Valtatien varrella sijaitsee maamme vanhin Mustilan arboretumin alppiruusupuisto – Alppiruusujen kantaäiti selvisi talvisodasta

Vanhaan vilja-aittaan rakennetun kahvilan pihapiiri pursuaa kasveja. Sinne tänne on ripoteltu ruukkuja ja laatikoita täynnä taimia. Pihalle tupsahtaa metsiköstä mies, jolla on pitkä tukka ja hiekanvärinen hattu. Työliivin taskusta pilkistää vissypullo.

Yleensä hänellä on metsäpuutarhakierroksilla mukanaan piimätölkki.

Kimmo Kuusisto on Mustilan arboretumin pääpuutarhuri. Kuusiston työmaa on sadankahdenkymmenen hehtaarin kokoinen metsäpuutarha, jossa kasvaa satoja havu- ja lehtipuulajeja, pensaita ja perennoja. Täällä etsitään ja jalostetaan erityisesti Suomen ilmastoon sopivia kasveja.

”Olemme luonnon apureita”, Kuusisto kuvailee työtään.

Soratie rasahtaa. Paikalle kurvaa autollaan Jaakko Saarinen, dendrologi eli puulajitieteilijä – ja Mustilan epävirallinen rhodospesialisti. Mies katoaa saman tien punaisen puutalon oviaukosta sisään työhuoneeseensa ja palaa muutaman minuutin kuluttua pieniä paperipusseja taskussaan.

Pusseissa on siitepölyä. Niiden kanssa lähdetään kohti Alppiruusulaaksoa.

Jalostamalla kaunista ja kestävää

Suojaisessa painanteessa arboretumin keskellä on alue, jota vierailijat rakastavat. Korkeiden mäntyjen, niitä matalampien pihtojen ja tuijien katveessa maata täplittää upea kukkien väriloisto. Oranssina leiskuvien atsaleoiden takana levittäytyy alppiruusu vaaleanpunaisena pilvenä. Sitruunankeltainen ja syklaaminpunainen pensas kukkivat lomittain.

Nimestään huolimatta alppiruusut eivät ole ruusuja vaan kanervakasveja. Alppiruusut ja atsaleat kuuluvat rhododendroneiden sukuun, ja niitä voi risteyttää keskenään. Näitä variaatioita on Mustilassa tuhansia. Jalostamalla pyritään paitsi lisäämään lajien kylmänkestävyyttä myös parantamaan niiden ulkonäköä.

”Kukkien lisäksi kiinnitetään huomiota lehdistöön, joka koristaa pensasta ympäri vuoden”, Jaakko Saarinen huomauttaa.

Saarinen lähestyy pensasta, jossa on syvänpunaiset kukat. Hän kaivaa taskustaan paperipussit, joissa on kuivattuja atsalean heteitä, ja ripsauttaa heteistä siitepölyä kasvin emille. Sitten Saarinen peittää kukat teipinpaloilla. Ne suojaavat nyt risteytettävää kasvia luonnon omilta pölyttäjiltä.

Tälläkin hetkellä Mustilassa on käynnissä kymmeniä risteytyksiä. Esimerkiksi tuolla yhdessä violetissa kukinnossa, ja tuossa vaaleassa, osoittaa pääpuutarhuri Kimmo Kuusisto. Henkilökunta tuntee arboretumin kuin omat taskunsa.

”Risteytykset on kuitenkin merkittävä pölytysten aikaan tarkkaan, sillä syksyllä on turha muistinvaraisesti yrittää löytää oikeita siemenkotia tuhansien muiden seasta”, Kuusisto sanoo.

Jaakko Saarisen atsalearisteytys on yksi monista. Ristey­tyksissä otetaan huomioon kukkien värin lisäksi muun muassa niiden koko ja muoto, kukinta-­aika, talvenkesto sekä hallaherkkyys. © Sini-Marja Niska

Jaakko Saarisen atsalearisteytys on yksi monista. Ristey­tyksissä otetaan huomioon kukkien värin lisäksi muun muassa niiden koko ja muoto, kukinta-­aika, talvenkesto sekä hallaherkkyys. © Sini-Marja Niska

Pihtojen emikukinnot muistuttavat pieniä käpyjä. Koreanpihdan kääpiömuodon minia­tyyrikokoiset ”kävyt” ­herättävät usein ihastusta yleisössä. © Sini-Marja Niska

Kaikkien alppiruusujen äiti

Pulleat kimalaiset pörräävät terälehtien seassa. Jossain laulaa tiltaltti. Alppiruusulaaksoa halkovan puron reunamilla rehevät saniaiset kurkottavat korkeuksiin. Laakson eteläosissa kukkii valkoisena kiiltävälehtinen alppiruusujen kuningatar – mustilanalppiruusu.

Alun perin japaninalppiruusun korealainen muoto tuotiin Mustilaan Pohjois-Koreasta 1930-luvun alussa. Monien arboretumissa kokeeksi viljeltyjen alppiruusujen joukossa se oli ainoa, joka selvisi talvisodan 1939–1940 hurjista, yli neljänkymmenen asteen pakkasista. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin alalaji nimettiin ensimmäisen viljelypaikkansa mukaan mustilanalppiruusuksi, joka on nyt monien Suomen oloihin kestäviksi jalostettujen alppiruusujen kantaäiti.

Kasvien jalostaminen on pitkäjänteistä puuhaa. Kunkin risteyttämisen lopputulos nähdään vasta vuosien päästä. Joskus risteyttämällä syntyy myös yllätyksiä.

”Eräästäkin punaisten alppiruusujen risteytyksestäni syntyi vaaleankeltakukkainen pensas. Värien risteyttäminen ei ole yhtä yksioikoista kuin maalien sekoittaminen”, dendrologi Jaakko Saarinen sanoo.

Oksat rasahtelevat ja juurakot haastavat tasapainon kengän alla. Saarinen raivaa tietä hämyisten mäntyjen juurelle, kunnes löytää etsimänsä. Tänne Saarinen istutti neljätoista vuotta sitten mustilanalppiruusun ja Rhododendron barbatum -lajin risteytyksen, jonka hän oli tehnyt Skotlannista tuomallaan siitepölyllä.

Tänä vuonna se viimein alkoi kukkia.

”Olin nuori enkä osannut. Ajattelin istuttavani sen hyvään suojaisaan paikkaan, mutta näin varjossa kukintaa sai odottaa kauan”, Saarinen naurahtaa. Hän on tyytyväinen punaisiin kukkiin ja komeisiin lehtiin.

”Tätä menoa tästä kyllä kehittyy puu eikä pensas! Seuraavassa risteytyspolvessa yritän pienentää sitä menettämättä harvinaista kirkkaanpunaista väriä.”

Lumotun metsän Pekka

Atsalearinteessä hentojen, siipimäisten terälehtien väriloiste jatkuu. Tuoksu on voimakas, jopa pistävä.

”Toiset tykkäävät kovasti, jotkut eivät ollenkaan”, sanoo Mustilan nuori hortonomi Aleksi Peltotalo. Hän on itse erikoistunut herkkiin magnolioihin, joita täällä myös risteytetään.

Alppiruusulaakson ja Etelärinteen välisellä Havuterassilla puiset portaat vievät alas hämyiseen metsään.

”Täällä on ihan omanlaisensa tunnelma, kuin toiseen maailmaan astuisi. Tätä on arboretum parhaimmillaan”, Jaakko Saarinen sanoo.

Makedonianmäntyjen tuuheiden, hopeaan taittavan latvustojen välistä siivilöityvä valo on tosiaan maaginen. Maasta putkahtelee kotkansiipiä. Saarinen kehottaa nuuhkaisemaan tsinglinginalppiruusua. Kun lehden alapintaa hieraisee, voi haistaa voimakkaan lääkemäisen tuoksun.

Sitten Saarinen pysähtyy kookkaan ja pyöreälehtisen pensaan luo.

”Tässä on Pekka”, Saarinen esittelee.

Alppiruusu on nimetty jo edesmenneen Helsingin kaupunginpuutarhurin Pekka Jyrängön mukaan. Myös Pekan emona on ollut mustilanalppiruusu.

”Viiden päivän päästä pääsee pölyttämään”, Saarinen arvelee. Pekkaa odottaa Rhododendron yuefengense -villialppiruusun siitepöly.

”Jos saisin aikaiseksi matalamman ja todella muhkea­lehtisen pensaan, ja samalla lisättyä Pekan kukintahalukkuutta”, Saarinen pohtii.

Havuterassin liepeiltä löytyy myös kahdenkymmenen vuoden jalostustyön helmi, hempeän vaaleankeltaisena kukkiva alppiruusu. Lajikkeen jalosti professori Peter Tigerstedt, jonka aloitteesta käynnistyi talvenkestävien alppiruusujen jalostustyö 1970-luvulla.

Keltakukkaista, kylmänkestävää alppiruusua kehitettiin kauan. Vuonna 2017 lajike nimeltään Suomi 100 päästiin viimein esittelemään yleisölle.

Alkuperä ratkaisee

Punaisen puutalon ikkunan- ja ovenpielet on maalattu valkoisella. Ulkoseinää ja kattoa pitkin kiipeilevät runsas kiinanlaikkuköynnös ja amurinviini. Kun oviaukon löytää kasvien lomasta, pääsee sisälle henkilökunnan tiloihin.

Toimiston komerosta tulvahtaa viileää ilmaa. Siemenlaatikoihin on tekstattu käsin sellaisia nimiä kuin Pinus peuce, Thuja plicata, Larix sibirica.

Mustilasta tehdään siemenkeruumatkoja maailman eri kolkkiin. Materiaalia on kerätty niin Elimäen kirkonkylän laidalta, Niagaran putouksilta kuin New Yorkin valtatien levähdysalueelta. Sopivat kasvit sijaitsevat usein syrjäisillä, vaikeakulkuisilla seuduilla.

”Ovat ne keruumatkat työelämän kohokohtia”, sanoo Mustilan arboretumin toiminnanjohtaja Jukka Reinikainen.

Kasvien alkuperän merkitys on jalostustyössä ratkaiseva.

”Suomen lyhyt, viileä kesä ja kylmä talvi aiheuttavat sen, että lähes kaikkien koristekasviemme tulisi olla kotoisin mahdollisimman kylmiltä keruualueilta. Ääriolosuhteista kerätyllä kasvimateriaalilla on saatu onnistumisia niinkin eksoottisten kasvien kuin magnolioiden, tulppaanipuun, kastanjan ja saksanpähkinän kanssa”, Reinikainen selittää.

Yhden risteytyksen tuloksia nähdään aikaisintaan vuosien päästä. Puiden kohdalla saadaan odotella vielä pidempään.

”Aikajänne on vähän erilainen kuin kvartaalitaloudessa. Kymmenen vuotta ei ole tässä työssä vielä mitään”, Reinikainen sanoo.

Nukka-alppiruusuristeymä kukkii kauniin violettina. © Sini-Marja Niska

Mustilassa myytävät taimet toimitetaan alku­perätiedon ja tarinan kanssa. ”Minun mieles­täni se tekee kasvista mielenkiintoisemman, kuin että sillä olisi vain ­nimi ja tuotanto vain ’Hollanti’”, sanoo Mustilan toiminnanjohtaja Jukka Reinikainen. © Sini-Marja Niska

Kaikki alkoi kuusesta

Hiekkapolulla pyöräilee mies valtavan irlanninsusikoiran kanssa. Nils Tigerstedt, 68, on arboretumin perustajan jälkeläisiä ja asuu kartanon mailla.

Tigerstedtin isoisän isä, valtioneuvos A.F. Tigerstedt istutti ensimmäiset kuusentaimet Mustilaan 1902. Muutaman vuoden päästä arboretumia täydennettiin ”eksooteilla”, ulkomaisilla havupuilla. Pian perässä seurasivat lehtipuut ja koristepensaat – myös alppiruusut.

A.F. Tigerstedtin vanhin poika C.G. Tigerstedt jatkoi isänsä työtä. Hän oli mieltynyt englantilaisiin ja skotlantilaisiin metsäpuutarhoihin, ja juuri hän rakennutti Mustilaan Alppiruusulaakson ”puutarhataiteen kokeilualueeksi”. Loppu on paitsi puutarhataiteen myös kasvien jalostamisen historiaa.

C.G. Tigerstedtin pojat lahjoittivat arboretumin ­perustamalleen Mustilan kotikunnassäätiölle vuonna 1983, jotta arboretumin työ voisi jatkua. Kartanon metsät ja pellot sekä arboretumin vieressä sijaitseva puutarhamyymälä ovat edelleen perheen omistuksessa.

Nyt perheyritystä luotsaa Nilsin poika, viidennen polven Tigerstedt. Myös Josper Tigerstedt, 39, on viettänyt lapsuutensa arboretumin ympäristössä. Lapsena sesonkiaika oli jännittävämpää, kun oman kodin liepeillä parveili turisteja. Ihmisiin on ajan myötä tottunut, samoin alppiruusujen loistoon, ne kun kukkivat joka kulmalla.

”Lapsuus arboretumin mailla oli minulle ihan tavallista arkea”, Josper Tigerstedt sanoo.

Poppelin pistokkaat juurtuvat ruukuissa. © Sini-Marja Niska

Nils (vas.) ja hänen poikansa Josper Tigerstedt ovat arboretumin perustajan valtioneuvos A. F. Tigerstedtin jälkeläisiä. Nils asuu edelleen kartanon mailla. © Sini-Marja Niska

Mustilan myynti­siemeniä säilytetään viileässä varastokaapissa.  © Sini-Marja Niska

Ilmastokriisiä ratkaisemassa

A. F. Tigerstedtin toistasataa vuotta sitten istuttamien douglaskuusten latvat kohoavat yli neljänkymmenen metrin korkeuteen. Mustilassa pyritään vastaamaan myös globaalin ilmastonmuutoksen tuomiin ongelmiin.

Erityinen haaste kasveille on olosuhteiden ennakoimattomuus. Tämän suomalainen tunnistaa.

”Koskaan ei tiedä, pukeudutaanko huomenna t-paitaan vai villapaitaan”, Kimmo Kuusisto vertaa.

Ilmastonmuutoksen tuomat ongelmat ovat tietysti suurempia. Suomessa nähdään jo Keski-Euroopalle tuttuja riskejä, kuten kasvituholaisia.

Arboretumissakin on jouduttu hakkaamaan kuusikkoa, jonka kimppuun kirjanpainaja on käynyt. Koska tämä kaarnakuoriainen iskee juuri kuusiin, ongelmaan etsitään ratkaisua esimerkiksi pohjoisamerikkalaisesta douglaskuusesta. Nimestään huolimatta tämä puujätti läntisestä Amerikasta ei ole kuusi, joten kirjanpainajat eivät siitä välitä.

”Kirjanpainaja on kotimainen laji, mutta ilmasto näyttää muuttuneen sellaiseksi, että se on nyt hyönteiselle otollinen. Kun on kuumia, kuivia kesiä, kirjanpainajaa on tosi vaikea torjua”, Kuusisto sanoo.

Talvien leudontuessa myös kasvitaudit lisääntyvät. Riskien pienentämiseksi suomalaiset suuret kaupungit ovat lisänneet lajivalikoimaansa yhteistyössä Mustilan kanssa. Lajirikkautta on kasvatettu kymmenillä lajeilla, sellaisilla kuin japaninsiipipähkinä, amurinkorkkipuu, valkopyökki ja koreanvaahtera.

Aika näyttää, miten lajit menestyvät. Se selviää muutaman kymmenen vuoden sisällä.

Pääpuutarhuri Kimmo Kuusisto kastelee koristeomenoiden jalostusaineistoaan. Kuusistolle työ ­arboretumissa on ”enemmän elämäntapa kuin työtä”. © Sini-Marja Niska