Karjalaisaktiivi Päivi Härkin elää karjalaisuutta joka päivä ortodoksisuuden, ruokaperinteiden ja käsitöiden kautta
Päivi Härkin kasvoi siirtokarjalaisten omassa kylässä Rasimäessä. Karjalaisuudesta tuli myös hänen tutkimuskohde, kun Päivi keski-iässä lähti yliopistoon opiskelemaan yhteiskuntatieteitä
Päivi Härkin on jäänyt asumaan Pohjois-Karjalan Valtimolle, lähelle synnyinseutuaan. Hän elää karjalaisuutta joka päivä. © Miska Puumala
Surua ei saa näyttää, kaikesta pitää selvitä. Mitään et saa, jos et itse sitä tee. Kovalla työllä ansaitset paikkasi. Nämä olivat periaatteita, jotka Pohjois-Karjalassa asuva Päivi Härkin, 66, oppi jo pienenä.
Päivin isä oli Karjalan evakkoja, ja perheen kokemukset heijastuivat myös seuraavaan sukupolveen.
”Evakkoaika Vetelissä Pohjanmaalla oli kovaa aikaa. Valtakulttuuriin oli sulauduttava ja sopeuduttava, jos aikoi selviytyä. Se merkitsi oman karjalaisen identiteetin, karjalan kielen ja ortodoksiuskonnon kieltämistä. Isäni 11 sisaruksesta kuusi muutti etunimensä, isästäni Vladimirista tuli Valtteri.”
Päivi Härkinin kädessä Valtteri-isän armeijakuva. © Miska Puumala
Päivin isä vaikeni evakkomatkan ja -ajan traumoista, mutta tuskan näki, kun isä otti alkoholia. Yhteisissä illatsuissa miehet muistelivat ihanaa Karjalaa. Jaloissa pyörivät lapset kuuntelivat noita tarinoita, joita ei heille kerrottu.
”Isän äiti, mummoni, oli oikea karjalainen matroona. Häneltä opin karjalaisia tapoja, ajattelua ja kieltä.”
Rasimäki oli turvallinen kehto
Päivi kasvoi Rasimäen kylässä, jonka karjalaiset siirtolaiset olivat itse raivanneet ja rakentaneet kylmään pohjoiskarjalaiseen korpeen.
”Meille lapsille Rasimäki oli turvallinen kehto. Lapsuudesta nousevat mieleen karjalan kieli, oma kylätsasouna, karjalaiset perinneruoat ja vahva tunne omaleimaisesta kulttuurista. Yhteisöllisyys eli Rasimäessä väkevänä.”
Lapset kävivät kyläkoulua, johon tuli vihdoin vuonna 1954 karjalakielentaitoinen opettaja. Kaikki mullistui, kun piti siirtyä oppikouluun Valtimolle. Siellä lapsia kiusattiin karjalaisuuden ja ortodoksisuuden takia ja haukuttiin ryssiksi.
Lastenhoitajaksi opiskellut Päivi sanoo, että opiskeluvuodet eivät saaneet sulatettua tietoisuutta omasta kulttuurista, kielestä ja uskonnosta, vaan etäisyys antoi laajemman näkökulman asioihin. Hänessä vahvistui uusi kiinnostus omaa kulttuuria kohtaan.
Moni Rasimäeltä lähtenyt palasi. Niin myös Päivi, joka asuu nykyään Valtimolla, lähellä lapsuudenmaisemiaan.
Poltettu kotitalo ja kylän rauniot
Vuonna 1990, yli 40 vuotta sodan päättymisen jälkeen, Päivin isä kävi ensimmäistä kertaa omalla kotipaikallaan Suojärven Kivijärvellä. Sieltä hän löysi poltetun kotitalon ja kylän rauniot ja välirauhan aikana rakennetun pienen saunamökin.
”Matka oli hänelle katkera ja tuskantäyteinen. Vuotta myöhemmin hän teki toisen matkan sisarustensa kanssa ja päätti sen jälkeen, että uudestaan sinne ei tarvitse enää mennä”, Päivi kertoo.
Päivikin kävi siskonsa ja veljensä kanssa isän synnyinseudulla. He ajoivat ristiin rastiin huonoja metsäteitä ja löysivät lopulta ainoastaan kyläkoulun rauniot, jotka olivat sankan puuston ja vesaikon keskellä.
Onneksi karjalaisuutta voi elää todeksi tällä puolella rajaa – ja näin on Päivi tehnyt.
Hänen miehensä Teuvo on myös Suojärven evakon lapsi. Pariskunnan tyttäret omaksuivat luontevasti karjalaisia perinteitä, ja heidän lapsenlapsensa osaavat kysellä mummolassa käydessään pyörösiä ja sultsinoita.
Karjalaisen naisen kansallispuku on Päivi Härkin ylpeyden aihe
Päivin intohimo on karjalainen käsityöperinne, erityisesti feresi eli karjalaisen naisen kansanpuku. Päivin valmistamat feresit ovat olleet taidekäsityönäyttelyssä Pariisissa asti.
Karjalaiseen käsityöperinteeseen on yhdistynyt myös seuratoiminta. Esimerkiksi ensi kesän Suojärven pitäjäjuhliin Nurmeksen Bomban talolla Päivi on koonnut esityksen feresin historiasta. Se alkaa jo 1200-luvulta Kreikasta.
Päivi on valmistanut useita feresejä. © Miska Puumala
Koru on suunniteltu Pariisin taidekäsityön näyttelyn Kalevala-feresiin. © Miska Puumala
Karjalaisuudesta tuli myös Päivin tutkimuskohde, kun hän keski-iässä lähti yliopistoon opiskelemaan yhteiskuntatieteitä. Kandidaatin ja maisterin tutkinnoissaan hän perkasi karjalaisten evakkojen lasten kokemuksia.
”Se virallinen totuus, jonka mukaan karjalaiset sopeutuivat hyvin valtaväestöön, ei tutkimukseni mukaan pitänyt paikkaansa. Haastatteluissa tuli esiin kulttuurin ja uskonnon piilottelua, häpeää ja osittaista unohtamista. Näistä asioista ei vain voitu puhua vuosikausiin.”
Päivi kokee karjalaisuuden kuitenkin vahvuutena: kulttuurin rikkautena ja yhteisöllisyytenä. Nykyään vähemmistöjen asema myös tunnistetaan ja tunnustetaan yhteiskunnassamme paremmin.
”Nyt voi olla vapaammin myös karjalainen ja ortodoksi.”
Silti, paljon on vielä tehtävää.
Karjalaisuusaktiivien tavoitteena on muun muassa elvyttää karjalan kieli. Päivi huomauttaa, että vaikka se on yksi Suomen vähemmistökielistä, sitä ei ole kirjattu perustuslakiin saamen, romanikielen ja viittomakielen rinnalle.
Karjalaisuus on Päiville suuri voimavara. © Miska Puumala
Päivin kodin ikoninurkassa on myös vihki-ikoni. Sen suojana käspaikkaa, johon on kirjailtu Karjalan kägöset, kukkilinnut. © Miska Puumala
Juttu on julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 5/2023.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti