Vanhoja juna-asemia on myyty reipasta tahtia – Vierailimme Savon radan varrella katsomassa, mitä muutamalle niistä kuuluu nyt
Savon rata Kouvolasta Iisalmeen on 358 kilometriä pitkä. Sen varrella on toimivia asemia enää yhdeksän. Selvitimme, mitä hiljentyneille asemille on tapahtunut.
Vuonna 1923 valmistuneen Vuolingon asema piirustukset laati Thure Hellström, joka on suunnitellut kymmeniä Suomen rautatieasemia. Tupu Mentu pyöräilee asemalta joka paikkaan.
Kasvit ovat vallanneet pihapiirin, asemarakennuksen ikkunat on peitetty vanerilla ja seinät on töhritty graffiteilla. Tunnelma on surumielinen. Yhä useampaa juna-asemaa Suomessa voisi kuvailla näin, ja tulevaisuudessa hylättyjen asemien määrä vain kasvaa. Suomessa on enää 64 matkustajaliikenteen käytössä olevaa asemarakennusta.
Jo 2000-luvun alussa vanhoja asemia myytiin reilut 200. VR aikoo lähivuosina luopua vielä 25 matkustaja-asemasta, koska lipunmyynti ja matkustajainformaatio on siirretty digitaalisiin kanaviin. Vanhoja asemia omistavat esimerkiksi Väylävirasto, Senaatti-kiinteistöt, yritykset, kunnat ja yksityiset ihmiset.
Kouvolasta Iisalmeen kulkevan Savon radan varrella olevat asemat ovat myös hiljentyneet. Kouvola–Iisalmi-välillä on ollut noin 50 eri kokoista asemaa sekä kymmeniä paikallisjunien käytössä olleita seisakkeita. Nyt radan varrella on enää yhdeksän toimivaa asemaa.
Kävimme Vuolingossa, Kalvitsassa ja Lamminmäellä katsomassa, millaista on elämä hiljentyneillä asemilla.
Odotuksen tunnelmaa
Virkistävä kesäsade alkaa, kun saavumme Vuolingon asemalle. Sade saa pihan ja puutarhan kukkineen näyttämään entistäkin vehreämmältä. Seesteisen tunnelman rikkoo hetkeksi aseman ohi vauhdilla suhahtava Pendolino.
Punaiseksi maalattu asema on sievä ja ryhdikäs. Sen omistavat helsinkiläiset arkkitehti Sakari Mentu ja käsityönopettaja Tupu Mentu, jotka saapuvat mökilleen aina junalla. Aivan perille he eivät raiteita pitkin kulje, vaan hurauttavat taksilla kuuden kilometrin matkan Mikkelistä.
Tupu nauttii juna-asemilla lähdön ja odotuksen tunnelmasta. Asemat olivat ennen kylän keskuksia. Myös arkkitehtuuriin ja puutarhaan satsattiin.
”Tämä kaikki on mennyttä, mutta on ihanaa, että Mikkelin asemalla on sentään ravintola, vaikka lipun myynti loppui.”
Mökki radan varrella
Tupu ja Sakari ovat viettäneet vapaa-aikaansa Vuolingon kylässä vuodesta 2009, jolloin he ostivat aseman. He olivat etsineet lomanviettopaikkaa jo jonkin aikaa, sillä he eivät haaveilleet mökistä järven rannalla vaan jostain jännittävämmästä ja historiallisesta kohteesta. Myös tilaa oli oltava, jotta vieraatkin mahtuisivat.
Kun he ostivat rakennuksen, keittiö oli vielä yläkerrassa, mutta he siirsivät sen kantoveden takia alakertaan. Vesijohtoa ja viemäriä ei ole: vesi pumpataan kaivosta. Ulkorakennuksessa on kompostikäymälä ja sauna.
Mökki on sata neliötä ja sen toisessa päässä oleva kylmä makasiini 30 neliötä. Makasiini toimii parin työskentely- ja näyttelytilana.
Tupu avaa ovet makasiiniin, jossa hän pitää nyt jo seitsemättä kesää taidenäyttelyä parin viikon ajan heinäkuussa. Vieraita käy yleensä noin 250 kuukauden aikana, Tupu kertoo.
”Esimerkiksi eilen tässä piipahti kahdeksan ihmistä, ja ehdin rupatella kaikkien kanssa. On kiva tutustua ihmisiin, ja monilla on muistoja vanhoista asemista.”
Vuolingon asema täyttää tänä vuonna sata vuotta, ja siitä syntyi teema näyttelylle: juhlaliinat. Tupu pyysi neljää taidekäsityöläistä luomaan juhlaliinan.
Tupun päätyö on Aseman miehet: hän on painanut kankaalle kuviot vanhasta valokuvasta, jossa on aseman virkamiehiä. Kuva on Tupun isän jäämistöstä. Isä oli asemamies ja myös Tupun ukki työskenteli asemapäällikkönä. Asemat ovat tuttuja Tupulle jo lapsuudesta, sillä hän asui Kolhon asemalla Pohjois-Hämeessä. Tupu matkusti lättähatulla kouluun yläasteelle ja lukioon Haapamäelle. Matka kesti puolisen tuntia, ja suurin osa kylän lapsista kulki samalla junalla.
”Rautatieläiset saivat etuna vapaaliput koko perheelle. Siksi kävin Haapamäellä koulussa. Mänttään olisi pitänyt ostaa bussiliput! Tein aina aseman odotussalissa läksyjä.”
Vanhat asemat ovat kiinnostaneet Petriä aina
On aika jatkaa pohjoiseen, noin 30 kilometriä Mikkelistä Kalvitsan kylään, jossa on vain parisataa asukasta. Kylä on hiljainen, eikä siellä ole mitään palveluita.
Kalvitsan aseman kesäkahvila tuo eloa kylään. Asemalla pääsee nauttimaan menneiden aikojen rautatienostalgiasta: asema pihapiireineen on kuin näkymä 50- ja 60-luvun rautatiemiljööseen, sillä sen nykyinen omistaja Petri P. Pentikäinen on kerännyt sinne satoja vanhoja esineitä muilta lakkautetuilta asemilta.
Odotussalissa on vuosikymmenten takaisia mainosjulisteita ja vanhoja Pohjanmaan radan puukalusteita. Myös Kekkonen katselee seinältä matkalaisia. Junanlähettäjän nostalgisessa 60-luvun toimistossa on pöydällä kaikki tarpeellinen Nortti-askista matkalipun rei’ittäjään.
Kalvitsan asema on rakennettu vuonna 1889, mutta lähes sata vuotta myöhemmin junat lakkasivat pysähtymästä asemalla: junaliikenne hiljeni vuonna 1983. Petri osti rakennuksen 14 vuotta sitten, ja kuusi vuotta sitten hän muutti sinne vakituisesti ja avasi kesäkahvilan.
Asemat ja niiden tunnelmat ovat kiinnostaneet Petriä aina. Häntä kiehtoo ajatus, että rataa pitkin voi matkata vaikka Vladivostokiin asti. Hän teki ensimmäisen junamatkansa kuusivuotiaana mummon ja papan kanssa Jyväskylästä Pieksämäelle.
”Ennen junamatkaa varten pukeuduttiin, ja papalla oli puvun takki ja mummolla mekko. Kaikki oli kiehtovaa, ja matkan teossa ei ollut kiirettä. Söimme Pieksämäellä ravintolassa vasikanleikkeet.”
Tuoretta vain leivonnaiset
Petri on kunnostanut vanhaa rautatieteknologiaa toimintakuntoon. Uusin on Helsingin asemalta jo vuonna 1988 poistettu opastusjärjestelmä, jonka metalliset nimikilvet kääntyvät näyttämään uutta määränpäätä. Petri löysi laitteen viime talvena ullakolta, ja syöttäessään virtaa hän huomasi kaikkien moottoreiden toimivan.
Kun Petri laittaa moottorin päälle, silmiemme edessä vilahtavat Kirkkonummesta Leningradiin kaikki paikat, joihin tuolloin pääsi matkustamaan Helsingin asemalta.
Kahvilan hyllyillä on maitopusseja ja muita lapsuudesta tuttuja tuotepakkauksia. Hinnat ovat myös markoissa ja hinnaston kieli limpsa-sanaa myöten kuin kadonneesta ajasta. Lisäksi kahvilassa on kaksi toimivaa lankapuhelinta, joilla asiakas voi kilauttaa kaverille. Ne kiinnostavat erityisesti lapsia.
”Lapsia kiehtovat myös höyryveturit ja lättähatut, vaikka he eivät ole eläneet niiden aikaa. Lastenkirjoissa juna aina puksuttaa. Rautatieharrastajia on 10-vuotiaasta lähtien”, Petri toteaa.
Kahvilan mukavan pehmeät penkit ovat 60-luvun kiitojunasta, ne ovat sellaiset, joihin kiinnitettiin pöytä työntämällä metallihakaset käsinojissa oleviin reikiin. Ajatus lähtee harhailemaan lapsuuden junamatkoihin.
”Monet jäävät pitkäksi aikaa nauttimaan kahvilan pysähtyneestä mindfullness-tunnelmasta. Tuoretta meillä on vain tarjottavat, muuten elämme pysyvästi ajasta jäljessä”, Petri nauraa.
Kilpaveneilijän synnyinpaikka
Takapihalta kuuluu kiskojen kirskuntaa. Pieni tyttö ajelee resiinalla lyhyttä rataa pitkin, jonka päässä nököttää vanha lättähattujuna. Samalla ohi suhahtaa juna kovaa vauhtia. Niitä menee noin 30 vuorokaudessa, ja tavaraliikennettä on paljon.
”Asemilla oli 1900-luvun alussa valtava merkitys kylän kehittymiselle. Joinain päivinä saattoi tulla kymmeniä hevoskuormia puuta, ja miehet tarvitsivat palveluita. Puun kuljetus on yhä valtavan suurta rautateillä, mutta se ei työllistä yhtä paljon. Noin kerran viikossa Kalvitsasta lähtee 24 vaunun puujuna.”
Historia on läsnä myös tarinoissa: Petri kertoo, että asemapäällikkö Karl Svanström kasvatti 1910-luvulla asemalla kanarian lintuja myyntiin. Hintaan kuului rautatiekuljetus ostajalle.
”Asemalla on myös syntynyt vauvoja. Mikkeliläinen kilpaveneilijä Esa Rytkönen syntyi Kalvitsan asemalla kesken evakkomatkan. Esa on käynyt täällä monta kertaa kahvilla.”
Jännittävä vankivaunu suhahtaa ohi
Alle sadan asukkaan Lamminmäki sijaitsee 44 kilometriä Kalvitsasta Pieksämäen suuntaan. Lilja ja Fanny Lamminmäki pyöräilevät aseman 5 000 neliön pihalla. Kun lähestyvän junan ääni kuuluu, he polkevat lähemmäs rataa katsomaan sitä.
”Katsomme aina, onko junassa vankeja kuljettava vankivaunu. Se on sininen vaunu, jossa on kapeat ikkunat. Kymmenkunta junaa suhahtaa ohi päivällä, yöllä kolme tavarajunaa”, tytöt kertovat.
Heidän vanhempansa Marko ja Malla Lamminmäki kantavat pihalla reunakiviä puutarhan penkkeihin, sitten he kitkevät rikkaruohoja ja levittävät oksahaketta katteeksi kasvimaalle. Malla on juuri rakentanut vanhan trampoliinin osasta puutarhaan kasvikaaren ja istuttanut satoja tulppaaneja, skilloja, narsisseja ja liljoja, sillä hän haaveilee kukoistavasta puutarhasta.
Kun jyväskyläläiset Lamminmäet ostivat aseman syksyllä 2020 vapaa-ajankodikseen, piha oli osittain niittyä ja osittain ajettua nurmialuetta. Kellarin katolla kasvoi herukkapensaita.
”Etsimme hirsitaloa, ja tässä oli kaikki kohdillaan. Se oli tarpeeksi remontoitu eli peltikatto oli uusittu, mutta meillekin jäi vielä mahdollisuuksia jatkaa. Hinta oli sopiva, ja matka kotoa Jyväskylästä noin tunti. Toki Lamminmäki-nimi sinetöi päätöksen”, Marko myöntää.
Lamminmäen asema valmistui 1920-luvulla harvaanasutulle maaseudulle, jonne kaupunkilaiset tulivat kesänviettoon. Liikenne lopetettiin 1983, jonka jälkeen asemaa käytettiin junien kohtauspaikkana ja vaunujen säilytykseen. Ratapiha purettiin 2001, ja rakennukset siirtyivät Senaatti-kiinteistöjen kautta myyntiin.
Sataneliöisen aseman lisäksi tontilla on radanvartijan tupa, sauna, aitta, maakellari, vossikkatalli ja huussi. Kauppaan kuului myös 1,5 hehtaarin niemenkärki uimapaikkoineen noin kilometrin matkan päässä Pieni Naakkima -järvellä.
”Käymme siellä uimassa ja kalalla. Saamme käyttää entisessä kaupassa asuvan naapurin soutuvenettä”, Fanny ja Lilja kertovat.
Vanha on kaunista
Perhe viettää kaiken mahdollisen vapaa-ajan Lamminmäessä. Makuuhuoneet ovat hyvin eristetyssä yläkerrassa, joka lämpiää pikaisesti puilla. Keittiökin oli aiemmin yläkerrassa, jossa oli aikoinaan asemapäällikön asunto. Lamminmäet rakensivat keittiön alakertaan odotushuoneeseen, koska taloudessa on kaivosta haettava kantovesi.
Varsinkin talvella odotushuoneen betonilattia on kylmä, mutta perhe ei ole silti tekemässä asemasta modernia vaan lähinnä korjaa vanhaa rakennusta.
Tavarat ja astiatkin ovat pitkälti vanhoja. Keittiön pöytä on ostettu Fannyn ja Liljan lakkautetusta päiväkodista. Penkkinä on aseman vanhat sairaskuljetuspaarit. Entinen lippujen myyntitiski erottaa keittiön ja olohuoneen.
”Viime kesänä löysimme asemamme piirustukset ja ulkomaalin värikartan litramäärineen Pieksämäen Savon radan museosta. Maalaamme ehkä talon ensi kesänä, ja nyt meillä on arvokasta tietoa sitä varten.”
Savon radan museossa he kuulivat myös, että ennen ravintolavaunuissa oli Arabian Pekka-lautasia.
”Olimme tästä tietämättä keränneet niitä keittiöömme. Ne saavat olla kolhuisiakin, sillä kuluneisuus sopii tänne”, Malla toteaa.
Savon radan päivää vietetään lauantaina 7.10. Useat Mikkelin seudun asemat ovat silloin auki, ja niille pääsee museojunalla.