Rajavartija Antti Leivo pidätti 1974 loikkari Alexander Shatravkan, joka päätyi vuosiksi psykiatriseen pakkohoitoon Neuvostoliitossa – Mitä he sanovat nyt toisilleen videopuhelussa?

Jaa artikkeliTilaa Seura
Ylirajavartija Antti Leivo paikalla, jossa hän pidätti neljä neuvostoloikkaria lähes puoli vuosisataa sitten
Ylirajavartija Antti Leivo paikalla, jossa hän otti kiinni neljä neuvostoloikkaria lähes puoli vuosisataa sitten. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA
Heinäkuussa 1974 neuvostonuori Shatravka pakeni ystäviensä kanssa Suomeen. Matkan teko tyssäsi, kun Leivo nappasi loikkarit kuusamolaisesta saunasta. Se ei jäänyt kuitenkaan kaksikon viimeiseksi kohtaamiseksi.

Puhelin soi, kun eläköitynyt ylirajavartija Antti Leivo oli jo asettunut vaimonsa kanssa yölevolle kotonaan Kuusamossa. Elettiin lokakuuta 2005.

Leivo nousi vastaamaan.

Soittaja ei esitellyt itseään, mutta kertoi asiansa. Venäläinen Alexander Shatravka haluaisi tavata miehen, joka oli pidättänyt hänet vuonna 1974.

Leivo muisti hyvin, mistä oli kyse. Hän oli ottanut kiinni neljä loikkaria, jotka palautettiin Neuvostoliittoon. Nämä olivat epäilemättä joutuneet kärsimään pitkään diktatuurin pakkolaitoksissa.

Ja nyt yksi heistä tahtoi tulla hänen kotiinsa.

Ehdotusta piti sulatella. Antti Leivo pyysi soittajaa palaamaan asiaan aamulla.

Yön tunteina hän pohti asiaa. Neuvostoliittoa ei enää ollut, vaitiolovelvoite työasioista tuskin sitoi enää. Lisäksi häntä kiinnosti kuulla, miten miehelle oli käynyt, vaikka arvelikin, että tämän täytyi tuntea katkeruutta.

Uusi soitto tuli päivän sarastaessa. Soittaja toisti pyyntönsä, esittelemättä taaskaan itseään.

Leivo tunsi olonsa epäluuloiseksi, mutta uteliaisuus voitti. Hän toivotti venäläisen tervetulleeksi.

Seuraavaksi hän asetti olohuoneensa pöydälle Parabellumin. Pistooli oli ladattu, varmuuden vuoksi.

Lännen polte

Pakko päästä ulkomaille. Ajatus iski Alexander Shatravkaan, kun kalastusalus rantautui satamaan Kaspianmerellä Turkmenistanin neuvostotasavallassa.

Aurinko porotti, ilma seisoi. 20-vuotias merimies oli ikävystynyt.

Vuosi oli 1971. Neuvostoliitto oli vajoamassa pysähtyneisyyden aikaan.

Shatravka ei päässyt töihin laivoihin, jotka kulkivat muihin maihin. Häntä pidettiin epäluotettavana, koska hänen äitinsä isä oli pidätetty Stalinin ajan vainoissa kansanvihollisena. Vaimo ja viisi lasta eivät enää koskaan kuulleet perheen isästä.

Neuvostototodellisuus ahdisti Shatravkaa, länsi veti puoleensa. Beatles, Rolling Stones ja Pink Floyd soivat usein hänen kasettinauhurissaan, mutta aivan erityisesti hän piti soulin kummisedästä James Brownista.

Shatravka etsi käsiinsä lakimiehen ja selvitti, mitä asiakirjoja tarvittaisiin ulkomaille matkustamiseen.

Jo samana iltana hän löysi itsensä KGB:n, turvallisuuspoliisin toimistolta. Kuulustelija kysyi, miksi nuori mies tahtoi pois Neuvostoliitosta. Shatravka sanoi haluavansa nähdä, miten ihmiset elävät eri maissa. Kuulustelija ilmoitti, että hän saa luodin selkäänsä, jos menee lähellekään rajaa.

Sinä iltana Shatravka hakkasi rintaansa sanat ”Spirit of West”, lännen henki.

 

Nuori Shatravka ei voinut sietää Neuvostoliittoa eikä sen taukoamatonta propagandaa, jonka mukaan hän eli paratiisissa.

Nuori Shatravka ei voinut sietää Neuvostoliittoa eikä sen taukoamatonta propagandaa, jonka mukaan hän eli paratiisissa. Alexander Shatravkan kotialbumi

Hippi kutsunnoissa

Kaksi vuotta myöhemmin pitkätukkainen Shatravka seisoi Neuvostoliiton asevoimien kutsuntalautakunnan edessä kotikaupungissaan Krivoy Rogissa Ukrainassa. Hän oli vältellyt kutsuntoja hakeutumalla lammaspaimeneksi Kalmukian vuoristoon, mutta nyt koitti totuuden hetki.

Taktiikakseen hän oli valinnut provokaation. Hänellä oli yllään otsapanta, leveälahkeiset housut ja räikeän kirjava paita.

”Ensimmäiseksi leikkaamme sinulta hiukset”, everstiluutnantti ärjäisi.

Shatravka vastasi lähtevänsä Amerikkaan.

Everstiluutnantti vimmastui.

”Fasisteille antautuivat sinunlaisesi ihmiset. Sinulla ei ole rohkeutta vuodattaa verta.”

Jotain tällaista Shatravka oli odottanutkin. Hän otti esiin veitsensä ja viilsi sillä itseään.

Veri värjäsi hänen rintansa.

Everstiluutnantti oli ollut väärässä. Mutta ei Shatravkakaan poistunut tilanteesta voittajana.

Ambulanssi vei hänet kahdeksi kuukaudeksi mielisairaalaan, jossa hänet pumpattiin täyteen psyykelääkkeitä. Ne toivat tunteen, että koko keho täyttyi kiehuvalla vedellä.

Shatravka vapautui vakuutettuaan ylilääkärille, ettei ajatus ulkomaille pääsystä enää huvittanut.

Kohti rajaa

Heinäkuussa 1974 neljä reppuselkäistä nuorukaista poistui muina miehinä ränsistyneestä linja-autosta Kiestingin kylässä Neuvosto-Karjalassa.

He halusivat päästä Suomen kautta Ruotsiin.

Nuorimmat tahtoivat välttää asepalveluksen, joka oli Neuvostoliitossa musertava kokemus kovan kurin ja ankaran simputuksen takia.

Kommunistinen arkikaan ei maistunut. Shatravka, 23, tunsi kärsivänsä elinkautista rangaistusta pakkotyöleirillä.

Matkaa rajalle oli linnuntietä sata kilometriä, mutta nelikko päätti koukata Suomeen pohjoisempaa. Vanhin miehistä, 29-vuotias Anatoli Tolik Romantsuk, oli suorittanut asepalveluksensa sillä suunnalla ja vakuutti, ettei rajan ylittäminen olisi vaikeaa.

Shatravkan muut kumppanit olivat 20-vuotias Mihail-veli, ”Misha”, sekä merenkulkuoppilaitoksesta tuttu 24-vuotias Boris Sivkov.

Taival alkoi. Matkan edetessä Shatravka mietti opettaja-äitiään ja rajavartija-isäänsä, joka tapasi sanoa, ettei lintukaan lennä Neuvostoliiton rajan yli huomaamatta.

Kohta nähdään, kuinka linnut lentävät, hän uhosi mielessään, mutta suri samalla sitä, ettei näkisi vanhempiaan enää koskaan.

Paniikki iskee

Kolmen päivän vaelluksen jälkeen miehet näkivät etäältä vartioaseman. He olivat saapuneet rajavyöhykkeen reunalle.

Nelikko päätti kerätä voimia yön yli, sillä takana oli jo toistasataa uuvuttavaa kilometriä erämaassa. Voimia olivat syöneet erityisesti jokien ylitykset reppu selässä uiden ja tukin päällä soutaen.

Seuraavan aamupäivän nelikko seurasi pensaiden takaa vartioaseman tapahtumia. Viimein rajavartijat lähtivät partioimaan.

Lyhyen odottelun jälkeen miehet lähtivät juoksemaan kohti rajaa. He eivät kyenneet hillitsemään vauhtiaan, vaikka heidän metallisten ruoka-astioidensa räminä tuntui täyttävän koko metsän.

Miehiä onnisti. He kulkivat kahden vartiotornin välistä siitä ainoasta kohdasta, jota ei nähnyt kummastakaan tornista.

Kohta vastaan tuli tasaiseksi harjattu hiekkakaistale, joka oli kuusi metriä leveä. Sitä ei voisi ylittää jälkiä jättämättä.

Kaistaleen keskelle oli asetettu lähes huomaamaton kuparilanka. Jos siihen osuisi, hälytys laukeaisi.

Nelikko kokosi itsensä ja sopi taktiikasta.

Miehet kulkivat kaistaleen poikki peräkanaa jalkojaan laahaten, jotta hiekkaan syntyisi syvä yhtenäinen ura. Sellainen ei ehkä toisi mieleen jalanjälkiä. Ainoastaan kuparilangan kohdalla he nostivat jalkojaan.

Sen jälkeen pakokauhu valtasi heidät taas. Miehet ampaisivat silmittömään juoksuun.

Kolme heistä viskasi reppunsa maastoon. Tolik piti omansa selässään, sillä siinä sijaitsivat miesten asiakirjat. Niitä tarvittaisiin lännessä.

Historiallinen joukkopako

Pienen ikuisuuden jälkeen hengästynyt nelikko näki edessään kaksi rajapyykkiä, punavihreän ja sinivalkoisen. Niiden välissä oli joki.

Miehet hyppäsivät veteen ja uivat länteen.

Oli torstai, 11. heinäkuuta 1974. Nelikko tuskin tiesi sitä, että kertaakaan aiemmin vuoden 1946 jälkeen yhtä suuri ryhmä neuvostoliittolaisia ei ollut onnistunut pakenemaan Suomeen.

Sen he tiesivät, että jos Suomen viranomaiset saisivat heidät kiinni, heidät palautettaisiin kotimaahansa, jossa heitä kohdeltaisiin poliittisina toisinajattelijoina. Sellaisia uhkasi pakkohoito mielisairaalassa.

Matkaa oli jatkettava. Sitä ennen Boris joutui vaihtamaan hajonneen kenkänsä tilalle Shatravkan takin hihasta tehdyn viritelmän jalkaansa.

Kenkärahja jäi joen penkalle.

Poju löytää jäljen

Perjantaina, neljä minuuttia puolenyön jälkeen, rajavartija Antti Leivo heräsi puhelinsoittoon Liikasen vartioasemalla Kuusamossa.

Rajakomppanian päällikkö kertoi, että alueella oli tapahtunut rajaloukkaus, ja kehotti Leivoa valmistautumaan partioreissuun. Hetkeä myöhemmin tieto tarkentui: kolme venäläistä oli ylittänyt rajan luvatta.

Pakolaisten hiekkaan tekemä jälki ei ollut hämännyt Neuvostoliiton rajavartijoita, vaan sen nähtyään nämä olivat tutkineet aluetta ja löytäneet kolme hylättyä reppua. Tähän perustui oletus loikkarien määrästä.

Tuossa vaiheessa luultiin myös, että loikkarit olisivat aseistautuneita.

Antti Leivo lähti maastoon pistoolin, radiopuhelimen ja luotetun saksanpaimenkoiransa Pojun kanssa.

Loikkarien perään lähetettiin puolensataa muutakin miestä. Neuvostoliiton rajavartiosto oli viestien määrästä päätellen järkyttynyt joukkopaosta. Suomi halusi osoittaa, että se otti naapurin huolen tosissaan.

Operaatiota johti sisäministeri Heikki Tuominen. Siihen osallistuivat myös ulkoministeriö, suojelupoliisi, rajavartiolaitos ja paikallispoliisi. Toiminnan mittakaava ilmenee hyvin sisäasiainministeriön laatimasta raportista, jossa kuvataan seikkaperäisesti eri etsintäpartioiden reitit.

Muutaman tunnin partioinnin jälkeen Leivo sai tiedon, että loikkarit olivat ylittäneet rajan Oulankajoen kohdalta. Hän lähti sinne.

Leivoa hirvitti lähteä rajajoelle veneellä, sillä 1970-luvulla tunnelma rajalla oli jännittynyt. Säännöllisillä partiomatkoilla saattoi käydä niin, että Neuvostoliiton kollegat suomalaispartion nähtyään heittäytyivät maahan ja poistivat aseistaan varmistimen.

Leivoa hirvitti lähteä rajajoelle veneellä, sillä 1970-luvulla tunnelma rajalla oli jännittynyt. Säännöllisillä partiomatkoilla saattoi käydä niin, että Neuvostoliiton kollegat suomalaispartion nähtyään heittäytyivät maahan ja poistivat aseistaan varmistimen. Antti Leivon kotialbumi

Neuvostoliiton rajavartijat olivat löytäneet rajajoen penkalta kolmet jäljet. Niistä yhdet olivat niin heikot, että yksi loikkareista arvioitiin naiseksi.

Joella Leivo asetti valtiolipun veneen keulaan ja lähti kulkemaan virtaa alaspäin.

Oli aamu, kun Leivo nousi maihin Suomen puolelle. Jo seuraavassa hetkessä Poju toi isännälleen hampaidensa välissä kengänpohjan. Joen penkalta löytyi myös kastunut venäläinen tupakka-aski.

Poju nuuhki esineitä antaumuksella – ja löysi jäljen. Koira lähti viemään Leivoa määrätietoisesti kohti länttä.

Antti Leivo oli ylpeä Pojusta, jonka hän oli kouluttanut pennusta saakka. Se oli hänen taitavin koiransa koskaan. Leivo tapasikin sanoa, että Pojulta puuttui vain puhekyky.

Antti Leivo oli ylpeä Pojusta, jonka hän oli kouluttanut pennusta saakka. Se oli hänen taitavin koiransa koskaan. Leivo tapasikin sanoa, että Pojulta puuttui vain puhekyky. © Antti Leivon kotialbumi

Kohtalokas tauko

Samaan aikaan rättiväsyneet loikkarit nukkuivat kymmenen kilometrin päässä metsätyömiesten saunatuvassa Kuusijärven rannalla.

He olivat saapuneet tupaan toiveikkain mielin. Rajavyöhyke oli jo takana, joten ehkä heidän pakonsa olisi Suomessa enää pelkkä poliisiasia, johon rajavartiosto ei puuttuisi. Lisäksi viereisestä tukkikämpästä oli löytynyt Borikselle saappaat, vaikkakin reikäiset.

Miehet olivat sytyttäneet pesällisen puita ja vajonneet lämpimässä tuvassa sikeään uneen.

Antti Leivo ensimmäistä kertaa pidätyspaikalla vuoden 1974 jälkeen: vain hirret ovat jäljellä.

Antti Leivo ensimmäistä kertaa pidätyspaikalla vuoden 1974 jälkeen: saunasta ovat vain hirret jäljellä. Pekka Nieminen / Otavamedia

Ensimmäisen kerran he heräsivät helikopterin ääneen. Jos se valvoo metsäpaloja, Tolik arveli unisena.

Seuraavan kerran he havahtuivat puoliltapäivin, kun saunan ovi aukesi. Oviaukossa seisoi Antti Leivo, vierellään Poju ja kädessään varmistamaton Parabellum.

Nelikko supatti venäjäksi, mitä nyt tehtäisiin. Tolik työnsi kiireesti Leivon näkemättä miesten passit irtonaisen lattialaudan alle.

Miehet ilmoittivat englanniksi, että he ovat ukrainalaistaustaisia kanadalaisia turisteja.
Saattoihan se olla tottakin, Leivo pohti. Hän oli etsimässä kolmea henkilöä, joista yksi oli nainen. Tässä porukassa taas oli neljä miestä.

Rajavartija komensi miehet ulos ja tarkasti heidät. Aseita ei löytynyt. Siltikin hänestä tuntui, että nämä olivat etsityt loikkarit.

Leivo ilmoitti löydöstään radiopuhelimella.

Apujoukkojen saavuttua Leivo lähti tutkimaan tupaa.

Ei kulunut kauaa, kun Leivon silmään pisti sojottava lattialauta. Sen alta löytyi neljä punakantista asiakirjaa.

Leivo astui miesten eteen neuvostopassit kädessään. Nämä alistuivat kohtaloonsa mukisematta.

Kun miehiä lähdettiin viemään lähimmälle tielle, yksi heistä muodosti sormillaan ristikon vankilan merkiksi. Antti Leivo nyökkäsi ymmärtävänsä.

Kekkonen hermostui

Miehet kuljetettiin Kuusamoon. Siellä heidät vietiin syömään poliisiasemaan kahvioon, jossa he saivat istua henkilökunnan seassa. Makkarakeitto maistui nälkäisille miehille, mutta kun sitä tarjottiin lisää, he kieltäytyivät hämmentyneinä.

Ruokailun jälkeen heidät vietiin putkaan. Jokainen sai oman tilavan sellin.

Samoihin aikoihin Neuvostoliitto esitti Suomen rajavartiolaitokselle ”korkeimman tason” vetoomuksen loikkarien palauttamiseksi, ja maan lähetystö pommitti ulkoministeriötä toistuvilla tilannepäivityspyynnöillä.

Tieto äärimmäisen kireästä tilanteesta kulki myös presidentti Urho Kekkoselle.

Loikkarit kuulusteltiin seuraavana päivänä. Suomalainen virkamies kysyi Shatravkalta hymyillen, miksi tämä halusi paeta Neuvostoliitosta, jossa on niin paljon kauniita tyttöjä.

Kysymys ei naurattanut kuulusteltavaa. Shatravka ilmoitti tulevansa kommunistisesta diktatuurista, jossa koko elämä rinnastuu pakkotyöhön.

Kuulustelija halusi myös tarkistaa, tietääkö mies, kuka on Kekkonen.

”Neuvostoliiton sätkynukke”, Shatravka vastasi.

Sinä päivänä Kekkonen suositteli sisäministeri Tuomiselle, että loikkarit palautetaan Neuvostoliittoon.

”He ovat pyytäneet turvapaikkaoikeutta – – Olin vihainen, miksei heti rajalta pidätetty, kuten ennen on tehty ja mistä on ohjeet annettu”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.

Presidentille olisi sinänsä sopinut, että viranomaiset kuljettavat loikkarit Tornionjoelle asti – kunhan Neuvostoliitto ei tiedä rajanylityksestä. Mutta nyt tilanne oli toinen.

Uhmakas paluu

Seuraavana päivänä sisäministeriön ulkomaalaistoimiston päällikkö Eila Kännö laati muodollisen päätöksen loikkarien palautuksesta yhteistoiminnassa ulkoministeriön poliittisen osaston apulaispäällikön Keijo Korhosen kanssa. Tästä ratkaisusta ja sen taustoista kerrotaan rajavartiolaitoksen muistiossa.

Nelikko vietiin rajalle. Epätoivoinen Shatravka huomasi häntä kuljettavassa autossa aseen. Hän tarttui siihen, osoitti piipun itseensä ja vetäisi liipasinta.

Mitään ei tapahtunut. Lipas oli tyhjä.

Raivostunut Shatravka potkaisi auton takaikkunaa. Se putosi tielle.Suomalaiset katselivat häntä ilmeettöminä.

Kun Shatravka kohtasi neuvostoviranomaiset, hän ei suostunut kertomaan nimeään ja kutsui korkea-arvoisinta upseeria lieteläjäksi. Jälkikäteen hän ymmärsi loukanneensa kenraalieversti Vadim Matrosovia, josta tuli myöhemmin Neuvostoliiton johtajan Juri Andropovin oikea käsi.

Hän myös ilmoitti jopa suomalaisvankilan voittavan neuvostoelämän.

Pikkuveli Mihail oli hänkin uhmakas. Hän sanoi olevansa vapaa mies, joka kulkee, minne haluaa.

Heille laitettiin tiukat käsiraudat.

Saattaja itki

Toukokuussa 1975 Shatravkan veljekset kuljetettiin Ukrainaan.

Se oli kymmenes siirto pakkolaitoksesta toiseen vajaan vuoden sisällä. He olivat jo nähneet monenlaista elämää lukkojen takana, mutta kohta alkaisi vaiheista pahin: psykiatrinen pakkohoito Dniepropetrovskin erityismielisairaalaassa.

Kun veljekset saapuivat sairaalaan, heidän Moskovasta asti tyynenä matkannut saattajansa hermostui.

”Katsokaa näitä poikia. Ovatko he todella hulluja? He halusivat nähdä vain nähdä hieman maailmaa. Miksi he ovat täällä?” hän huusi.

Nainen kääntyi veljesten puoleen, kyyneleet silmissään.

”Älkää hirttäkö tai myrkyttäkö itseänne. Älkääkä vain yrittäkö paeta, silloin te ette pääse täältä ikinä pois.”

Veljekset katsoivat toisiaan surullisina.

Sitten pitkätukat ajeltiin kaljuiksi.

”Nyt sinä näytät oikeasti hullulta”, Mihail sanoi Alexanderille ennen kuin heidät erotettiin toisistaan.

Lääkärin kuulustelussa

Lääkäri komensi Shatravkan istumaan, nostamatta katsettaan papereistaan.
Nuorukainen tiesi olevansa puun ja kuoren välissä.

Neuvostopsykiatria piti luvatonta rajanylitystä järjettömyytenä, johon syyllistyisi vain sairas ihminen. Jos potilas kieltäisi sairautensa, hänelle määrättäisiin raju lääkitys.

Toisaalta, jos hän liioittelisi oireitaan epäuskottavasti, kohtalo olisi sama.

Lääkärin kuulustelussa Shatravka maalasi itsestään kuvan kypsymättömänä nuorukaisena, joka oli halunnut vain piipahtaa lännessä ja palata takaisin. Upseereita hän oli solvannut vain siksi, että nämä olivat kyseenalaistaneet hänen isänmaallisuutensa.

Viimein lääkäri esitti arvionsa. Potilas olisi parannettavissa viidessä vuodessa.
Shatravka oli järkyttynyt.

Sittemmin ilmeni, että käynti olikin ollut menestys. Shatravkan lääkeannos oli selvästi pienempi kuin muilla. Toisiin pumpattiin jopa yli kymmenkertainen määrä lääkkeitä.

Useat potilaat olivat niin tainnuksissa, etteivät selvinneet kunnialla pienistäkään töistä. Vartijat hermostuivat tästä ja mukiloivat heitä toistuvasti.

Hyvät uutiset järkyttivät

Eräänä päivänä sähköt katkesivat ja eri osastojen potilaat tuotiin pihalle. Shatravka näki veljensä ensimmäistä kertaa kuukausiin.

Hän kysyi, kuinka tällä menee.

”Hirveästi”, pikkuveli vastasi.

Mihail oli keksinyt vastata kuulusteluissa myöntävästi kaikkiin kysymyksiin, myös siihen, kuuleeko hän ääniä. Häntä pidettiin tarkkailuosastolla ja pakotettiin syömään kolmesti päivässä psykoosilääkeitä, jotka uuvuttivat, aiheuttivat kipuja ja saivat kehon vääntelehtimään.

”Olen luultavasti menettämässä järkeni”, Mihail arveli.

Shatravkalla sujui paremmin. Hän hakeutui töihin aloittaen portaiden lakaisemisesta. Tosin hänkin joutui pinnistämään voimansa äärimmilleen, jotta selviytyi tehtävistään.

Sitten Mihailille määrättiin Barbamilia. Rauhoittava lääke sai hänet tunnustamaan kuulusteluissa mitä tahansa ja huojensi mielialaa niin, että hän vaati saada sitä lisää.

Kun veljesten vanhemmat kävivät vierailulla sairaalassa, Shatravka ei halunnut huolestuttaa heitä, vaan kuvasi olosuhteita siedettäviksi. Hänen äitinsä kertoi vuorostaan, että pakkotyöleirille komennetut Boris ja Tolik olivat päässeet valvottuun koevapauteen rakennustyömaalle.

Pakotoverien parempi tuuri järkytti Shatravkaa. Se osoitti, kuinka kurjasti veljeksille oli käynyt.

Erityismielisairaalassa oli satakunta poliittista vankia. Loput tuhat potilasta olivat murhaajia, raiskaajia ja muita raskaita rikoksia tehneitä, jotka oli arvioitu syyntakeettomiksi. Synkin hahmo oli neljä lastaan hukuttanut isä.

Länsi painosti

Tunnetuin kaikista oli ukrainalainen matemaatikko ja toisinajattelija Leonid Plyushch, jonka vapauttamista vaadittiin lännessä.

Shatravka yritti kerran esittäytyä hänelle kertoen seuranneensa tämän vaiheita jo vuosia länsiradioista.

”Nii-iin”, Plyusch vastasi.

Keskustelusta ei tullut mitään, Shatravkan arvion mukaan siksi, että hänen vierellään seisoi Mihail jäätynyt ilme kasvoillaan. Veli myös hyppeli levottomasti jalalta toiselle. Ehkä Plyusch arvioi heidät aidosti mielisairaiksi.

Tai sitten Plyuschista ei ollut keskustelijaksi. Hän kertoi jälkikäteen, että lääkitys teki hänestä täysin välinpitämättömän kaikkea kohtaan.

Tammikuussa 1976 painostus lännestä kasvoi niin suureksi, että Plyuschin sallittiin muuttaa perheinensä ulkomaille. Edelliskesänä Neuvostoliitto oli allekirjoittanut Helsingissä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen päätösasiakirjan, jossa se sitoutui kunnioittamaan ihmisoikeuksia.

Itävaltaan päästyään Plyusch kertoi kotimaansa toisinajattelijoiden kohtelusta. Sen jälkeen olot Dniepropetrovskissa paranivat. Hoitajat hakkasivat enää vain levottomimpia ja uhmakkaimpia potilaita.

Niihin aikoihin Shatravka siirrettiin toiselle osastolle, jonka humaani ylilääkäri ei määrännyt hänelle lainkaan psyykelääkkeitä.

Syyskuussa 1976 veljekset lähetettiin vuoden ja neljän kuukauden jälkeen vähemmän ankaraan mielisairaalaan Kaliningradin alueelle. Se oli ensimmäinen askel kohti vapautta.

Mihailin tilanne oli kuitenkin pahentunut. Kun Alexanderia oli lakattu lääkitsemästä, pikkuveljelle oli määrätty 30 päivän hoitojakso, jossa tämä sai sänkyyn sidottuna tainnuttavia insuliinipistoksia – skitsofrenialääkityksen lisäksi.

Shokkihoito palautti hymyn Mihailin kasvoille, mutta teki myös peruuttamatonta tuhoa.

Pikkuveljen tragedia

Vuoden 1979 ensimmäisenä päivänä, kun Shatravkalla oli takanaan neljä ja puoli vuotta Neuvostoliiton pakkolaitoksissa, hänen isänsä saapui vierailulle ukrainalaiseen Geykovkan mielisairaalaan.

Isällä oli huonoja uutisia. Edellisvuonna vapautettu Mihail oli seonnut. Näin kertoivat Äänisen kaupungissa asuvat sukulaiset, joiden huomaan pikkuveli oli asettunut ja tehnyt ensin vaikutuksen avuliaisuudellaan. Nyt hän koki paholaisten vainoavan itseään.

Shatravkalle myönnettiin lupa lähteä auttamaan veljeään. Perillä ilmeni, että tämä oli lähes tappanut itsensä. Misha vietiin vanhempiensa kotiin, mutta hän ei toennut enää.

Perheen nuorin jäsen oli vajonnut pysyvästi harhojen maailmaan. Se tuntui pahemmalta kuin kuolema.

Maaliskuussa 1979 Shatravka vapautui. Hän siirtyi Moskovaan, jossa turvallisuuspoliisi ei hengittänyt niskaan yhtä pahasti kuin Ukrainassa.

Loikkauksensa jälkeen Shatravka vietti lähes viisi vuotta Neuvostoliiton eri pakkolaitoksissa. Vapauduttuaan 1979 hän luki innnokkaasti kiellettyä kirjallisuutta ja kuunteli lännen radioasemia.

Lähes viiden pakkolaitoksissa vietetyn vuoden jälkeen Shatravka luki innnokkaasti kiellettyä kirjallisuutta ja kuunteli lännen radioasemia. Alexander Shatravkan kotialbumi

Shatravka hakeutui toisinajattelijapiireihin, ja varmisti 1981 itselleen luvan oleskella kaupungissa solmimalla lumeavioliiton porukkaan kuuluvan moskovalaisnaisen kanssa.

Toisinajattelijat halusivat haastaa neuvostojärjestelmän niin, että se potkaisisi heidät ulkomaille. He perustivat riippumattoman rauhanliikkeen 1982. Rauhantahtoaan korostava Neuvostoliitto tuskin kehtaisi pistää aatteen kannattajia pakkolaitokseen, porukka järkeili.

He olivat osittain oikeassa. Joillekin myönnettiin nopeasti lupa poistua maasta. Shatravkan osa oli joutua pakkotyöleirille Kazakstaniin jäätyään kiinni allekirjoitusten keräämisestä liikkeen vetoomukseen.

Länteen päässeet kampanjoivat Shatravkan vapauttamiseksi eikä hänen paperivaimonsa epäröinyt vuodattaa Yhdysvaltain tv-kanavilla kyyneliä ”miehensä” puolesta.

Työ tuotti tulosta heinäkuussa 1986. Shatravka pääsi mielisairaalasta unelmiensa maahan, ryhtyi ajamaan taksia New Yorkissa ja avioitui yhdysvaltalaisen ihmisoikeustaistelijan kanssa. He saivat kaksi lasta.

Vuonna 1988 hän onnistui järjestämään myös vanhemmilleen ja veljelleen pääsyn Yhdysvaltoihin.

Hieman ennen matkaan lähtöä pikkuveli kuitenkin häipyi vanhempiensa kotoa. Muutamaa päivää myöhemmin kaupungin laitamilta löytyi hänen jäätynyt ruumiinsa.

Misha oli kuollessaan 33-vuotias.

Shatravka nauttii elämästään. Hänen tovereilleen ei käynyt yhtä hyvin. Mihail-veli kuoli nuorena ja Tolik 59-vuotiaana. Kun Shatravka viimeksi näki Boriksen 1981, tämä oli murtunut mies.

Kuljetusalalla yrittäjänä toiminut Shatravka nauttii elämästään Yhdysvalloissa. Hänen tovereilleen ei käynyt yhtä hyvin. Mihail-veli kuoli nuorena ja Tolik 59-vuotiaana. Kun Shatravka viimeksi näki Boriksen 1981, tämä oli murtunut mies. Tommi Tuomi / Otavamedia

Paluu Kuusamoon

Palataan vuoteen 2005.

Antti Leivo odotti kotonaan vierasta, jonka hän pelkäsi olevan katkera, ehkä kostonhaluinenkin. Jos nyt olisi edessä pidätyksen loppunäytös, hän oli valmis puolustamaan itseään.

Kohta hän näki ikkunastaan pakettiauton pysähtyvän kadulle. Ensimmäisenä autosta kömpi mies videokamera olallaan. Sen jälkeen tuli toinen, joka kantoi äänityspuomia.

Leivo oivalsi päätyneensä dokumenttielokuvan kuvauksiin. Hän piilotti äkkiä pistoolinsa ja meni avaamaan vieraille oven.

Ilmeni, että dokumentissa käsiteltäisiin Shatravkan pakoyritystä. Tuotantoryhmä oli kuvannut Kuusamossa jo edellispäivänä, ja joku oli vinkannut Leivon asuvan seudulla.
Leivon vaimo Maire Leivo kattoi pöytään kahvit, ja miehet ryhtyivät muistelemaan vuotta 1974.

Ohjaaja kysyi Leivolta, oliko tämä pahoillaan siitä, että otti loikkarit kiinni. Leivo ei katunut pidätystä, vaan totesi tehneensä vain työtään.

Shatravka pääsi myös näkemään ansiomitalin, joka Leivolle oli myönnetty pidätyksen ansiosta.

Nuorelle Leivolle myönnettiin rajavartiolaitoksen ansiomitali vuosi pidätyksen jälkeen. ”Minulle kerrottiin, että minut olisi valittu myös vuoden rajamieheksi, mutta sitä ei tohdittu tehdä, kun Juhani Suutarinen voitti samana vuonna kaksi maailmanmestaruutta ampumahiihdossa. Silloin olisi jouduttu selittämään, miksi minä ohitin hänet valinnassa. Loikkarien pidätyksestä ei haluttu pitää ääntä.”

Nuorelle Leivolle myönnettiin rajavartiolaitoksen ansiomitali ennenaikaisesti, vuosi pidätyksen jälkeen. ”Minulle kerrottiin, että minut olisi valittu myös vuoden rajamieheksi, mutta sitä ei tohdittu tehdä, kun Juhani Suutarinen voitti samana vuonna kaksi maailmanmestaruutta ampumahiihdossa. Silloin olisi jouduttu selittämään, miksi minä ohitin hänet valinnassa. Loikkarien pidätyksestä ei haluttu pitää ääntä.” Pekka Nieminen / Otavamedia

Vastoin odotuksia tapaamisesta muodostui lämmin, ehkä siksi, että Shatravka sanoi ymmärtävänsä Leivoa ja Suomen hankalaa asemaa.

Loikkarien virhe paljastuu

Yhdyvaltalaisen David Satterin dokumenttielokuva Age of Delirium (suomeksi Houreiden aika) Neuvostoliiton toisinajattelijoista näki päivänvalon 2011. Siinä kerrotaan myös Shatravkan tarina lyhyesti, mutta ainutlaatuinen kohtaaminen rajavartijan kanssa ei sisälly elokuvaan.

Päätimme korjata menetyksen ja järjestimme miehet videopuheluun keskenään.

Shatravka Floridan-kodissaan nykyisen vaimonsa Irinan kanssa. Talvet pariskunta asuu Mainessa.

Shatravka Floridan-kodissaan nykyisen vaimonsa Irinan kanssa. Talvet pariskunta asuu Mainessa. Tommi Tuomi / Otavamedia

Maire ja Antti Leivo tervehtivät Shatravkoja. Kun Antti Leivo lähti 1974 etsimään luvattomia rajanylittäjiä, hän joutui jättämään vaimonsa toviksi vartioimaan raja-asemaa ladatun rynnäkkökiväärin kanssa.

Maire ja Antti Leivo tervehtimässä Shatravkoja. Kun Antti Leivo lähti etsimään luvattomia rajanylittäjiä, hän joutui jättämään vaimonsa toviksi vartioimaan raja-asemaa ladatun rynnäkkökiväärin kanssa. Pekka Nieminen / Otavamedia

Päivä on vasta aluillaan Floridan South Palm Beachissa, kun Kuusamo on jo verhoutunut illan pimeyteen.

Yhteys aukeaa ja miehet vaihtavat kuulumisia. Sitten Shatravka kysyy, kuinka Leivo löysi loikkarit.

”Minulla oli niin hyvä koira, että kun se sai jokirannasta jäljen, niin tiesin, että sen päästä löytyvät henkilöt. Jos eivät ennen joudu kiinni”, Leivo sanoo.

Entä uskoiko Leivo lainkaan väitettä, että he olivat länsituristeja?

”No kyllä hetken. Mutta kun yksi kaveri sytytti mahorkan, niin sillä sekunnilla tiesin, mistä te olette.”

Tieto on uutinen Shatravkalle.

”Mahorkka, voi hyvä jumala!” hän parkaisee.

Sitten Shatravka muistelee, kuinka loikkarit näyttivät käsimerkein joutuvansa telkien taakse. Leivo sanoo muistavansa hetken ja kertoo tienneensä, kuinka miesten käy.

”Kyllä se pahalta tuntui.”

Leivollakin on kysymys.

”Kannatko minulle kaunaa?”

”En, en. Olen vihainen vain itselleni – siitä, että viivyimme liian pitkään siinä tuvassa.”

Lopuksi Shatravka kutsuu Leivon vaimoineen kylään Floridaan. Miehet hyvästelevät toisensa hymyillen.

Katso tästä miesten keskustelu:

Alexander Shatravka hakkasi rintaansa tekstin ”Spirit of West”, suomeksi ”Lännen henki”, jo asuessaan Neuvostoliitossa.

Alexander Shatravka hakkasi nuorena Neuvostoliitossa rintaansa tekstin ”Spirit of West” eli ”Lännen henki”. © Tommi Tuomi / Otavamedia

Lue myös: Seura paljastaa yli 40 vuotta vaietun sankaritarinan: Luotsit löysivät luodolta viluisen neuvostoloikkarin, unohtivat määräykset ja aloittivat uskaliaan operaation

X