Reportaasi: Menneisyydestä ei tuomita asunnottomien jalkapallossa: ”Futiksesta tuli voimavara – elämässä voi taas katsoa eteenpäin”

Mäntyjen reunustamalla tekonurmikentällä kymmenen jalkapallonpelaajaa pinkaisee juoksuun valkoiselta sivurajaviivalta. Nurmikolle on ripoteltu pieniä sinisiä kartioita. Urheiluopiston ympäristö heräilee vasta aamuun, kun sinivalkoasuisten pelaajien joukkue käynnistelee lämmittelyä.

Pari miestä venyttelee maassa selällään. Neonvihreät nappikset ovat jatkoa enemmän tai vähemmän tatuoiduille pohkeille. Eerikkilän urheiluopistolla treenataan asunnottomien MM-kisoja varten. Heinäkuussa joukkue matkustaa kodittomien jalkapalloturnaukseen Homeless World Cupiin Kalifornian Sacramentoon. Mukana on osallistujia seitsemästäkymmenestä maasta.

Kentän laidalla seisoo sinisessä verryttelyasussa muita vanhempi mies. Lippalakissa lukee ”respect”.

Ari ”Huli” Huldén, 61, on Suomen Homeless Academy -järjestön perustaja ja vertaisohjaaja. Kaksikymmentä vuotta sitten Huldén eli itsekin päihteiden sävyttämää elämää. Kadulla kului vuosikymmen. Nyt hän auttaa eri syistä yhteiskunnan marginaaleissa eläneitä ihmisiä kuntoutumaan jalkapallon avulla.

“Jalkapallo on yksinkertainen, edullinen ja merkittävä väline ihmisten eheyttämisessä”, Ari Huldén sanoo.

Hän nappaa urheilukassin olalle ja suuntaa sisälle, sillä maajoukkueleirin päätteeksi peliasut on pyykättävä ja pakattava. Jalkapallotoiminta pyörii vapaaehtoisvoimin. Sitä jaksaa vuodesta toiseen, kun näkee ihmisten pääsevän kiinni elämään ja yhteiskuntaan.

Pelaajat ymmärtävät toisiaan

Kentällä pelaajat pujottelevat kartioiden ympäri, tekevät kyykkyjä ja loikkia. Lämmittely kestää parikymmentä minuuttia, sitten alkaa harjoituspeli. Treenejä luotsaavat päävalmentaja Joni ja apuvalmentaja Niko. Maalivahti Tonin tunnistaa mustasta asusta – ja ohimon lintutatuoinnista.

Pelaajat esiintyvät jutussa poikkeuksellisesti etunimillään. Osa ei halua nimeään tai kuvaansa lehteen ollenkaan. Homeless Academyn pelaajat ovat kokeneet asunnottomuutta, ja valtaosalla on lisäksi päihde- ja rikostaustaa.

Maajoukkueeseen valitut pelaajat ovat päässeet elämässä eteenpäin: heillä on asunnot, monilla myös työ- tai opiskelupaikka, mutta menneisyys lyö ihmiseen leimoja, ja elämänmuutoksen tehneet suojelevat uutta arkeaan.

Jalkapallokentällä menneisyyden tapahtumista ei tuomita. Samanlaista taustaa jakavat pelaajat ymmärtävät toisiaan ja sen, miksi matsin jälkeen ei lähdetä kaljalle.

Homeless Academyn toiminta perustuu rehellisyyteen ja rikoksettomuuteen. Henkilökohtaisessa elämänmuutoksessa vertaisuudella ja yhteisöllisyydellä on iso rooli. © Sini-Marja Niska

Elämä sittenkin edessä

Nuori mies nilkuttaa nurmikolta kentän laidalle. Ville, 27, ei pelaa tänään: pari päivää aiemmin treeneissä tullut hiertymä on äitynyt niin ilkeäksi rakkulaksi, ettei sen kanssa pysty tiukkoihin suunnanvaihdoksiin. Viimeinen leiripäivä kuluu siis sivusta seuraten. Myös Ville esiintyy jutussa pelkällä etunimellään.

Ville oli poika, jonka lapsuus kului jalkapallon parissa kotikentillä Turussa ja Yhdysvalloissa. Ville oli juuri ja juuri täysi-ikäinen, kun perhettä kohtasi onnettomuus, jonka yksityiskohdista hän ei halua puhua lehdessä. Ensin pois jäi jalkapalloharrastus. Vuoden kuluttua tilalla olivat päihteet.

Huumeet auttoivat pakenemaan todellisuutta, kun keinoja käsitellä tunteita ei ollut. Kaveripiiri vaihtui, ja pian mukaan tulivat rötökset: ensin näpistykset, ja sitten kovemmat rikokset. Äkkiä Ville eli maailmassa, jossa pätivät ihan erilaiset normit kuin aiemmin.

”Menin suoraan syvään päätyyn – mitään päihteiden viihdekäyttöä välissä ei ollut. Kaksi viikkoa ennen kuin kokeilin ensimmäistä kertaa huumeita, puhuin vielä kaverille, että en ymmärrä huumeidenkäyttäjiä, ettei tuossa ole mitään siistiä”, Ville muistelee.

Ville eli yhteiskunnan laitamilla seitsemän vuotta. Lopulta, kun kaikki omat keinot oli käytetty, hän haki apua. Kuntoutuksessa vinkattiin asunnottomien jalkapallosta. Siitä tulee pian kuluneeksi kaksi vuotta.

Jalkapallo herätti uuden toivon ja vanhan intohimon lajiin, joka oli unohtunut elämästä kymmeneksi vuodeksi. Nappikset jalassa ei tarvinnut miettiä vanhoja asioita.

Kun puhe nyt kääntyy jalkapalloon, rauhalliseen puheeseen tulee innostunut nuotti.

”Futiksesta tuli minulle todella iso voimavara. Elämässä voi taas katsoa eteenpäin”, Ville sanoo.

Ville palasi jalkapallo­harrastuksen pariin kymmenen vuoden tauon jälkeen. © Sini-Marja Niska

Unelmasta totta

Forever, faster, kannustaa sponsoriteksti kaukalon ruskeassa sisäseinässä. Pelaajat ovat siirtyneet lämmittelyjen jälkeen treenaamaan parinkymmenen metrin päähän pystytettyyn kaukaloon. Homeless Academyn virallinen laji on juuri street soccer eli kaukalojalkapallo.

Joni, Niko, Toni ja muut kuljettavat palloa kaukalossa ammattilaisten elkein. Ulkopuolelta ei arvaisi, että osa pelaajista on ollut joskus fyysisesti heikossa hapessa. Tai että rikollinen elämäntapa on aiemmin ajanut nyt arvossa pidettyjen periaatteiden edelle. Sellaisten kuin vaikkapa lähimmäisenrakkaus ja välittäminen.

Kaukalosta kuuluu tuon tuosta naurunremakka. Mies, jolla on vaikuttava musta parta, asettelee nänniensä suojaksi teipit. Joku nojaa hetken polviinsa.

”Vanhimmat alkavat hyytyä”, Ari Huldén heittää.

Pelaaja numero neljätoista livahtaa kaukalosta ja istahtaa katsomon penkille. Chrisin, 20, puhe on harkittua, katse vaeltelee viereisessä koivikossa. Myös Chrisin menneisyydessä on ollut asunnottomuuden ja päihteiden värittämä vaihe. Viime vuonna elämään tuli kodittomien jalkapallo ja sen myötä uusia ystäviä, joilla on samanlaisia kokemuksia.

”Urheilun kautta on helppo tutustua ihmisiin. Täällä otetaan lämpimästi vastaan”, Chris viittaa kentälle.

Nyt nuoren miehen elämä on taas mallillaan: on paikka MM-joukkueessa ja koti Porissa. Chris työskentelee ohjaajana yhdistyksessä, joka auttaa vertaistukiperiaatteella vankilasta vapautuvia ihmisiä päihde- ja vankilakierteestä takaisin yhteiskuntaan.

Peliaikaa on jäljellä vartti, ja kentälle pääsy polttelee jo miestä. MM-kisoissa toteutuu vihdoin Chrisin lapsuuden unelma pelata jalkapalloa Suomen pelipaita yllä.

”Sitä olen aina halunnut, mutta aiemmin en tarpeeksi”, Chris sanoo ennen kuin pujahtaa takaisin kaukaloon.

Kuntouttavan jalkapallo­harrastuksen aloittamisessa ei ole lähtötasoon liittyviä vaatimuksia. Pelatessa kunto kohenee ja taidot karttuvat. Chris (oik.) on tämän vuoden Suomen MM-joukkueen nuorin pelaaja. © Sini-Marja Niska

Pitkä tie Yhdysvaltoihin

Asunnottomien jalkapallossa pelataan samoilla säännöillä kuin futiksessa yleensäkin. Myös respect ja fair play on lainattu suoraan emolajista. Teknisiltä taidoiltaan Homeless Academyn maailmanmestaruuskisoihin osallistuvan ei kuitenkaan tarvitse olla mestari. Maajoukkueeseen valitaan pelaajia, jotka osoittavat erityistä sitoutumista, halua osallistua ja yhteistyökykyä.

”Ei tule välttämättä Valioliigan pelaajia, mutta tulee parempia ihmisiä”, Ari Huldén sanoo.

Siis sellaisia, joilta löytyy esimerkiksi sinnikkyyttä, tiimihenkeä, reiluutta.

Treeneihin saa tulla, kun on ollut kaksi viikkoa selvin päin. Mutta mitään “tikkutestejä” ei tehdä, täällä luotetaan ihmisen sanaan.

Asunnottomien joukkueen tie Amerikkaan on mutkikkaampi. Rikostausta tai aiempi asunnottomuus saattavat olla este maahanpääsylle. Homeless Academyn porukka on paininut byrokratian kanssa pitkän kevään.

Ari Huldén ja päävalmentaja Joni ovat järjestelleet talousasioita, naisten maajoukkueen valmentaja on hoitanut viisumeita yhdessä sosiaalisen valmentajan kanssa. Taustaryhmä on kerännyt ja toimittanut rikosrekisteriotteita ja muita dokumentteja suurlähetystöön, jossa pelaajat ovat myös käyneet henkilökohtaisissa haastatteluissa. Yksi on joutunut käskystä käymään lääkärintarkastuksessa.

”Voi ehkä miettiä, miksi asunnottomien MM-kisat järjestetään näin hankalasti saavutettavassa maassa”, Huldén puuskahtaa.

Joku potkaisee napakasti pallon ulos kaukalosta. Ville lepuuttaa jalkaansa tauolla mutta koppaa pallon ja heittää sen takaisin laitojen sisäpuolelle. Kisat ovat uusi mahdollisuus, myös Yhdysvaltoihin matkustamiselle.

”Yksityishenkilönä en enää saa astua maahan rikosrekisterin takia. Hienoa, että tuli joukkueessa tällainen toinen mahdollisuus”, Ville sanoo.

Kerran elämässä MM-kisoihin

Kaukalossa häilyy hikisiä kasvoja. Ulospäin katseet näyttävät varautuneilta, mutta porukassa hymyillään. Harjoitusleirin viimeiset treenit ovat ohi. Pelipaitojen verhoamat selät katoavat sisään Jari Litmanen -areenan ovesta. Miesten pukuhuoneen ovi jää selälleen. Kun paidat lentävät pesukoriin, paljastuu joukko kuvioituja ylävartaloita.

”Laskitteko tatuoinnit?”, porukka remahtaa nauramaan.

Tosiaan: jos muuten eroa perinteisiin seurajoukkueisiin ei huomaisi, niin tribaalien ja pääkallojen verhoamia selkiä, rintoja ja kauloja tältä porukalta löytyy ehkä keskivertoa enemmän.

Mieskolmikko iskee nyrkkitervehdykset.

”Meistä on tullut hyviä ystäviä”, Johniksi itsensä esittelevä mies vahvistaa puheet pelaajien yhteishengestä.

Perinteisesti maajoukkue harjoittelee yhdessä vuoden. Jokaisen MM-turnauksen jälkeen koko joukkue vaihtuu, ja kukin pelaaja voi osallistua maailmanmestaruuskisoihin vain kerran.

Koronaviruspandemian takia turnaukset on kuitenkin peruttu viimeisten kolmen vuoden ajalta. Siksi suurin osa Team Sacramenton pelaajista harjoittelee yhdessä jo neljättä vuotta. Vaikka on ollut ilo harjoitella maajoukkueessa poikkeuksellisen pitkään, soisivat vanhemmat pelaajat jo uusille MM-turnausvuoron.

”Tuntuu pahalta, että nuoret tulokkaat joutuvat odottamaan. He tarvitsisivat jo tätä, enemmän kuin me”, John sanoo.

Team Sacramento on hitsautunut yhteen poikkeuksellisen pitkän yhdessä treenaamisen myötä. Chrisistä (vas.), Villestä ja Johnista on tullut ystäviä. © Sini-Marja Niska

Menneisyys saa jäädä

Moni jää oman MM-kisamatkan jälkeen mukaan toimintaan esimerkiksi roolimalliksi tai joukkueenjohtajaksi. Niin kuin maajoukkueen valmentaja Joni, joka pelasi vuoden 2018 MM-kisoissa Meksikossa. Osa siirtyy myös jalkapallokentillä eteenpäin ja liittyy pelaamaan seuroihin.

”Jonkin aikaa pelataan ja kerätään täältä, mitä kukin elämäänsä tarvitsee”, Ari Huldén kuvailee.

Se tarvittava voi olla sosiaalisten taitojen harjoitteleminen tai urheilumaailmaan tutustuminen. Mutta koska resursseja on vähän, toivotaan, että ovi käy molempiin suuntiin. Näin tehdään tilaa taas uusille mahdollisuuksille.

Ruokalassa pelaajat suuntaavat tarjottimien kanssa ikkunapöytiin. Taustalla välkkyy Ruostejärvi. Pelaajat kasaavat noutopöydästä lautasille nakkisoppaa ja broileria. Mies, jolla on siniset silmät ja kirkas katse, kertoo, että hänellä on nykyään oma yritys. Nimeään hän ei paljasta, koska pelkää menneisyyden vaikuttavan tulevaan.

Ruokailun jälkeen pelaajat pakkautuvat tavaroineen autoihin. Loputkin pelivaatteet palautetaan Palloliitolle, josta ne ovat olleet leirillä lainassa. Nähdään huomenna, huikkailevat miehet toisilleen ja halaavat. Saman kaupungin pelaajat tapaavat töissä tai oman alueen treeneissä.

Viimeisenä leirityspäivänä harjoitusten jälkeen kaikki pelivaatteet pestään ja palautetaan Palloliitolle, jolta ne ovat olleet lainassa. © Sini-Marja Niska

Homeless Academy saa rahoitusta opetus- ja kulttuuri­ministeriöltä, Y-säätiöltä ja Suomen Palloliitolta. Lisäksi mukana on urheiluseuroja ja vapaaehtoisia. ”Toimintaa olisi mahdotonta toteuttaa ilman tukea”, Ari Huldén sanoo. © Sini-Marja Niska

Ensimmäinen musta lava-auto kaasuttaa pois moottori ärähtäen. Joku on piirtänyt sormella takaluukun hiekkapölyyn erään yleisen kuvion. Pian kolmen vuoden harjoittelu huipentuu MM-kisoihin.

”Olisi hienoa, kun tällaisia kisoja ei tarvitsisi järjestää. Silloinhan ei olisi asunnottomuuttakaan”, Ari Huldén sanoo.

Lue myös: Ari selvisi päihderiippuvuudesta ja kodittomuudesta: ”Olen nähnyt paljon kovanaamoja ja narkomaaneja, joiden roolien alla on ihan tavallinen ihminen”