Erkki Liikanen vietti vuosia pitkällä evakkomatkalla vailla omaa kotia – ”On surullista, että ihminen ei muutu miksikään”
Laulaja Erkki Liikanen, 80, joutui evakkomatkalle Karjalasta ollessaan vuodenikäinen. Lopulta perhe oli vuosikausia ilman omaa kotia.
Erkki Liikanen, 80, on tehnyt uransa laulajana, lauluntekijänä ja näyttelijänä.
Erkki Liikanen syntyi Viipurissa vuonna 1943. Hänen elämänsä suurin käännekohta on ollut muuta ollut evakkomatka, vaikka lähtöä hän ei juuri muista.
”Olin vuonna 1944 vasta vähän yli vuoden vanha. Minua kaksi vuotta vanhempi Jose syntyi sodan aikana ja muistaa jopa pommituksetkin. Pommitusten aikana äiti työnsi meidät sängyn alle piiloon ja tuli itse perässä”, Erkki Liikanen muistelee.
Evakkomatka vei ensin Kauhajoelle
”Asuimme jonkin aikaa Kauhajoella, sieltä muistan vähän maisemia. Meitä kohdeltiin Pohjanmaalla aina hyvin. Emme kokeneet kiusaamista, päinvastoin vastaanotto oli erittäin ystävällinen ja lämmin.
Meidät otettiin vastaan suurella hyvyydellä, ja äitini esikoispojalle Tapanille järjestyi talossa palkallista työtäkin. Äitini oli niin suora ihminen, että hän olisi varmasti sanonut, jos jotain olisi ollut.
Meillä oli jemptit säännöt, joita aina tietysti rikoimme. Lasten kasvattaminen oli äidin vastuulla, ja hyvä kasvattaja hän olikin. Äiti pani asiat järjestykseen.”
”On surullista, että ihminen ei muutu miksikään”
”Sodan tapahtumista ei kotona liiemmin puhuttu ennen kuin vasta myöhemmin, kun isä jutteli sotakavereidensa kanssa. Kyllä me siinä vieressä kalpeina kuuntelimme, niin kovaa touhua se oli ollut.
Isä sai sodasta paljon pieniä sirpaleita kroppaansa, joista yksi isompi kulki vatsassa mukana. Poikasiahan sodassa oli paljon, mutta isä oli yli parikymppinen ja oli talvisodassa ja jatkosodassa.
Kunhan sotaa ei vain enää ikinä tulisi. Monessa suhteessa ajat nyt vain huononevat. Minusta on hyvä, että nyt vihdoin ollaan Natossa. On surullista, että ihminen ei muutu miksikään. Laitan kädet ristiin joka ilta ja lausun Isä meidän -rukouksen. Siinä on kaikki.”
Miehet kuljettavat evakkorattaita vuonna 1944. © OM-arkisto
Varjelusta matkan varrella
”Myöhemmin asuimme Lamposaaressa, jossa isä oli töissä lautatarhalla ja veljeni meni kouluun. Siellä veljeni luokkatoveri kuoli silmieni edessä navetalta pudonneisiin sähkölankoihin. Se oli järkyttävä kokemus.
Näin onnettomuuden kauempaa kalliolta, enkä uskaltanut mennä lähemmäs. Juoksin kotiin kertomaan, että naapurin Esko kaatui, mutta kotona ei ollut ketään. Naapurin Toini tuli katsomaan sanottuani, ettei Esko nouse ylös. Toini taisi arvata, mitä oli tapahtunut. Sähköjohdot olivat ilmeisesti yöllisen myrskyn seurauksena pudonneet maahan, ja langoissa oli virta yhä päällä.
Juoksin sahalle, josta virta katkaisiin. Hoitaja antoi pojalle tekohengitystä, mutta Esko oli jo mennyt.
Olin silloin kuusi ja ymmärsin, että nyt oli vakava paikka, mutta sähköstä en ymmärtänyt mitään. Onneksi en koskenut samoihin lankoihin. Varjelus oli siinä hetkessä mukana.”
Kotkassa koulutaipaleelle
”Muutimme Kotkaan, jossa menin kouluun. Ensimmäinen koulupäivä oli kaikin tavoin jännittävä. Oli hienoa saada oma oikea selkäreppu! Housut olivat vanhemman veljen housuista pienennetty ja korjattu.
Vuonna 1957 isä sai valmiiksi rakentamansa rintamamiestalon. Sitä ennen olimme vuosia ilman omaa kotia.
Lähdin keikkaretkilleni 15-vuotiaana. Ennen ensimmäistä levyä äitini piti vielä viimeisen puhuttelun, että ylpistyä ei sitten saa. Jos joku kehui, piti vain kiittää. Karjalainen ei saanut koskaan ylpistyä. Jos vieras kehui karjalaisen taloa, karjalainen vastasi usein vain, että ”ylen on vaatimaton”.”
”Suomesta on tullut koti”
”Tunnen paljon viipurilaisia ja karjalaisia, ja minulla on sama elämänasenne niin kuin monella: asiat otetaan sellaisina kuin ne tulevat, mutta jos vain on pienikin paikka huumorille, niin sitä käytetään.
Täytin 80 vuotta keväällä, mutta se ei oikeastaan herättänyt minussa ajatuksia. Ikä vain tulee, niin kuin elämäkin.
En ole koskaan kärsinyt juurettomuuden tunteesta. Evakkomatkan ja keikkailun myötä koko Suomesta on tullut koti, mutta ilman luontoa en pärjäisi. Siksi nautin suunnattomasti asumisesta Tammelassa, jossa luonto mutta pääkaupunkiseutukin on lähellä.”
Mekaanikot tekevät viimeistelyjä Il-4 -koneen miehistön valmistautuessa pommituslennolle. Kone oli vakaa mutta raskas lennettävä ja vaati pilotilta hyviä käsivoimia. © Carl-Fredrik Geustin arkisto