Arja ja Sirkku menettivät lapsuuden kotinsa Porttipahdassa tekoaltaan veden alle: ”Meille sanottiin vain, että veden alta on pakko muuttaa pois”
Kun vesi nousi Porttipahdan tekoaltaassa kesällä 1969, se peitti alleen satojen ihmisten kodit. Silloin tuli lähtö myös Kustulan perheelle. Veden alle, kymmenen metrin syvyyteen, jäi lapsuuden kotitila.
Kissalankujana kartalta löytyvä tie on vanha Yli-Kitisen tie, jota pitkin pääsi Kustuloiden kotiin Kannanjurmuun. Nykyään tie päättyy Porttipahdan rantaan. Tien vieressä on vielä tekojärven rakentamisen aikaan tarvittuja ponttooneja. © Juha Kauppinen
Osuuskaupan iso auto ajoi pihaan. Oli tullut aika lähteä. Perheen oli määrä pakata elämänsä autoon ja ajaa pois.
Lähtö oli edessä väistämättä, mutta lapset vastustivat sitä kaikin keinoin. He juoksivat karkuun eri suuntiin ja piiloutuivat kuka minnekin.
”Äidillä oli melkein mahdoton tehtävä saada meidät autoon”, muistelee Arja Kustula päivää, jolloin heidän perheensä piti jättää koti Kitisen rannalla Sodankylässä.
Isommat lapset uskoivat puhetta ja tekivät, mitä käskettiin. Arjan isosisko Sirkku oli komennettu Osuuskaupan auton hyttiin. Hän sai syliinsä ison kukkaruukun, josta hänen piti pitää huolta koko pitkän matkan ajan.
”Se oli kaiken lisäksi kalla – kuoleman kukka”, muistelee Sirkku Lahtinen viimeisiä hetkiään kotipihassa.
Arjan lähtö ei ollut yhtä yksinkertainen toimitus.
”Minä piilouduin koirankoppiin eikä minua saanut sieltä väkisin pois, mutta äiti onnistui puhumalla viekoittelemaan minut ulos. Muut lapset suosivat navetan taakse tai ladon orsille piiloutumista”, kertoo Arja.
Lähtö viivästyi, kun aina joku lapsista onnistui karkaamaan äidiltään.
”Äiti oli pienikokoinen eikä mitenkään pärjännyt meille fyysisesti, mutta lopulta me kaikki kuitenkin olimme autossa yhtä aikaa ja äiti lähti ajamaan.”
Osuuskaupan kuorma-autoon oli lastattu suurella melulla ja itkulla niin kauniit puusepän veistämät vuoteet kuin tuttuun navettaan kaipaavat lehmätkin.
Perheen isot tytöt oli komennettu Osuuskaupan auton kyytiin, isä ajoi traktorin ja äiti ohjasi kuplaa.
Kuorma-auton hytissä kammottava kalla sylissään Sirkku kertoo surreensa.
”Voi voi, siinä menee hyvä uimapaikka ja kaikki!”
Lähtöä ei olisi enää voinut lykätä, sillä kesällä 1969 vesi nousi jo Porttipahdan tekoaltaassa.
Tuolloin kahdeksanhenkisen perheen koti, elämä ja historia oli jäämässä pian nousevan veden alle. Kohta kotitilaa, Kannanjurmua, ei enää olisi, ja Arja Kustulasta tulisi juureton kulkija.
Kustulan perheessä äiti ompeli kaikkien vaatteet. Tässä äidin kanssa kuvaan ovat asettuneet Arja, Ulla, Sisko ja Sirkku sekä syliin päässyt Kalle. Koko joukko on pukeutunut äidin tekemiin vaatteisiin. © Kustuloiden kotialbumi
Kustulan perheessä moottoripyörää käytettiin kauppareissuilla ja Aimo-isän työmatkoilla. Kesällä 1963 otetussa kuvassa Arja istuu äitinsä Inkerin takana ja pikkuveli Kalle äidin edessä. Arja muistelee äitinsä olleen varsin vauhdikas kuski. © Juha Kauppinen/Kustuloiden kotialbumi
Lapsia ei valmisteltu tulevaan
Kustulan perheessä lapsetkin tiesivät jo pari vuotta ennen lähtöä, että jotakin hyvin poikkeuksellista oli tulossa. Isän työt, jotka liittyivät tekoaltaiden rakentamiseen, olivat pakottaneet perheen muuttamaan jo kertaalleen pois kotoa.
”Mutta se oli vain väliaikaista, ja silloin me muutimme sukulaisten lähelle Laitin kylään. Se ei ollut lainkaan ikävää”, kertoo Arja Kustula.
Sen sijaan varsinainen lähtö oli pelottava. Lapsia ei oltu suuremmin valmisteltu tulevaan.
”Meille sanottiin vain, että veden alta on pakko muuttaa pois.”
Uutta kotitaloaan he eivät olleet käyneet etukäteen katsomassa. Ainoa ennakkotieto oli, että ikkunasta voi nähdä naapurin.
”Se oli pelottavaa, kun Kannanjurmussa lähin naapuri oli kolmen kilometrin päässä, mikä sopi hyvin kaltaiselleni ujolle tytölle”, sanoo Arja.
Sirkku taas muistaa järkyttyneensä talon sijainnista. Vapaana virtaavaan jokeen, rantatöyräällä seisovaan kotitaloon ja mäntymetsiin tottuneelle jängällä, siis suolla, seisova talo oli iso pettymys.
”Se oli jänkhässä, lankkuja pitkin kävelimme uuteen taloon, joka oli vielä keskeneräinen”, muistelee Sirkku.
Hyvä uimapaikka Kitisen rannalla kodin vieressä oli menetetty ja tilalle oli saatu suota.
”Kaivovesikin oli niin kurjaa”, tuhahtaa Sirkku vielä vuosikymmenten jälkeen.
Parakkikylä nousee
Porttipahdan rakentaminen vaikutti Kustulan perheen elämään jo paljon ennen muuttoa, sillä altaanrakentajien parakit oli tuotu aivan Kustuloiden pelloille. Arjan äiti oli pääkokkina työmaalla, ja altaan alta kaadettavien metsien suursavotat työllistivät myös Arjan isän.
Viimeiset pari vuotta kotona Kannanjurmussa olivatkin poikkeuksellista aikaa. Arjaa ja hänen siskojaan oli tiukasti kielletty menemästä kotitalon viereen nousseeseen parakkikylään. Vanhemmat halusivat suojella tyttäriään vierailta miehiltä, joiden aikeiden nuhteettomuuteen vanhemmat eivät luottaneet.
”Velipoika kyllä sai mennä sinne ja keräsi niin paljon pulloja, että sai ostettua niillä rahoilla polkupyörän”, kertoo Arja.
”Meitä tyttöjä se harmitti, kun jäi pullonkeräysansiot saamatta.”
Tyttäret eivät kuitenkaan uskaltaneet uhmata vanhempien asettamaa selkäsaunauhkauksella ryyditettyä ehdotonta kieltoa mennä parakkien lähelle.
Sodasta elpyvä maa
Sodanjälkeisen Suomen teollisuuden tarpeisiin tarvittiin paljon energiaa. Sodissa Suomi oli menettänyt vajaan kolmanneksen sähköntuotantokapasiteetistaan. Siksi vireille pantiin valtava vesivoimahanke, johon kuului kahden suuren altaan, Lokan ja Porttipahdan, rakentaminen Lappiin.
Hanketta vietiin surutta eteenpäin, vaikka samalla tuhottiin satojen ihmisten elinkeinot puhumattakaan luontoarvoista, joista ei juuri politiikan pöydissä keskusteltu vielä 1950- ja -60-luvuilla. Tosin ennen hankkeen toteuttamista luontoon liittyviä asioita tutkittiin ja kartoitettiin. Siitä huolimatta veden alle jäi Euroopan mittakaavassa hyvin merkittävä suo: Posoaapa.
Sähköntuotannon vaatimista vesivarastoista on maksettu kova inhimillinen hinta. Arja Kustula ja Sirkku Lahtinen ovat olleet sitä hintaa maksamassa. Kotitilan maiden myynnin aikaan Arja oli 12-vuotias ja Sirkku 14.
Itä-Lapista oli lähdetty evakkoon ennenkin. Sotaa paetessaan evakoilla oli lämpönään toivo paluusta omille mailleen, mutta allasevakon kohtalo oli katkerampi. Paluusta ei ollut edes toivoa. Lopulta tekoaltaiden vesien alle jäivät noin 700 ihmisen kodit.
Tekojärvistä suurempi on Lokka, jonka pinta-ala veden ollessa korkeimmillaan on 417 neliökilometriä. Porttipahta taas on ylärajallaan 214 neliökilometrin laajuinen.
Ensin rakennettiin Lokka, jonka pohjalta ei puuta kaadettu, vaan kaiken annettiin jäädä veden alle. Porttipahdan kanssa meneteltiin toisin, mikä merkitsi suursavottoja.
Olohuoneessa ei ollut lattiaa
Kustulat saivat menettämistään maista korvauksen osin rahana, osin vaihtomaina. Uusi koti oli vaihdossa saatu keskeneräinen rintamamiestalo Lismanaavalta, joka sijaitsee Sodankylän kirkonkylän eteläpuolella noin sadan kilometrin päässä Kustuloiden alkuperäisestä kodista.
”Isä valitsi paikan siksi, että siellä oli navettakin”, kertoo Sirkku Lahtinen.
Vähitellen isä rakensi talon valmiiksi ja toi perheensä sinne 18.6.1969. Tosin muuttopäivänä se oli vielä kesken.
”Olohuoneessa ei ollut edes lattiaa”, muistaa Sirkku.
”Minä en koskaan tuntenut sitä paikkaa kodikseni”, kertoo Arja Kustula yli viisikymmentä vuotta myöhemmin.
Kun Kustulat lähtivät Kannanjurmusta, jäivät rakennukset pystyyn, mutta Arjan isä palasi myöhemmin polttamaan ne. Hävitettäviin rakennuksiin kuului muun muassa isän perheelleen rakentama talo, joka oli valmistunut vuonna 1956. Talo ja muut rakennukset oli hävitettävä Kemijoki-yhtiön määräyksestä.
”En päässyt lapsuuskodin menettämisestä yli. Tunsin olevani juureton eikä mikään paikka tuntunut kodilta”, kertoo Arja häntä vuosikymmeniä seuranneista tuntemuksista.
Vuosien varrella Arja Kustula alkoi käsitellä taiteen avulla kipeitä muistoja lapsuuskodin menettämisestä. Töittensä materiaalit hän kerää Porttipahdan rannoilta.
Kustuloiden rakennukset poltettiin loppuvuodesta 1969. Kuvassa palaa isoäidin talo, jossa Kustulat asuivat viimeksi ennen lähtöään. © Juha Kauppinen
Korvaukset eivät korvanneet
Altaiden rakentaminen ja maksetut korvaukset ovat yhä arpeutumaton haava monien allasevakkojen mielissä. Valtavaa projektia vietiin pikavauhtia eteenpäin presidentti Kekkosen myötämielisen suhtautumisen vauhdittamana. Korvaussummat kuulostivat hurjilta, miljoonia maksettiin.
Maakaupoista on myöhemmin kirjoitettu paljonkin. Monissa tarinoissa toistuu se, miten iso yhtiö painosti pientilallisia ja vaati myymään pellot ja metsät.
Vapaaehtoisiin kauppoihin maanomistajia houkuteltiin sanomalla, että pakkolunastushinta on sitten huonompi. Lopulta kaikki kaupat olivat vapaaehtoisia. Tosin kauppahintoja ei kerrottu, ja kukin joutui neuvottelemaan oman tilansa myyntihinnan yksin suoraan Kemijoki Oy:n edustajien kanssa.
”Niillä oli hienot autot ja kiiltävät kengät”, muistelee Arja ostajan edustajia.
Tarinoissa kerrotaan usein runsaasta kestitsemisestä ja siitä kuinka vähän vastahakoisempikin isäntä saatiin allekirjoittamaan paperit, kunhan viinaa oli virrannut riittävästi.
”Luultavasti meidän perheelle kävi taloudellisesti kohtuullisen hyvin, sillä isä ja äiti eivät juoneet ja olivat tarkkoja, mutta huonompiakin tarinoita on”, sanoo Sirkku erittelemättä tarkemmin niitä toisenlaisia tarinoita.
Joissakin tapauksissa oltiin tyytyväisiä saatuihin korvauksiin ja paikalta poistuttiin paksun lompakon kanssa. Useimmiten tarinoilla lienee ollut apeampi loppu. Yleinen arvio on, etteivät maakaupoista saadut markat täysin korvanneet taloudellisia menetyksiä saati sitten sielun tuskaa.
Veden alle jäi satoja hehtaareja metsää ja porojen laidunmaita.
Porot hakeutuivat kuitenkin edelleen vanhoille laitumilleen, vaikka vesi jo nousi. Niitä pelastettiin vedessä seilaavilta turvelautoilta, ja poroja myös hukkui.
Aina joskus Kustuloilla tarvittiin apua ja sitä saatiin kunnallisena palveluna, kun taloon tuli kodinhoitaja. Arja esittelee kuvaa, jossa ovat kodinhoitaja, hänen tyttärensä, Kalle ja Arja. © Juha Kauppinen
Lapsuus luonnon helmassa
Lapsuuttaan Kannanjurmun tilalla Arja ja Sirkku muistelevat lämmöllä.
”Meillä oli aina kivaa ja mukavaa.”
Kustulan lapset leikkivät keskenään eikä muutaman kilometrin päässä olleiden naapureiden lapsiin tutustuttu kuin koulussa. Lapset saivat leikkiä lampaiden kanssa ja puuhastella omiaan lähimetsissä.
”Kyllä äiti meitä aina ohjeisti ja poroilla pelotteli. Koskaan ei sanottu, että karhu vie, vaikka niitä kulki aivan pihan liepeillä ja joen toisella puolella. Sen sijaan sanottiin, että poro koukkaa sarviinsa ja vie”, kertoo Arja Kustula.
Alueella oli myös maakotkia, joita piti osata varoa. Äidin ohje oli lyöttäytyä yhteen kasaan, jos kotka alkaa leijua liian lähellä.
”Kerran kotka yritti käydä siskoni kimppuun, mutta hirveällä huudolla ja yhteen kasaan siskon päälle heittäytymällä saimme kotkan säikäytettyä tiehensä”, kertoo Arja.
”Kyllä siinä aikuisetkin huusivat ja hätistelivät kotkaa”, täydentää isosisko Sirkku kertomusta.
Karhuista ja kotkista huolimatta Arja sisaruksineen jatkoi leikkejään metsässä pelotta.
”Kyllä minä haikeudella muistelen leikkipaikkoja ja tervapääskyjä”, sanoo Sirkku.
Sirkku Lahtinen ei nuorena kotiutunut uuteen kotiin, mutta löysi sittemmin tiensä Keski-Suomeen ja kotiutui Jyväskylän seudulle. Sirkku muistelee yhä haikeudella Kannanjurmun leikkipaikkoja ja tervapääskyjä. © Hanna-Kaisa Hämäläinen
Koulutietä tepsuttaa
Kansakoulupolkunsa Arja aloitti Korvasen koululla lähes sadan kilometrin päässä kotoa. Siellä hän asui yhdessä siskojensa ja veljiensä kanssa asuntolassa, jonka hoitaja oli Arjan muistojen mukaan mukava ihminen.
”Ystävystyin yhden tytön kanssa, joka asui Korvasessa ja vietin hänen kanssaan paljon aikaa heillä kotona. Korvasen aika oli mukavaa”, sanoo Arja.
Korvasen koulu kuitenkin lopetettiin ja koululaiset siirrettiin Vuotsoon. Mukavat ajat olivat kerralla ohi.
”Siellä oli kiusaamista ja asuntolanhoitaja oli ilkeä.”
Arjan opinnot eivät nuoruudessa edenneet pakollisia kouluja pidemmälle. Lukihäiriö, joka jäi hoitamatta, karsi lukuhommat pois tulevaisuuden suunnitelmista. Arjalla oli kuitenkin voimakas tarve ilmaista itseään, ja hän arvelee taiteensa ponnistavan juuri lukihäiriöstä.
”En osaa lainkaan kuvitella, mitä olisin tehnyt, jos lukeminen olisi sujunut”, toteaa Arja.
Menneistä ei puhuttu
Valtavan muutoksen kokenut perhe jatkoi eteenpäin. Menneistä vaiettiin.
”Vanhan kodin leikkipaikoista, tervapääskyistä tai jokirannasta ei enää puhuttu mitään. Asioita ei käyty läpi. Siitä tuli jonkinlainen tabu”, tiivistää Sirkku puhumattomuuden.
Muistojen arkku kuitenkin raottui kymmenkunta vuotta muuton jälkeen.
”Silloin isä alkoi puhua, että allasmiljonäärejähän tässä ollaan”, muistelee Sirkku.
”Minua oikein kiukutti se loputon höpinä miljoonista”, hän kertoo edelleen.
Altaiden tieltä muuttaneita on ajoittain kutsuttu allasmiljonääreiksi, eikä kyseessä ollut hyväntahtoinen sanailu.
”Meitä kiusattiin huutelemalla allasmiljonäärin kakaroiksi”, kertoo Sirkku.
Sirkku Lahtinen kiinnostui menneistä aikuisella iällä.
”Silloin isä kertoikin menneistä ja laittoipa muisteloita paperillekin, kun pyysin.”
On erittäin vaikea aloittaa tämmöisestä asiasta kirjoittaminen… muistella nyt mitä on tapahtunut vuosien varrella.
Näin alkaa isän Sirkulle kirjoittama kirje. Siitä Aimo-isän teksti jatkuu asiasta toiseen hyppelehtien, mutta välillä löytyy kohtia, joihin ulkopuolisenkin on helppo tarttua: Altaan teosta saimme kuulla ensi kerran maanmittausinsinööreiltä vuonna 1950 talvella, kun he tulivat mittaamaan Kitisen laskukorkeutta.
Lue myös: Tällainen oli Teneriffan lento-onnettomuus, joka oli historian tuhoisin
Juurettomuuden torjuntaa
Sen enempää Arja kuin Sirkkukaan eivät koskaan kunnolla kotiutuneet uuteen paikkaan.
”Minä vietin paljon aikaa setäni luona, ja pian jo lähdin muutenkin pois kotoa”, sanoo Sirkku.
Kodittomaksi itsensä tuntenut Arja puolestaan suorastaan karkasi mahdollisimman nuorena maailmalle. Ruotsin-vuosinaan hän sai kaksi lasta ja ansaitsi silloisen miehensä kanssa käsirahat taloon, joka nousi Sodankylän kirkonkylälle. Mutta siitäkään ei tullut kotia, johon Arja olisi juurtunut. Perhe ja työ Puolustusvoimissa veivät Arjan arkea eteenpäin.
Kun työt Puolustusvoimien palveluksessa olivat loppumaisillaan, Arjan työkaverit huomasivat lehti-ilmoituksen, jossa kerrottiin matkamuistokoulutuksen alkavan Sodankylässä.
”Ne vaativat minua ilmoittautumaan kurssille. Ja siitä tämä sitten alkoi”, sanoo Arja oman matkamuistomyymälänsä pöydän ääressä ympärillään satoja itse valmistamiaan esineitä: korvakoruja, vöitä, noitarumpuja, pipoja, tossuja ja sukkia.
Lahjatavara- ja käsityöalan opinnoissa vierähti lopulta viitisen vuotta. Yhden työharjoittelun Arja teki Vuotsossa matkamuistokaupassa, jonka hän sai ostaa omakseen vain muutamaa vuotta myöhemmin.
Liike on paitsi myymälä myös työtila, jossa Arja valmistaa tavaraa matkamuistoiksi ja lahjatavaroiksi. Nykyään hänet tunnetaan taitavana käsityöläisenä ja erityisesti vöiden tekijänä.
Vähin erin juurettomuuden tunne on laimentunut ja Arja on asettunut Vuotsoon.
Lapsuuden kotipaikka, Kannanjurmu, on Porttipahdan pohjassa kymmenen metrin syvyydessä, muutaman kymmenen kilometrin päässä nykyisestä asuinpaikasta – kodista.
Viitisen vuotta sitten Arja onnistui ostamaan kesämökkipaikan Porttipahdan rantamailta, mikä sammutti lopullisesti juurettomuuden tunteen.
”Sydän tuli vihdoin kotiin”, kuvailee Arja mökkipaikan löytymistä.
Arja Kustula viettää paljon aikaa Porttipahdan rannoilla koiransa Akustiikan, eli Akun, kanssa. Kuvan vasemmassa reunassa näkyy Salmurinvaara, se sama, joka näkyi Arjan lapsuudenkodin pirtin ikkunasta. © Juha Kauppinen