Kun Henna sai potkut viisikymppisenä, hän päätti muuttaa Tallinnaan ja perusti blogin – ”Joskus paras lahja on se, jota et saa”

Henna Mikkilä istui autossa ja tuijotti epäuskoisena tietokoneensa ruutua. Työnantaja oli ilmoittanut, että sähköpostiviesti irtisanotuille tulisi tasan kello 16. Kello oli jo vartin yli, eikä viestiä kuulunut.

Henna oli aavistanut potkuja keväästä lähtien. Yt-neuvottelujen päättymisen jälkeen tunne oli muuttunut varmuudeksi. Hän oli vakuuttunut, että hänet irtisanotaan.

Henna sulki koneensa ja nousi autosta sekavissa tunnelmissa. Huojennuksen sijaan hän tunsikin olonsa petetyksi ja vihaiseksi.

”Ei saakeli, mitä minä nyt teen,” hän ajatteli.

Viikkoja vellonut epävarmuus oli nakertanut luottamusta, ja ajatukset olivat etsiytyneet uusille urille. Työnantajan toiminta oli vienyt turvallisuudentunteen.

Tuntia myöhemmin Henna palasi autoon ja avasi tietokoneensa uudelleen. Irtisanomisilmoitus oli tullut kaksikymmentä yli neljä. Viestin näkeminen oli helpotus.

”Olen kiitollinen, että sain sellaisen testin. Tajusin, että työn jatkuminen olisi ollut vielä kovempi paikka kuin potkut.”

Töihin lama-aikaan

Henna valmistui käsi- ja taideteollisuuskoulusta keskelle 90-luvun lamaa. Työttömyys oli ennätyskorkealla.

Hänen opintoihinsa oli kuulunut työharjoittelu turkulaisessa mainostoimistossa. Se poiki tarjouksen tulla töihin työllistämistuella samaan paikkaan.

Työpaikka tuntui lottovoitolta.

”Ajattelin, että kohtalon sormi osoitti suuntaani,” Henna muistelee.

Niin ura mainosalalla alkoi kuin vahingossa.

Muutama vuosi myöhemmin syntyivät kaksoset. Puoliso työskenteli merillä ja oli poissa kotoa viikkoja kerrallaan.

Pariskunta oli vuokrannut puutalon. Sinne Henna loi idyllin, joka oli puolet ajasta vain hänen vastuullaan. Siksi Henna arvosti säännöllistä työaikaa ja työpaikan läheistä sijaintia.

Paluu vanhaan

Lasten ollessa pieniä Henna siirtyi mainosalalta teknologiayhtiöön.

Vuosikymmen myöhemmin vanha työnantaja otti yhteyttä. Mainostoimisto oli saanut ison projektin, johon se tarvitsi Hennan kaltaisen tekijän. Tarjous oli poikkeuksellinen.

”Jos 45-vuotiaalle soitetaan kotiin ja ollaan valmiit maksamaan pyydetty palkka, niin kannattaako sanoa ei,” hän pohti.

Työ oli tuttua ja turvallista, mutta myös turhauttavaa, kun juuri mikään ei näyttänyt muuttuneen vuosien saatossa.

Toimistossa oli uusi digitaaliseen viestintään erikoistunut osasto. Kehityskeskustelussa Henna kysyi, olisiko mahdollista päästä digiosastolle vaikka oppisopimuksella, jos oikean palkan maksaminen tuntui kohtuuttomalta.

”Kuulin, että osaston johtaja oli sanonut, että sillä muijalla ei ole meille mitään annettavaa,” Henna kertoo.

Tyrmäys tuntui kohtuuttomalta, kuin kädet olisi sidottu.

”Vaikutti siltä, että työnantaja halusi pitää tekijät niissä siiloissa, joihin heidät oli palkattu,” Henna kuvaa.

Elämän kevät Tukholmassa

Keväällä 2017 työnantaja teki tarjouksen, josta Henna ei voinut kieltäytyä.

Hän pääsi seitsemäksi viikoksi työvaihtoon Tukholman toimistoon.

Södermalmin sillat, Kungsträdgårdenin vehreys, Millesgårdenin magnoliat. Henna käveli joka päivä töihin Kungsholmenin toimistolle ja tunsi syvää onnea.

”Nautin joka hetkestä. Pääsin tykittämään kunnolla osaamistani.”

Henna ei vielä tiennyt, että ilo jäisi lopulta lyhyeksi. Kotimaassa alkoivat yt-neuvottelut.

Mainosala oli suurilta osin järjestäytymätön ja meno villiä. Henna oli usein puuttunut epäkohtiin, kuten työnantajan yrityksen muuttaa arkipyhiä palkattomiksi.

”Minua ei haitannut leima hankalasta työntekijästä,” hän kertoo.

Työkaverit olivat varmoja, että Henna saisi jatkaa. Hänen omassa mielessään iti kuitenkin epäilys.

”Jälkeenpäin ajattelen, että minut siirrettiin pois tieltä neuvottelujen ajaksi, muuten olisin ollut kyynärpäitä myöten siinä kurassa.”

Henna palasi kesällä Suomeen, ja pian sen jälkeen sähköpostiin saapui irtisanomisilmoitus.

Liian vanha töihin?

Henna oli täyttänyt keväällä 50 vuotta. Hän ajatteli työllistyvänsä nopeasti.

Mutta moni asia oli muuttunut.

Työpaikkoja ei enää haettu perinteisesti paperein, vaan sähköisissä portaaleissa, joihin naputeltiin henkilötiedot, suosittelijat ja motivaatiokirje. Niihin työnantajat saattoivat määritellä erilaisia kriteerejä hakijoille, kuten iän.

Haastattelukutsuja ei tullut.

”Aloin aavistaa, että syynä täytyi olla ikäni. Aikaisemmin olin ollut kiinnostava ihminen, mutta en enää.”

Yhteen haastatteluun hän kuitenkin pääsi.

Helsingistä saapui kaksi kolmikymppistä miestä kartoittamaan, löytyisikö Turusta tekijöitä heidän projekteihinsa.

Henna odotti aluksi turhaan. Miehet olivat unohtaneet tapaamisen.

Kun Henna viimein pääsi neuvotteluhuoneeseen, vastaanotto oli karu. Miehet tuijottivat keski-ikäistä naista tyhjin silmin.

”Olin heille kuin ilmaa. Oli murskaavaa, kun en päässyt olemaan oma itseni tai kertomaan osaamisestani.”

Henna ajautui synkkiin aatoksiin, ja itsetunto painautui kuopalle. Mitä annettavaa keski-ikäisellä naisella enää olisi? Pian ikä ei ollut ainoa asia, jonka takia hän kyseenalaisti itseään.

Epäilykset alkoivat seuraavaksi nakertaa ymmärrystä myös omasta ammatillisesta osaamisesta. Henna pohti, oliko hän jollain tavalla vääränlainen ja oliko hänellä mennyt ohi se, miltä todellisen asiantuntevuuden pitäisi näyttää. Maata ei heti löytynyt jalkojen alle.

Apua kursseilta

Potkujen takia työnantaja oli velvollinen tarjoamaan ammattitaitoa täydentävää koulutusta. Henna ilmoittautui kurssille, joka opetti digitaalisten viestintäkanavien käyttöä.

Kurssista huolimatta työnhaku takkuili.

Vierellä seisoi puoliso, joka lohdutti, uskoi eikä hätäillyt.

”Kun hän oli uravaihdoksen takia kuukausia ilman töitä, elimme minun palkallani. Nyt oli minun vuoroni pärjätä hänen tienesteillään,” Henna sanoo.

Taloudellista painetta helpotti se, että perheellä oli Turussa asunto, joka laitettiin lyhytaikaiselle vuokralle. Henna täytteli työhakemuksia ja emännöi vuokralaisia.

Seuraavana vuonna hän osallistui digitaalisen markkinoinnin etäkurssille.

Muut osallistujat työskentelisivät työnantajiensa nettisivujen parissa, mutta Hennalla ei työnantajaa tai sivuja ollut.

”Perusta vaikka blogi”, opettaja kehotti.

Hennaa ehdotus hämmensi. Hän ei pitänyt itseään kirjoittajana, ja eikö blogilla pitänyt olla jokin aihe?

Hetken emmittyään hän loi listan asiois­ta, jotka kiinnostivat. Yksi niistä oli Tallinna.

Lue myös: Salla Paajanen sai potkut Yleltä videopalaverissa, irtisanomisilmoitus tuli sähköpostilla: ”Potkuni on koettu yhden naisen ulosmarssina”

Sooloilujen synty

Viro oli haukannut palan Hennan sydämestä jo vuosia aiemmin, kun lasten miekkailuharrastus oli vienyt Mikkilän perheen kisamatkoille etelänaapuriin.

Ihastus oli johtanut pienen vinttiasunnon hankintaan Tallinnasta vuoden 2017 lopulla. Sinne Henna suuntasi myös silloin, kun kurssinvetäjä rohkaisi häntä perustamaan blogin,

”Istuin asunnossa seitsemästä iltayhteentoista ja yritin opetella nettisivujen rakentamista ja sisällön tuottamista,” Henna muistelee.

Aluksi blogissa oli viikossa joitain kymmeniä kävijöitä, mitä Henna piti jo saavutuksena.

”Olin kuin hyvin koulutettu apina. Tein kaiken askel askeleelta juuri niin kuin kursseilla opetettiin.”

Blogin sisäänheittokanavaksi Henna perusti Facebookiin Tallinnatärpit-ryhmän. Kävijämäärät lisääntyivät.

Tallinna on suomalaisten suosikkikohde. Monet haluavat tietää uusimmat ravintolat, huokeimmat hotellit ja parhaat spat, joten tieto Hennan virtuaalioppaasta alkoi levitä.

Nyt viisi vuotta myöhemmin Tallinnatärppien ympärille on muodostunut yli 70 000 jäsenen yhteisö, jossa matkavinkkejä jakavat kaikki ryhmän jäsenet. Blogi on kerännyt yli kolme miljoonaa sivulatausta.

”Johtoajatukseni on se, että jos koet jotain hyvää, jaa se muille, jos jotain huonoa, anna palaute suoraan,” Henna sanoo.

Kävijämäärien myötä Henna on kyennyt luomaan eräänlaisen alustatalouden.

”Minulle kaupallinen yhteistyö ei ole sitä, että minä saan jotain, vaan sitä, että myös seuraajani saavat jotain,” Henna kuvaa.

Nyt Hennan elanto muodostuu yhteistyösopimuksista ja asunnon vuokraamisesta. Alun perin empivästä bloggaajasta on tullut itsensätyöllistäjä.

Koti Tallinnaan

Syksyllä 2022 Henna oli tilanteessa, jossa liki kaikki hänen tekemisensä olivat Suomenlahden etelärannalla.

Siksi hän alkoi etsiskellä isompaa asuntoa Tallinnasta.

Yksi asunnoista tuntui heti kodilta. Mies oli merillä, mutta sanoi luottavansa Hennan päätökseen.

Suomessa parilla oli edelleen puutalo vuokralla. Ei kulunut kuin pari kuukautta, kun syvästi pahoittelevat vuokranantajat ilmoittivat haluavansa laittaa talon myyntiin.

Puutalo oli ollut liki 30 vuotta perheen koti, jossa lapset olivat kasvaneet aikuisiksi. Alkushokki muuttui huojennukseksi.

”Meidät vuokrasopimuksen päättyminen lopulta vapautti,” Henna sanoo.

Nyt Mikkilöiden koti on Tallinnassa. Taaksepäin katsominen on helppoa, vaikka tie kulkiessa tuntui vaikealta.

”Joskus paras lahja on se, jota et saa. Potkut osoittautuivat aluksi uudelle tarinalle, jota en olisi ikinä itse osannut suunnitella,” Henna sanoo kiitollisena.