Karu ja kaunis Pohjois-Norja houkuttelee suomalaisia Jäämeren äärelle: ”Kaikki ymmärtävät olevansa luonnon armoilla ja joskus toistensa”
Vuoret, yhteisöllisyys ja rennompi työelämä ovat tuoneet suomalaisia Pohjois-Norjan Ruijaan, Jäämeren myrskyjen armoille.
Sanna Saarelainen asuu Tromssassa mutta käy usein mökillään Skibotnissa. Mökiltä pääsee jyrkkää rinnettä kiipeämällä vesiputoukselle, josta hän hörppää usein ohi mennessään mukillisen vettä. Saarelainen on asunut pitkään Norjassa, mutta kokee silti identiteettinsä suomalaiseksi.
Kun Pohjois-Norja ottaa vastaan syyskuisen ensilumen, joka repii ruskan koivikoiden oksilta, suomalaiset karavaanarit ja muut kävijät suuntaavat etelään. Mutta jos matkaa vastavirtaan, Kilpisjärveltä meren rantaan, hämärtyvään pohjoiseen jää kourallinen suomalaisia, jotka ovat valinneet Ruijan kodikseen.
Askelmerkkejä on jäänyt täällä vuosisata sitten kierrelleeltä kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharjulta, jonka kirjat ovat monelle tuttuja. Toimeentulo oli vetänyt Paulaharjun tapaamat kveenit Jäämeren äärelle.
Samaa voi sanoa vaikkapa Petri Mäkysestä, joka ilmestyy tervehtimään kellariasuntonsa ovelle Skibotnissa. Omakotitalon yläkerrassa asuu norjalainen eläkeläispariskunta. Mäkynen hakee samalla postit pihatien päästä, jossa häämöttää 1 248 metriin nouseva Lågbergetin huippu. Sinertävä tyynen päivän pilvimassa hipoo sen huippua.
Poikamiesboksi kellarissa oli yöhoitajana työskentelevälle Mäkyselle ensimmäinen järkevän hintainen asunto tällä kulmalla. Mäkynen on tehnyt melkoisen kierroksen: ensin Meilahden sairaalasta Utsjoelle, sitten Finnmarkin pikkukylien ja kaupunkien kautta Skibotniin. Hän on asunut Norjassa 15 vuotta, mutta nykyään koti on myös Suomessa.
Ystävä teki työhakemuksen Norjaan
Ensimmäisen työhakemuksen Norjaan teki utsjokelainen ystävä, ja pian Mäkynen huomasi saaneensa vakituisen viran Kirkkoniemestä. Mäkysen kokemuksen mukaan ulkomaalaisiin suhtaudutaan Pohjois-Norjan pikkukylissä suopeasti, sillä kansainvälisyys on ollut ihmisten arkea jo pitkään.
Norjalaisessa työelämässä on Mäkysen mukaan rentoutta, jota Suomesta ei meinaa löytyä. Suomessa suorittamista voisi hänestä hidastaa.
”Minkä suomalainen haluaa tehdä päivässä, voi täällä kestää viikon pari. Jos olet pedantti sääntöihminen, kannattaa harkita.”
Juuri työn ja vapaa-ajan tasapaino on ollut Norjan-elämän parhaita puolia, myös vaikeina hetkinä. Kun Mäkynen sairastui syöpään vuonna 2015, hoito sujui Norjassa nopeasti, tehokkaasti ja ilmaiseksi. Norjassa sairastaminen tuntuu Mäkysestä jopa turvallisemmalta kuin Suomessa.
Työt ja vuoret houkuttelevat
Jatketaan länteen, kohti Lyngeniä, eli kveeniläisittäin Yykeän niemimaata.
Möykkyinen asfalttitie kiemurtelee niemimaan itärantaa peltotilkkujen vieritse Lyngseidetin kylän läpi, koukkaa pienemmän Kjosen-vuonon pohjoisrannalle jyrkkien ja kivisten vuorten juurelle. Tasainen maakaistale vuonon ja vuorten välissä on kapea.
Varhaisimmat suomalaissiirtolaiset vaelsivat pohjoiseen kalavesien, kaivostyön ja viljelysmaiden perässä. Myöhemmin suomalaisia houkutteli muun muassa työ kalatehtailla, ja nykyään keskeinen suomalaisten elinkeino on hoitoala.
Paulaharjun kirjoissa vuoret ovat vaarallisia paikkoja, jonne kiipeämisestä paikalliset eivät ole järin kiinnostuneita. Nykyään vuoret ovat keskeisiä luontomatkailualalle, ja moni suomalainen asuu Pohjois-Norjassa vuoriluonnon houkuttelemana.
Ulkoministeriön mukaan Norjassa elää noin 6 400 suomalaista, ja kaikkiaan maassa oleskelee ministeriön arvion mukaan noin 7 000–8 000 suomalaista. Tarkempia tilastoja juuri Pohjois-Norjaan asettuneista suomalaisista ei löydy kummankaan maan tilastokeskusten palveluista.
Karujen olojen ohraa
Kuoppainen tie johtaa Jægervatnetnin kylään. Aivan matkailijoiden suosiman jäätikköjärvi Blåisvatnetin parkkipaikan läheisyydessä niemenkärjessä vanhalla maatilalla elää Mari Carver. Tihkusade ja sumu peittävät näkymät järven takana jyrkkinä kohoavan Jægervasstindane-vuorimassiivin huipuille, mutta maatilan puolella näkyy peltoja silmänkantamattomiin.
Carver on Norjan-elämän aikansa kulkenut etelästä pohjoiseen. Alkuvuodet kuluivat Oslossa, jossa ihmiset olivat urbaaneja. Seuraavaksi Carver suuntasi puolisonsa kanssa Tromssaan, jossa ihmisillä on jalat maassa, vaikka elämä on yhä urbaania.
Maalaispitäjä Lyngenissä taas moni uskoo toispuoleisiin asioihin. Carverista tuntuu, että saamelaiskulttuurin vaikutus näkyy jonkinlaisena uskona tuonpuoleisiin asioihin.
Lyngenissä kulkiessaan Carver on oppinut kunnioittamaan luonnonolosuhteita. Pohjois-Atlantilta tulevat myrskyrintamat voivat olla rajuudessaan toista luokkaa kuin Suomeen yltävät kelit. Maaliskuussa Tromssassa satoi lunta yhteensä lähes kaksi metriä.
Vuosia sitten Carver oli palaamassa kotiinsa töistä, mutta myrsky kieputti lunta vaakasuorassa. Yhtäkkiä edes aurausmerkkejä ei näkynyt. Carver hiljensi vauhtia, ja auto jäi suoralle tielle jumiin ja matka katkesi. Kun hän avasi oven, tuuli puski auton silmänräpäyksessä täyteen lunta. Jalassa olleet työhousut kastuivat heti, kun lumi alkoi sulaa.
Onnekseen Carver pystyi puhelimen karttatoiminnon perusteella paikantamaan itsensä ja kahlaamaan lähitaloon yöksi. Ennen aamua aura-autoja ei ollut liikkeellä.
”Tajusin, ettei edes työmatka ole leikin asia. Kun on kotona myrskyssä, arki pysähtyy. Joutuu myöntämään, että ihminen on pikkuinen hitunen maailmassa”, Carver sanoo.
”Kaikki ymmärtävät olevansa luonnon armoilla”
Carverin mukaan olosuhteet tekevät ihmisten yhteyden luontoon läheiseksi.
”Kaikki ymmärtävät olevansa luonnon armoilla ja joskus toistensa. Toisia autetaan vaikkapa tarjoamalla yöpaikka.”
Myös maatila on riippuvainen luonnosta, sillä kasvukausi on lyhyt mutta raju.
Tilalla on elvytetty ohralajiketta, joka pärjää karuissakin olosuhteissa. Ohranviljelykulttuuri hiipui, kun kohentuneiden yhteyksien ja tullimaksujen katoamisen seurauksena halpaa saksalaista tuontiohraa tuli saataville.
Pandemian aikana omavaraisuus nousi uuteen arvoon, ja ohran tuotanto on nykyään kasvussa. Carver sai Tromssan yliopistolta vuosikausia sitten pakastettua ohralajiketta siemenviljaksi ja yrittää nyt saada ohraa kasvamaan.
Sadepäivän ilta hämärtyy, ja on aika päästää hevoset kuivattelemaan ja syömään. Neljän lauma huomaa heti, kun Mari Carver astelee tallin ovesta laitumen reunalle. Lyngeninhevoset tutkivat uteliaana vierasta ja tämän kameraa, arabialaiset seuraavat tilannetta varautuneemmin.
Lyngeninhevoset kävivät harvinaisiksi, kun koneet syrjäyttivät hevoset.
Laskeva lumiraja parasta
Pohjois-Norjassa vuodenajat liukuvat. Kesällä lumiraja nousee korkeuksiin, kunnes muutaman kuukauden päästä huipuille ilmestyy lunta.
Skibotnissa asuvalle Mira Karppiselle paras aika vuodesta alkaa, kun turistikausi hiljenee ja illat viilenevät. Silloin Karppinen pääsee koiralaumansa kanssa liikkeelle kotipihastaan, joka on keskellä kylää poikkeuksellisen laajassa tasaisessa mäntymetsikössä.
Vuoret kiertävät vuonon perälle kasvanutta kylää hevosenkenkämäisesti. Ainoa katkos vuorijonossa on etelässä, Suomen suunnassa.
Viidentoista koiran valjakkokoiralaumasta suurin osa on grönlanninkoiria, mutta joukossa juoksee myös alaskanhuskyja. Karppinen treenauttaa koiriaan valjakkoretkiin mönkijällä, jota rekikoirat vetävät sulan maan aikana.
Illan hämärtäessä ja viiletessä Karppinen lähtee ajelulle. Koirat ovat odottaneet lenkkiään rauhallisina, mutta meno sähköistyy, kun Karppinen valjastaa koiria yksi kerrallaan mönkijän eteen. Vielä nyt lunta on vain korkeimmilla huipuilla.
Ailo-poika syntyi miltei tunturiin
Koirat tulivat Karppisen elämään limittäin vuorilla liikkumisen kanssa. Ensimmäisen grönlanninkoiransa Musta-Pekan kanssa Karppinen hiihti valtavia retkiä: Etelä-Norjasta pohjoiseen asti, Huippuvuorten halki ja Kirkkoniemestä Kilpisjärvelle.
”Sellainen koira tulee vastaan vain kerran elämässä”, Karppinen sanoo.
Ensin Karppinen kierteli pohjoisessa. Vuosia meni muun muassa Huippuvuorilla, Narvikissa, Bodøssa, Finnmarkissa ja lisäksi Ivalossa, ennen kuin Karppinen sai elämänsä ensimmäisen hoitoalan viran Skibotnista.
Parin viime vuoden ajan ulkoilmaelämässä on puolison lisäksi ollut mukana uusi perheenjäsen, poika Ailo August, joka syntyi melkein tunturiin. Viisikuukautisena poika oli ehtinyt nukkua teltassa miltei parikymmentä yötä.
Talven tullen kelkkareitit vievät ylös avotunturiin, välillä Suomen puolelle, missä Karppinen voi tuulenpieksemillä lumikentillä ajella koiravaljakollaan ilman valmista uraa.
”Norjan luonnosta löytyy niin erilaisia asioita. Bodøssa oli huikeat auringonlaskut. Huippuvuorilla polaariyö, eli kaamos, oli aidosti pimeä. Täällä ykkösjuttu on koiravaljakko avotunturissa”, Karppinen sanoo.
