Kalastaja Holger Sjögren on pelastunut useasti täpäristä tilanteista – ”Paras saalis on toivo”
Kalastaja Holger Sjögrenin selviytyminen on ollut monta kertaa pienestä kiinni. Usein on auttanut nokkeluus, ja ainakin kerran tarvittiin suojelusenkeliä.
Holger Sjögren aloitti ammattikalastajana 13-vuotiaana kansakoulun jälkeen. ”Meidän suvussamme on ollut ammattikalastajia ainakin neljässä polvessa.”
Kalastaja Holger Sjögren muistaa saippuaisen vaahdon, joka peitti koko Kotkanlahden. Ilma oli tyyni, eikä tuuli ollut hajottanut vaahtoa. 13-vuotias Holger oli lähtenyt kaveriporukassa veneellä kotisaaresta Pyhtäältä. Nyt oltiin Kotkanlahden Rankissa, ja Holger muistaa vaahtoa olleen ainakin metrin verran merenpinnasta. Sitä roiskui myös laivan kannelle.
”Se oli suopaa”, Holger sanoo.
Elettiin 1950-lukua, ja paperitehdas laski jätevesiään Kotkan edustalle. Meren pyörityksessä ne vaahtoutuivat, ja kun tuuli oli työntänyt vaahtoa kasaan lahden perälle, näky oli hurja.
Holgerin kalastajaperheessä meren saastuminen oli tiennyt kutistuvia silakkasaaliita jo muutaman vuoden. Eiväthän silakat sellaisessa vedessä viihtyneet.
Viimein koitti aika, jolloin perheen koko syksyn silakkasaalis oli vaivaiset 150 kiloa. Hyvinä aikoina sellaisen määrä oli saatu jopa yhtenä päivänä. Edessä olisi kurjuus.
”Meidän lähellemme muuttanut siirtokarjalainen kalastaja ehdotti, että lähdetään porukalla Helsinkiin silakkamarkkinoille myymään maustesilakkaa ja suolasilakkaa. Hän oli asunut evakkona Suursaaressa, ja sieltä oli käyty markkinoilla. Hän se luotsasi meitä muita”, Holger kertoo.
Ensimmäinen matka Helsinkiin
Niin koko Sjögrenien perhe pakkautui moottoriveneeseen ja lähti lokakuussa 1954 matkaan silakkalastin kanssa. Se oli Holgerin elämän ensimmäinen matka Helsinkiin.
”Se oli upea reissu. Kaikki oli niin suurta ja ihmeellistä.”
Perhe nukkui veneen kajuutassa, ja ruokaa tehtiin priimuskeittimellä.
”Yhtenä aamuna poliisi tuli kysymään, palelimmeko me yöllä. Sinä yönä lätäköt olivat jäätyneet. Mutta emme me palelleet.”
Mikä parasta, kauppa kävi hyvin ja kannatti. Tuohon aikaan myyjiä oli vielä vähän, ja maustesilakasta sai kelpo hinnan.
”Olimme mielestämme kovin rikkaita, kun tulimme takaisin”, Holger nauraa.
Niillä rahoilla ostettiin koko tulevan talven kuivamuonat, ja niin oli perheen leipä pelastettu.
Tulevaisuus näytti jälleen valoisalta. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun yllättävä käänne pelasti Holgerin ja hänen perheensä.
Desanttia karkuun
Jatkosodan aikana Kotkan saaristossa liikkui desantteja. Liekö heitä kiinnostanut se, että Sjögrenien kotisaaressa, Koukkusaaressa, piilotteli saksalaisia sukellusveneitä kallion kupeessa puilla naamioituna.
Eräänä päivänä, kun vanhemmat olivat poissa, pihaan tuli desantti, joka pyrki taloon sisälle kenties etsiäkseen ruokaa.
”Hän äkkäsi minut ja pikkusiskoni ja alkoi jahdata meitä. Lähdimme juoksemaan karkuun ja pääsimme talon rossipohjan alle piiloon. Muistan, miten painoin kädellä siskon suuta kiinni, ettei hän olisi huutanut.”
Myöhemmin desantti törmäsi toisessa saaressa metsästäjään, uhkasi tätä aseella ja pääsi karkuun. Holger oli tuolloin vain muutaman vuoden ikäinen, sisko puolitoista vuotta nuorempi.
Lopulta sota loppui, isä palasi rintamalta kotiin ja alkoi uusi aika. Silakkaa saatiin hyvin, ja elämä hymyili.
Pojat putosivat avantoon
Yhtenä jouluna Holger sai lahjaksi luistimet, veli potkukelkan. Meri oli vasta jäätynyt, ja pojat halusivat kokeilla lahjojaan. Vesi oli tuolloin suolaisempaa kuin nykyään, mikä teki jäästä hieman nihkeän luistella. Edessä näkyi kaistale tuulen aukaisemaa kirkasta jäätä. Sinne!
Pikkuveli oli potkurilla nopeampi, ja ohut jää petti alta. Holger lähti auttamaan, mutta putosi itsekin jäihin. Molemmat sätkivät omissa avainnoissaan.
”Minä väsyin ensin, koska minulla oli hokkarit jalassa. Ehdin jo ajatella, kenelle mamma antaa uudet villapaitamme, kun me hukumme. Ehkä naapurin pojille. Sitten vajosin”, Holger muistelee.
”Mutta jalkani osuivatkin pohjaan, ja tajusin, että voin aina potkaista itseni jään pinnan yläpuolelle haukkaamaan happea.”
Avannosta hän ei kuitenkaan päässyt ylös, ja veli oli sen verran lyhyempi, ettei ylettynyt pohjaan.
”Pikkuveli potkaisi potkukelkan sarvien päältä ja potki itseään pinnan yläpuolelle sen avulla niin, että sai vedettyä henkeä.”
Kelkka oli pudonnut ja jäänyt pystyyn meren pohjaan.
Sitten pojat näkivät, miten isäpappa ajoi polkupyörällä rantaan ja juoksi apuun.
”Pappa sanoi meidän poikien suojelusenkelimme tulleen sanomaan, että mene katsomaan, missä pojat ovat, kun heitä ei näy lahdella.”
Niin Holger ja veli pelastuivat.
Uutta suuntaa etsimässä
Elettiin aikoja, joina apu kutistuviin silakkasaaliisiin löytyi Helsingin silakkamarkkinoilta. Sana menestyksestä kiiri, ja vuosi vuodelta yhä useampi kalastaja lähti samoille markkinoille.
”Muutkin tulivat rahapajan perässä.”
Pian myyjiä oli liikaa. Sitten oltiin tilanteessa, että Sjögrenien perhe sai arvonnassa myyntipaikan numero 86.
”Emme mahtuneet edes Kolera-altaan ympärille, vaan olimme kaukana perällä.”
Sinne asti asiakkaita ei riittänyt, ja perhe lähti kotimatkalle myymättä jääneiden silakkapurkkien kanssa.
”Silloin pappa purskahti itkuun.”
Syksystä selvittiin, kun eräs loviisalainen kalastaja alkoi myydä muiden myymättä jääneitä sillipurkkeja ympäri Suomea. Mutta jotain uutta oli taas keksittävä. Entisin konstein ei pärjättäisi.
Kotkan seudulle oli tullut ahvenanmaalainen kalastaja, joka kalasti lohta. Siitäkös idea.
Holger alkoi tehdä pikkuveljensä kanssa lohisiimaa.
”Papan mielestä me pojat olimme höperöitä. Hän ei uskonut siihen touhuun.”
Mutta sitten papan velikin innostui, kun sai kalastettua kerralla neljä lohta.
”Hän huusi jo kaukaa ennen rantaan pääsyä, että nyt saa köyhätkin lohta. Lohi oli siihen aikaan kallista, ja tuo saalis tiesi hyvää tiliä.”
Sjögrenit alkoivat kalastaa lohta siimalla ja ajoivat omalla pienellä veneellään ulkomerellä.
”Neuvostoliiton sotalaivat ottivat usein kalastajia kiinni. Joskus aiheesta, joskus aiheetta. Olen ollut ulkomerellä kymmeniä, ehkä satoja kertoja pidätettynä. Kerran veivät Suursaareen.”
Sitten kuultiin huhuja, että eräs helsinkiläinen kalastaja oli tienannut kaksi kivitaloa, kun oli hankkinut troolarin, yhden Suomen ensimmäisistä.
”Huhujahan ne vaan olivat, tietysti”, Holger naurahtaa.
Mutta sen puheet saivat aikaan, että ajatus troolarin hankkimisesta alkoi houkutella. Siinä tuntui olevan tulevaisuus. Niin Sjögrenit päätyivät ostamaan Etelä-Ruotsin Simrishamnista käytetyn puutroolarin vuonna 1960.
Uusi aika todellakin kääntyi, mutta ei ihan niin kuin oli ajateltu.
Räjähdys
Sota-aikana Kotkan edustaa oli miinoitettu runsaasti. Sodan jälkeen miinoja tietysti purettiin. Silti kävi niin, että eräänä päivänä Sjögrenien troolin mukana merestä nousi miinojen suojaksi tehty miinaeste ja siihen kiinnitetty räjähdyspanos. Se räjähti laivan kannella.
Kannella ollut setä lensi mereen ja kuoli. Holger sai kymmeniä sirpaleita selkäänsä, ja toinen laivassa ollut setä sai pienempiä vammoja. Troolarin ajohytti lensi ilmaan ja hajosi, ja veneelle tuli muutakin vahinkoa. Mereltä he pääsivät kuitenkin takaisin rantaan, ja Holger saatiin sairaalaan.
”Pappa tukki minun reikiäni räteillä etten vuotanut tyhjäksi. Matkasta sairaalaan en muista enää mitään.”
Oman veljen menetys oli isälle kova isku.
”Pappa lannistui. Hän ei enää tullut troolariin sen jälkeen.”
Alkujaankin huonokuntoinen puutroolari saatiin paikattua kasaan, mutta kun onnettomuudesta oli vähän toivuttu, ostettiin parempi troolari Ruotsista. Sillä kalastamista jatkettiin suvun nuorten miesten kesken.
Holger on elämänsä mittaan kalastanut milloin Kotkan lähivesillä, milloin Ahvenanmaalla ja koko Itämeren alueella. Aina on pitänyt mennä sen mukaan, mikä milloinkin kannattaa.
Vuosien saatossa Holger avioitui Marian, ”Mallan” kanssa ja he saivat kolme lasta. Kalastajan ammatti ei kuitenkaan enää periydy perheessä.
”Poikani piti alkaa kalastajaksi, kun hän on minun mukanani ollut kalastamassa vajaasta kolmevuotiaasta lähtien, mutta hän sanoi myöhemmin, ettei enää löydy sellaista naista, kuten äiti, joka jäisi maihin odottamaan, kun mies on merillä. Molemmat tytöt olivat mukana Ahvenanmaalla, kun kalastin, mutta eivät hekään jääneet tähän hommaan.”
Maailman paras ammatti
Holgerilla itsellään ei ole aikomustakaan luopua ammatistaan. Ei vaikka ikää on jo 84 vuotta.
”Kalastajan ammatti on maailman paras, sen parempaa ei olekaan. Tämä on minulle henki ja elämä. Se hetki, kun kalapussi pulpahtaa pintaan täynnä hopeakylkisiä aarteita, se on aina yhtä hieno. Paras saalis on toivo.”
Holgerin käynnit merellä ovat vuosien saatossa harventuneet, ja nyt on uhka, että ne lopetetaan kokonaan. Euroopan komissio on esittänyt parlamentille, että silakan kalastus pitäisi kieltää Suomessa ainakin vuodeksi, koska kalakanta on heikentynyt.
”Kalakanta voi olla heikko Pohjanlahdella mutta ei Suomenlahdella. Täällä on hyvin silakkaa”, Holger tokaisee tuimasti.
Vuoden tauko ammattikalastukseen olisi monelle kohtalokas. Muutenkin kalastajien määrä on huvennut.
Tämän epävarmuuden keskellä Holger on lähdössä Helsingin silakkamarkkinoille, jälleen kerran. Nyt on arpaonni antanut myyntipaikan numerolla 9. Holgerin rosepippurilla marinoima silakka odottaa ottajia.
”Se on fyysisesti raskas reissu, ja siihen tarvitaan aputyövoimaa. Meinasin jo, että antaa olla, mutta mennään nyt vielä, ainakin tämä kerta.”
Stadin silakkamarkkinat pidetään Helsingin Kauppatorilla 1.–7. 10.