Toimittaja-kirjailija Antti Järvi lähti Venäjälle ottamaan selvää, miksi isoisoisä jäi Neuvostoliittoon, vaikka perhe ikävöi Suomessa
Antti Järvi jäi Neuvostoliittoon, vaikka vaimo ja pojat odottivat Suomessa. Pojanpojanpoika Antti Järvi yritti 80 vuotta myöhemmin löytää syyn isovaarinsa valinnalle.
”Sukulaisten haastattelu opetti paljon siitä, mitä kuolleille tapahtuu vuosien myötä ihmisten ajatuksissa ja muistikuvissa. Heistä saattaa olla hyvinkin erilaisia käsityksiä”, Antti Järvi sanoo. © Tommi Tuomi
Siperian aroilta puhalsi tuuli. Se toi Krasnojarskin kaduille maastopalojen savun. Antti Järvi istui koko päivän hotellihuoneessa. Ulos ei ollut juuri menemistä, siellä haisi pahalta ja savu teki vieraasta kaupungista harmaan, entistäkin vieraamman.
Hän oli saapunut Krasnojarskiin junalla edellisenä päivänä. Kaksi vuotta aikaisemmin alkanut matka oli tuonut hänet lopulta tänne, viidentuhannen kilometrin päähän kotoa Helsingistä.
Kaksi vuotta hän oli etsinyt miestä nimeltä Antti Järvi. Tai oikeastaan sitä, mitä Antti Järvestä oli jäljellä. Hänen kokokaimastaan, vaarinsa isästä.
Antti on ammatiltaan toimittaja ja kirjailija. Tavallisesti hän olisi tiedonkeruumatkallaan tavannut ihmisiä, haastatellut tutkijoita, etsinyt uusia lähteitä. Mutta oli toukokuu 2022, ja Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan.
Antilla oli turistiviisumi, eikä hän halunnut herättää Siperiassa yhtään ylimääräistä huomiota. Vaikka sotaa oli kulunut vasta pari kuukautta, lännen ja Venäjän välille oli jo noussut henkinen muuri – raja, jota Antti ei uskaltanut ylittää.
Isoisoisä sen sijaan oli aikanaan jäänyt rajan taakse vapaaehtoisesti. Siitä huolimatta, että koko hänen muu perheensä oli jättänyt kotinsa Laatokan rannalla, kun puna-armeija oli vallannut alueen.
Eikä kukaan oikein tiennyt, miksi.
Amerikkaan ja takaisin
Maaliskuun alussa 1940 Antti Järven perhe oli hajallaan.
Hänen kolme vanhinta poikaansa olivat rintamalla kukin tahoillaan. Vaimo Sanna ja nuorin poika Väinö olivat paenneet pommituksia lähikylään sukulaisten luo, mutta Antti Järvi oli itse jäänyt kotiin Jaakkimaan, tekemään kirvesmiehen töitä varuskunta-alueella.
Kun alue menetettiin Neuvostoliitolle talvisodan lopulla, Sanna ja Väinö jatkoivat evakkomatkaansa Rovaniemelle asti. Muu perhe oletti, että Antti seuraisi pian perässä. Joitakin kirjeitä hän lähetti, mutta Sanna ei enää koskaan nähnyt miestään eivätkä pojat isäänsä.
Antti Järvi oli syntynyt Jaakkimassa 1882 köyhään pienviljelijäperheeseen. Suoritettuaan asepalveluksen tsaarin armeijan Suomen kaartissa hän lähti Amerikkaan 1906 ja työskenteli Red Lodgessa kaivostyöläisenä.
Vuonna 1917 kotoa tuli tieto, että Antin leskeksi jääneen äidin terveydentila oli heikentynyt. Sukutarinan mukaan Antti ja hänen perässään Amerikkaan muuttanut isoveli vetivät pitkää tikkua siitä, kumman pitäisi matkustaa takaisin valtameren yli hoitamaan vanhaa ja sairasta äitiä.
Amerikkaan asettunut ja siellä ilmeisen hyvin viihtynyt Antti veti lyhyemmän korren.
Kirjeet jättivät vihjeen jälkipoville
Palattuaan Antti tapasi 14 vuotta nuoremman Sannan, kylän varakkaisiin kuuluneen perheen tyttären. Pariskunta avioitui ja sai kaksospojat 1918, ja myöhemmin vielä kolme poikaa, joista yksi kuoli vauvana.
Antti hankki omistukseensa tilan, jota viljeli, ja toimi lisäksi kirvesmiehenä. Perhe kuitenkin menetti tilan ja joutui puille paljaille, kun Antti ajautui riitaan tilan myyneen perheen kanssa jonkin väärinkäsityksen vuoksi ja ajautui taloudellisiin vaikeuksiin.
Sannan perheen avun ja kovan työnteon turvin Antti sai rakennettua uuden ison talon vuokratontille Jaakkimaan.
Antin pojat olivat mukana suojeluskunnan toiminnassa. Kaksospojista esikoisen roolin omaksunut Aale astui armeijan palvelukseen keväällä 1939, puoli vuotta ennen talvisodan syttymistä.
Aale Järvi lähetti äidilleen kirjeitä niin asepalveluksesta kuin myöhemmin rintamalta sekä välirauhan aikana. Niistä piirtyy kuva vastuuntuntoisesta, toisista huolta kantavasta nuoresta miehestä.
Aale kaatui jatkosodan alkuvaiheen taisteluissa Sallan itäpuolella elokuussa 1941. Hänen kirjeistään tuli tärkein lähde, kun toimittaja Antti Järvi lähti kaimansa jäljille 80 vuotta myöhemmin.
Antti ja Sanna Järvi kuvattuna vuonna 1917, jolloin he menivät naimisiin. Antti oli tuolloin 35-vuotias, Sanna vasta parikymppinen. © Antti Järven kotialbumi
Järven perhe: edessä vanhemmat Antti ja Sanna, takana vasemmalta pojat Matti, Aale, Arvo ja Väinö. © Antti Järven kotialbumi
Toinen nainen vai ideologia?
Sedän puhelu tuli yllätyksenä. Elettiin pandemiakevättä 2020, joten Antti Järvi odotti saavansa huonoja uutisia. Mutta setä halusikin Antin selvittävän, mitä rajan taakse jääneelle Antti Järvelle oli tapahtunut.
Setä arveli, että asian selvittämiselle saattaa olla käsillä viimeiset hetket. Myöhemmin kävi ilmi, että hän oli oikeassa.
Sedän isä ja Antin isoisä Arvo oli Antti ja Sanna Järven kolmas poika. Arvon perheessä oli vaiettu hänen isästään, eivätkä tämän kohtalosta tienneet muutkaan sukulaiset. Oli vain kaikenlaisia arvailuja.
Antti oli itse siinä käsityksessä, että isovaari oli loikannut jonkun toisen naisen vuoksi. Näin hänen vanhempansa olivat joskus maininneet. Antin jo edesmennyt isä oli joskus yrittänyt etsiä netistä tietoa isoisästään.
Muiden suvussa liikkuneiden selitysten mukaan isovaari ei vain ollut lähtenyt matkaan ajoissa, oli jäänyt ikääntyneen serkkutytön turvaksi tai uskonut Neuvostoliiton valloittavan koko Suomen ja pakenemisen olevan turhaa.
Arvailuista oli kehkeytynyt tarinoita, joita oli alettu pitää totena.
Kiinnostus Karjalaan heräsi
Joskus 1990-luvun alussa sukulaiset olivat käyneet Jaakkimassa katsomassa Antti Järven rakentamaa taloa. Kaima-Antti oli silloin teini eikä reissu kiinnostanut. Mutta nelikymppisenä hän oli huomannut kiinnostuksen omia juuria ja Karjalaa kohtaan heränneen.
Isoisoisän kohtalon lisäksi Antti alkoi pohtia koko sitä joukkoa, joka jäi vallan vaihtuessa kotiseudulleen. Evakkotie on ollut suomalaisille se suuri ja tärkeä kertomus, ja paljon on tutkittu myös heitä, jotka loikkasivat 1920–30-luvulla itään ideologisista syistä.
Entä he, joiden loikkaaminen oli oikeastaan paikoillaan pysymistä? Olivatko heidänkin syynsä poliittisia vai miksi he jäivät?
Venäläisarvion mukaan noin 150 suomalaista jäi rajan siirtyessä pysyvästi Neuvostoliiton puolelle. Antti jäljitti Sortavalaan sitä ympäröivältä alueelta kerätyn suomalaisyhteisön, noin kolmekymmentä ihmistä. Isovaarin lisäksi joukossa oli esimerkiksi sairaita ja vanhuksia, joiden syy jäämiseen tuskin oli poliittinen.
”Luulen, että joidenkin kohdalla oli sattumastakin kiinni. Monessa talossa nuoret houkuttelivat tai pakottivat vanhemmatkin lähtemään”, Antti Järvi sanoo.
Isovaarista suku tuntui olevan yhtä mieltä: hän ei jäänyt ainakaan siksi, että olisi kannattanut kommunismia. Mutta oliko sekin vain arvailua?
Antti Järvi lukee vasemmistolaista Toveri-lehteä Yhdysvalloissa todennäköisesti 1910-luvulla otetussa kuvassa. Kuva on yksi harvoja todisteita Antin ajatusmaailmasta. © Antti Järven kotialbumi
Kaipaus ja vapaus
Kun talvisota oli päättynyt ja suomalaisilla oli vielä mahdollisuus siirtyä pois luovutettavilta alueilta, Antti Järven perhe jäi hämmentyneenä odottamaan uutista siitä, että isäkin olisi ylittänyt rajan.
Huhtikuussa Aale Järvi arveli kirjeessään äidille, että isältä oli ”elämän myrsky vienyt hermot niin heikoksi”, ettei tämä ollut ymmärtänyt lähteä. Aale ei uskonut, että isällä olisi jäämiseen ”jotain puolue syitä”.
Myöhemmin Aale kuitenkin kirjoitti, että isä oli ”täydessä järjessään sinne jäädessään”. Pikkuveljelleen hän paljasti omia tuntojaan: ”— se oli meille oikeastaan sellainen häpeä ettei sitä viitsi paljon kellekään puhua”.
Omissa kirjeissään Antti Järvi kertoi ikävöivänsä vaimoaan ja lapsiaan. Hänet oli alueen muiden suomalaisten tavoin siirretty Sortavalaan asumaan, mutta syksyllä 1940 hän uskoi pääsevänsä pian kotiin omaan taloonsa. Sinne hän toivoi Sannankin saapuvan, rajan yli Neuvostoliittoon. ”Jos sinä haluat tulla tänne kotiin elämään niin tee hakemus niin sitten pääset tänne”.
Myöhemmin hän kirjoittaa liikuttavasti: ”En tietä että minkän tähten meität on näin hajalle lyöty ettei saa olla kahta yhtessä.”
Viimeisen kirjeensä vaimolleen Antti kirjoitti vapunpäivänä 1941. Siinä hän toivotti perheelle onnea ja menestystä.
Merkityksiä sivulauseessa
Toimittaja Antti Järvi katsoo selvittäneensä sen, ettei isovaari jäänyt rajan taakse toisen naisen takia. Väärinkäsitys on ilmeisesti syntynyt siitä, että yhteen kirjeeseen oli merkinnyt terveisensä eräs nainen, joka osoittautui sukulaiseksi. Isovaarin kaipaus kirjeissä myös vaikuttaa aidolta.
Turvallisuuspoliisin arkistoista isovaarista ei löydy mitään sellaista merkintää, joka viittaisi kommunistisympatioihin. Tuohon aikaan poliisi seurasi työläisiä hyvinkin tarkasti, joten Antti Järvi tuskin oli mukana poliittisessa toiminnassa.
Mutta yhdessä kirjeessään hän kertoo päässeensä vapauteen.
”Se on pieni sivulause, joka mennyt kirjeiden aiemmilta lukijoilta ehkä ohi. Jotain ajatusmaailmallista syytä on varmasti ollut taustalla”, Antti Järvi sanoo.
”Luulen, että aatteet juurtuivat häneen Yhdysvalloissa. Red Lodgessa oli vahvasti punaista porukkaa työmiesten joukossa.”
Antti uskookin, että isovaari oli hyvin vasemmistolainen mutta ei koskaan tuputtanut aatettaan, ei edes pojilleen. Maailmankuva toimi ehkä pikemminkin niin päin, ettei se estänyt häntä jäämästä Neuvostoliittoon.
Varsinaisia syitä saattoi olla useita; hän ei ehkä halunnut jättää itse rakentamaansa taloa ja uskoi tilanteen vielä muuttuvan, ja muun perheen pääsevän takaisin Jaakkimaan. Jäämistä myös helpotti se, että muitakin jäi.
Eikä isovaari ollut siinä ihan väärässä, että tilanne muuttuisi. Jatkosodan aikana Jaakkima palautui suomalaisten haltuun, kunnes alue menetettiin uudelleen.
”Mutta on se silti outoa, ettei seuraa perhettään. Ei siitä pääse yli eikä ympäri”, Antti Järvi sanoo.
Outona sitä pitivät lopulta myös isovaarin uudet maanmiehet.
Sanna Järvi säilytti mieheltään ja esikoispojaltaan saamiaan kirjeitä elämänsä loppuun asti. Koska muuta kirjeenvaihtoa ei ole säilynyt, moni asia jää yhä vaille vastausta.
Matkaan sodan varjossa
Huhtikuussa 2022 Antti Järvi sai Tallinnassa huojentavan tiedon: koronatesti oli negatiivinen. Se olisi vielä voinut kaataa matkan Venäjälle ja isovaarin jäljille.
Antti ja hänen venäjää taitava ystävänsä olivat sodasta huolimatta lähteneet kohti Petroskoita; korona- ja sotarajoitusten vuoksi heidän oli lennettävä Venäjälle Istanbulin kautta. He eivät olleet hiiskuneet matkasta edes kaikille läheisilleen, jotta nämä eivät huolestuisi.
Vaikka isovaarin perimmäisiä motiiveja Neuvostoliittoon jäämiselle voi vain jollain tarkkuudella hahmottaa, hänen elämänkaarensa pimentoon jäänyt loppupää oli valjennut lopulta melko helposti.
Antti Järvi löysi oman nimensä jo selvitystyönsä alkuvaiheessa yhdestä Stalinin vainojen uhrien luettelosta, jossa kerrottiin, että Sortavalan rakennuskonttorissa kirvesmiehenä työskennellyt isovaari oli tuomittu vankeuteen.
Otettuaan yhteyttä Venäjän turvallisuuspoliisin FSB:n arkistoon Petroskoissa ja todistettuaan sukulaisuussuhteensa isovaariin Antti sai sähköpostiviestin, joka lopetti suvun arvailut.
Venäjän alkeita opiskellut Antti ymmärsi viestistä heti yhden sanan: kuollut.
Isovaari oli viety Siperian Krasnojarskiin, jossa hän oli saanut viiden vuoden tuomion ”valtiollisista rikoksista” ja menehtynyt vankisairaalassa maaliskuussa 1942.
Riittävä vastaus
Päästyään Petroskoihin Antti pääsi FSB:n karuun arkistohuoneeseen tutkimaan sitä pientä paperipinkkaa, johon oli kirjattu isovaarin kuulustelut loppuvuonna 1941. Häntä oli syytetty vakoilusta Suomen hyväksi.
Isovaaria vastaan puhui erityisesti se neuvostoviranomaisille laverreltu seikka, että hänen poikansa olivat kuuluneet suojeluskuntaan. Kuulustelijat eivät uskoneet, että Antti olisi jäänyt siksi, että hän oli myötämielinen kommunismille.
Ihmisiä tuomittiin Neuvostoliitossa täysin tekaistuillakin syillä. On silti traagista, että isovaaria vastaan käytettiin samaa asiaa, jota hänen jälkeläisensä kysyvät vielä vuosikymmeniä myöhemmin: miksi hän jäi?
Siihen kysymykseen Antti Järvi kokee saaneensa riittävän tyydyttävän vastauksen.
”Voi olla, että kaikki esiin piirtyneet syyt ovat olennaisia.”
Petroskoin jälkeen Antilla oli tutkimusmatkallaan jäljellä enää yksi etappi: Siperia.
Voitonpäivän tarkkailija
Savu hälveni Krasnojarskista toukokuussa 2022 sopivasti juuri ennen voitonpäivää, toisen maailmansodan voittajien juhlaa, jota Venäjällä vietetään edelleen näyttävästi. Kun kaupunki valmistautui paraatiin, Antti Järvi kuljeskeli ympäriinsä etsien merkkejä menneisyydestä – mitä tahansa rakennusta tai muuta jälkeä ajalta, jolloin isoisoisä oli virunut tutkintavankilassa.
Olosuhteiden pakosta hän oli päätynyt pelkäksi tarkkailijaksi kaupunkiin, jossa kirvesmies Antti Järvi kuoli.
Venäjän kontakteiltaan hän oli saanut selville, että todennäköisesti isovaari on haudattu jommallekummalle niistä hautausmaista, jotka olivat käytössä sodan aikana. Käynnit kalmistoissa eivät tuottaneet sen tarkempaa tietoa.
Niinpä Antti Järvi seurasi voitonpäivän sotilasparaatia kadunvarressa ja katseli ihmisiä, jotka pitelivät kuvia toisessa maailmansodassa kärsineistä läheisistään. Illalla kaupungin valaisi ilotulitus Jenisei-joen yllä.
Siitä kaikesta tuli hyvin epätodellinen olo.
”Ajatus siitä, että vaarin isä oli vain halunnut jäädä kotiinsa Jaakkimaan ja päätyi tuollaiseen paikkaan, myös loi sitä absurdiuden tunnetta.”
Joka tapauksessa etsintä oli päättynyt. Antti Järvi tiesi, että tuskin koskaan palaisi Krasnojarskiin, ei ehkä Venäjällekään.
Minne katosi Antti Järvi?
Tutkimusmatkasta syntyi kirja nimeltä Minne katosi Antti Järvi? Sen kirjoittaja, kohteen pojanpojanpoika Antti Järvi kokee pohtineensa nyt tarpeeksi vaikenemisen ketjua ja sitä, miten sota-aikojen traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle.
Häneltä itseltään ne eivät ainakaan välity mihinkään, sillä hän ei ole koskaan halunnut lapsia. Mutta hän uskoo, että seuraava sukupolvi on niistä muutenkin vapaa.
”Olen ylpeä ja tyytyväinen, että olen voinut kertoa tuon tarinan ja selvittää suvun historiaan liittyvät asiat. Mulla on rauha tämän asian kanssa.”
Antti Järven etsintä päättyi Siperiaan, Krasnojarskin Pyhän Nikolauksen hautausmaalle, sotakeväänä 2022. © Antti Järven kotialbumi
Yhteisen nimen vuoksi Antti Järvi halusi tuntea jonkinlaista läheisyyttä isovaariinsa. ”Totuus on silti, että etäiseksi hän jää. Hän on ollut niin erilainen ihminen niin eri ajassa.” © Tommi Tuomi