Tutut naiset mukana iloissa ja suruissa: Juustosiskot ovat pitäneet yhtä liki kolmenkymmentä vuotta

Kannat kattoon sielunsiskot. Tämä ilta on meidän! Näihin sanoihin päättyi Kaija Kankaan kutsu juustosiskoille – opettajista koostuvalle ystäväporukalle. Naiset ovat tavanneet toisiaan hyvän ruoan ja viinin merkeissä jo vuodesta 1992.

Nyt Kaija tekee keittiössään viime hetken valmisteluja Leena Kohvakka-Turjan kanssa, joka on tullut avuksi aiemmin päivällä.

”Meillä on aikaa, kun olemme tällaisia vapaaeläjiä”, eläkkeellä olevat naiset naurahtavat.

Kaksikko on tehnyt sormin syötäviä alkupaloja, joissa on muun muassa Kaijan keräämiä kantarelleja ja sikurirouskuja, valmistanut salaatin ja laittanut uuniin tomaatti-kesäkurpitsapaistoksen. Lisäksi menuun kuuluu Kankaiden kesämökkivesiltä pyydettyjä rapuja sekä jääpaisti hirvestä. Jälkiruoaksi on auramisua.

”Voi apua, minulla valuu jo kuola!” huudahtaa Mari Pyysalo, joka on juuri tupsahtanut sisään.

Kohta paikalle saapuvat ryhmän loputkin naiset: Ulla Vartiainen, Jaana Rautakoski, Taina Kiero ja Kaisa Kostamo.

Korona-aikana naiset testasivat virtuaalijuustoja

Seuraa halailua, naurua ja yleistä kälätystä. Muutamassa minuutissa puhe on siirtynyt jo kuumiin aaltoihin ja siihen, miten hankalaa on, kun hikoilukohtaus iskee kesken oppitunnin.

Aikaa edellisestä tapaamisesta on vierähtänyt, sillä väliin tuli korona. Tammikuussa juustosiskot tapasivat kasvotusten sadannen kerran. Sen jälkeen he pitivät keväällä yhdet ”virtuaalijuustot” Teams-sovelluksessa.

”Mutta ne tuntuivat tekohengitykseltä”, miettii Kaija.

Tänä iltana ei tekohengitetä, vaan nautitaan täysillä. Ensin kohotetaan tervetuliaismalja ja sitten onnitellaan Kaijaa, joka täytti aiemmin syksyllä 70 vuotta.

Kaija esittelee Leenalta lahjaksi saamiaan pitkävartisia villasukkia, joihin Leena on kutonut kuusia, herkkutatteja ja kantarelleja.

Illan emännällä Kaijalla on menuun teemana luomu- ja lähiruoka. Ravut on pyydetty mökkivesiltä. © Anna-Katri Hänninen

Koska Kaija on intohimoinen sieni-ihminen, sieniteema jatkuu naisporukan yhteisessäkin lahjassa: se on valtava tyyny, jossa on kantarellin kuva. Lisäksi Kaija saa pullon kuohujuomaa.

”Pullon numero on 10, koska sinä olet nainen kuin kymppi”, sanoo Mari.

”Ja sen kunniaksi, että juustoseuran naimistilastot ovat menneet uusiksi, Jaana ja Kaisa saavat myös lahjat, ilmoittaa Leena ja ojentaa keväällä ja kesällä naimisiin menneille naisille kuohuviinipullot.

Yli puolet elämästä juustosiskojen kanssa

Juustoseura sai alkunsa liki 30 vuotta sitten lappeenrantalaisessa Kimpisen koulussa, jossa naiset olivat opettajina. Alun perin seuraan kuului kymmenen jäsentä, nykyään mukana on seitsemän. Vanhin juustosisko on Kaija ja nuorin on 54-vuotias Kaisa.

”Ajatella, sinä olet viettänyt yli puolet elämästäsi meidän seurassa”, Jaana huomauttaa.

Joku muistelee, että syyllisiä juustoseuran syntymiseen olivat Ulla ja Taina, jotka ehdottivat, että olisi kiva tavata työajan ulkopuolellakin. Tapaamiset alkoivat rullata kolme neljä kertaa vuodessa vuorotellen jokaisen luona. Vuosiin mahtuu myös tapaamisia mökillä ja laavulla.

Enää juustot eivät ole pääroolissa, mutta edelleen tavalla tai toisella mukana ruokalajeissa. Illan emäntä suunnittelee menun voimiensa ja kykyjensä mukaan, kukin tavallaan. Kustannukset he jakavat.

Heti alussa luotiin säännöt: ei miehiä eikä lapsia – heidät passitettiin mökille tai mummolaan – ei työasioita. Viimeisestä säännöstä lipsuttiin tosin jo ensimmäisessä tapaamisessa.

Alussa naisia yhdisti sama työpaikka. Vuosien saatossa porukka on hajaantunut töihin kuka minnekin, eikä Kimpisen koulussa työskentele enää kuin Ulla.

”Jokin samanhenkisyys meissä on, vaikka olemme hyvin erilaisia ja ihan eri-ikäisiäkin”, Mari miettii. Leena lisää, että eläkkeellä oleville juustoseura on ihana tapa kohdata entisiä kollegoja.

Edellisen kerran juustosiskot ovat tavanneet livenä liki vuotta aiemmin. Leena rutistaa Kaisaa. © Anna-Katri Hänninen

Tapaamisissa on tanssittu pöydillä ja pöytien alla

Olohuoneen pöydällä on pino albumeja ja vihkoja, joihin juustosiskot ovat tallentaneet valokuvia ja muistiinpanoja kaikista tapaamisistaan. Ne nostattavat naurunpyrskähdyksiä. Erityisesti naisia huvittaa kuva Jaanan kesken jääneestä jälkiruoasta – niin kiire Jaanalla oli silloisen uuden rakkautensa luokse.

Jos joku erehtyi kuvittelemaan, että opettajien kekkereissä siemaillaan sivistyneesti viiniä ja keskustellaan kulttuurista, hän on väärässä.

Tapaamisissa on tanssittu pöydillä ja pöytien alla, laulettu virsiä ja työväenlauluja, kokoonnuttu Harley Davidson -moottoripyöräharrastajien tiloissa, itketty, naurettu, maattu kasassa sohvalla ja pelleilty. Kerran tuli alakerrassa asuva poliisi koputtamaan ovelle, kun meteliä oli liikaa.

”Pikkukaupungissa opettajat eivät voi oikein julkisesti hillua ilman, että juttu lähtisi kiertämään. Tämä on ollut meille senkin takia tosi tärkeä henkireikä”, Leena mainitsee.

Keskustelunaiheet ovat kattaneet kaiken mahdollisen maan ja taivaan välillä: on ruodittu koirankasvatukset, tukisukkahousut, veteraanit, maailmanpoliittiset tilanteet, äiti–tytär-suhteet, muistisairaudet ja ikkunanpesut.

Naiset ovat ammentaneet tapaamisista iloa ja energiaa, jatkuvuutta ja ystävyyttä.

Ehdoton kohokohta oli 10-vuotisjuhlamatka, joka tehtiin Krakovaan. Pieni kriisi koettiin puolestaan vuonna 2012, kun 20-vuotisjuustoja oli tarkoitus mennä juhlimaan Italiaan. Tielle tuli kuitenkin liian monta muuttujaa, eikä matka toteutunut. Silloin Jaana itki harmista.

Kerho on läpileikkaus elämänkaaresta

Kaija kantaa pöytään raputarjottimen. Siinäkin on mukana juustoa, sillä tarjotinta koristavat mozzarellapallot.

”Hei tyttäret hyvät, tulkaahan nyt pöytään! Jokainen hakee oman kuppinsa ja täyttää sen vedellä.”

Iloinen puheensorina jatkuu. Naiset käyvät läpi lastensa kuulumisia: yksi on aloittanut opinnot, toinen ostanut ensimmäisen omistusasunnon, kolmas mennyt kihloihin.

Juustosiskojen yhteiset vuodet ovat läpileikkaus naisen elämänkaaresta. Ensimmäisiä tapaamisia leimasi se, että aina joku oli raskaana. Nyt lapset ovat kasvaneet isoiksi ja lentäneet pesästä. Kaijalla on jo kolme lastenlastakin.

”Minusta on muuten tullut bonusmummo”, ilmoittaa Jaana ja esittelee vauvankuvaa kännykästään. Marikin kaiva kännykän esiin: ”Minusta tuli isokummitäti. Tässä hän on, minun puspuspus.”

Vuosiin mahtuu myös suruja, nekin on yhdessä jaettu. On ollut eroja, sairastumisia ja yksi rankka työpaikkakiusaamistapaus, jonka seurauksena Jaana irtisanoutui silloisesta työpaikastaan, vaihtoi alaa ja opiskeli ylemmän korkeakoulututkinnon.

Ensimmäisiä tapaamisia leimasi se, että aina joku oli raskaana. Nyt lapset ovat lentäneet pesästä.

”Asiaa puitiin paljon juustosiskojen kanssa. Erityisesti juttelin Kaisan kanssa, sillä hänkin oli kokenut loppuunpalamisen. Kävin pohjalla ja sain lopulta elämäniloni takaisin”, Jaana muistelee.

Tämänpäiväisessäkin tapaamisessa on mukana suru ja kaipaus. Vuosi sitten Kaijan esikoispoika Petteri menehtyi 42-vuotiaana salamannopeasti edenneeseen suolistosyöpään.

”Olin aina ajatellut, että olin saanut elää kuin pumpulissa. Minun elämäni oli ollut hyvää, eikä mitään suuria vastoinkäymisiä ollut koskaan ollut. Mutta sitten se napsahti.”

Juustosiskot ovat kulkeneet surussa rinnalla. He ovat tuoneet surunvalittelukukkia, kyselleet Kaijan vointia yhteisessä Whatsapp-ryhmässä ja olleet olkapäänä, kun ryhmä tapasi tammikuussa.

Juustoseuran ensimmäinen kokoontuminen oli helmikuussa 1992. Kutsu on vielä tallella. © Anna-Katri Hänninen

Petterin kuolema on koskettanut juustosiskoja syvältä myös siksi, että moni heistä oli aikoinaan ollut hänen opettajansa.

”Juustosiskot ovat olleet suurena tukena. Olen saanut purkaa tunteitani heidän kanssaan tietäen, että kaikki pysyy luottamuksellisena. He ovat kiskoneet minut surusta normaalielämään”, Kaija sanoo.

”Vatsa kipeänä nauramisesta”

Mutta nyt on saatava snapsit pöytään. Kaija lähtee etsimään snapsilaseja keittiöstä.

”En ota paineita vaan tykkään olla emäntänä. Haluan aina tarjota porukalle jotain erilaista. Tänään minulla oli tarkoitus tarjota kuhaa, mutta kun emme saaneet sitä mökkivesiltä, päädyin rapuihin”, hän kertoo.

Mari jakaa jokaiselle juustosiskojen lauluvihkon, johon he ovat koonneet kaikkea mahdollista ikivihreää.

Ensin pöydän ääressä lauletaan Veteraanin iltahuuto marraskuussa kuolleen lappeenrantalaisen Mannerheim-ristin ritarin Tuomas Gerdtin muistoksi.

Sormin syötävät alkupalat ovat viimeistelyä vaille valmiit. © Anna-Katri Hänninen

Sitten kajautetaan foxtrot Eeva, joka on juustoseuran tunnuslaulu. Eevasta tuli tunnuslaulu sattumalta: Alun perin opettajat esittivät sen Kimpisen koulun Eeva-nimiselle vahtimestarille tämän vaihtaessa työpaikkaa. Koska laulu oli jo valmiiksi hyvin harjoiteltu ja lisäksi tenhoava, se tuntui sopivalta myös naisporukan nimikkolauluksi.

Kaikki muut laulavat paitsi Leena ja Ulla.

”Me laulamme vasta, kun olemme saaneet konjakkia lasiin”, Leena virnistää.

Siirrytään jääpaistiin, jonka lisukkeena on Kaijan keväällä keräämiä horsmanversoja eli ”rentun parsaa”. Keskustelu aaltoilee vanhustenhoidossa ja siinä, miten omat äidit ja isät on hoidettu. Sitten naiset alkavat pohtia, miten haluavat itseään kohdeltavan, kun kuolema lähestyy. Kaikki ovat sitä mieltä, että hoitotestamentti kannattaa ehdottomasti tehdä.

Ensimmäisenä lähtee Taina ehtiäkseen viimeiselle lossille, joka vie hänet kotisaareen. Kaisa on seuraava lähtijä. Juustoseuran säännöistä poiketen jälkiruoalle pyydetään myös häntä hakemaan tullut aviomies.

Loput jatkavat yli puolenyön ennen kuin tilaavat taksin. ”Vatsa on taas täynnä ruoasta ja kipeänä nauramisesta”, Leena hymyilee.

Naiset kokoontuvat viimeiseen hengenvetoon

Runsaan kuuden tunnin ajan talo on ollut täynnä naurua, puhetta ja laulua. Nyt on aivan hiljaista. Olohuoneen isojen ikkunoiden takana näkyy yötaivas ja paperitehtaan piipusta nouseva paksu savu.

”Oli ihan hurjan kivaa. Nämä olivat samalla minun viralliset 70-vuotissynttärit. Aiemmin olemme juhlineet vain perheen kesken”, Kaija kertoo.

Hän kantaa likaisia astioita astianpesukoneeseen ja ruokia jääkaappiin, pyyhkii pöytiä ja puhaltaa kynttilät sammuksiin.

”Haluan saada huushollin kuntoon. Aamulla on kiva herätä, kun melkein kaikki on tehty.”

Siivoaminen jatkuu aamuyön tunneille asti. Kaija käy nukkumaan vasta puoli kolme. Parisängyn toinen puoli on tyhjä, sillä hänen miehensä on mennyt Puumalan mökille juustosiskojen kekkereitä pakoon.

Seuraava tapaaminen on jo sovittu. Se pidetään helmikuussa Kaisan luona.

Siitä naiset ovat varmoja, että tapaamisia jatketaan vielä rollaattorimummoinakin. Juustosiskot pitävät yhtä viimeiseen hengenvetoon.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 1/21.

Lue myös: Huutokauppakeisarin apumies Markku puhuu aikuisten miesten ystävyydestä: ”Tunnemme toisemme niin hyvin, että pelkkä katse riittää nauruun räjähtämiseen”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti