Karjalaiset juuret kiinnostavat nuoria aikuisia, eikä menneitä haikailla: ”He luovat uutta yhteisöä, joka katsoo rohkeasti tulevaan”
Kolmannen polven evakkojen jälkeläiset eivät piilottele karjalaisuuttaan kuten heidän isovanhempansa joutuivat tekemään. He pagisevat karjalaksi, ottavat karjalaisaiheisia tatuointeja ja pukeutuvat perinnevaatteisiin.
Pirtanauha koristaa Tuomo Kondien perinteistä karjalaispaitaa eli pintsakkopaitaa.
Tuomo Kondie, 30, oli teini-ikäinen oivaltaessaan erään tärkeän asian. Ukin äidinkieli ei ollutkaan suomi vaan karjala. Oivallus herätti Kondien pohtimaan syvemmin sekä karjalaisuutta että omaa identiteettiään.
Kondie kasvoi Joensuussa maakuntakarjalaisessa ympäristössä ja karjalaisessa perheessä evakkojen jälkeläisenä. Ukin perhe oli karjalankielisiä ortodokseja Suistamosta Raja-Karjalasta.
Vaikka Kondie asuu nykyään Hämeen sydämessä Tampereella, hän mieltää itsensä vahvasti karjalaiseksi.
Arvokkaampiin tilaisuuksiin hän laittaa päälleen ruutat eli karjalaiset perinnevaatteet tai kansanpuvun. Hän tapaa paljon muita karjalaisia nuoria aikuisia some-ryhmissä ja kasvokkain – ja puhuu karjalaa aina, kun siihen on tilaisuus.
”Minulle karjalaisuus on ensisijainen identiteetti. Se on verrannollinen siihen, että joku kokee itsensä suomalaiseksi tai ruotsalaiseksi.”
Traumoista vapaa sukupolvi
Viime vuosina yhä useampi Karjalan evakkojen jälkeläinen on havahtunut omiin juuriinsa. Nämä nuoret ja varhaisaikuiset opiskelevat karjalan kieltä ja piirakan rypyttämistä, tutkivat sukunsa historiaa, ottavat kukkilintutatuoinnin, laulavat karjalaisia lauluja ja painavat päähänsä säpsän.
Miksi tämä ”uusi karjalaisuus” on noussut ilmiöksi juuri nyt?
”Luulen sen johtuvan siitä, että on kulunut riittävästi aikaa. Evakkouteen on liittynyt valtavasti traumoja ja ylisukupolvisuutta. Kolmannen sukupolven nuorilla ei ole enää samanlaista taakkaa kannettavanaan kuin isovanhemmillaan ja vanhemmillaan”, sanoo karjalankielisten evakkojen jälkipolvia väitöskirjassaan tutkiva Pirja Hyyryläinen Jyväskylän yliopistosta.
Myös sosiaalisella medialla on näppinsä pelissä. 2010-luvulla sinne alkoi syntyä nuorten perustamia karjalaisia ryhmiä. Niiden avulla eri puolilla Suomea asuvat nuoret ja nuoret aikuiset löysivät toisensa.
”Nuoret ottavat oman perheen ja suvun identiteetin uudelleen käyttöön katkoksen jälkeen. Käsitykseni mukaan kosketuksen saaminen omaan kieleen ja kulttuuriperintöön on heille hyvin voimaannuttavaa.”
Karjalaisuus on arkea, ei eksotiikkaa
Karjalaisuus on voimavara, vahvistaa Ilomantsissa asuva Laura Tolvanen, 30.
”Koen itseni sekä suomalaiseksi että karjalaiseksi mutta yhä enemmän ja vahvemmin karjalaiseksi.”
Tolvasen kaikki isovanhemmat ovat jotain kautta karjalaisia. Osa heistä on rajan pinnasta, ja toisen ukin puoleinen suku on evakkoja Ruskealasta ja Impilahdelta.
Tolvaselle karjalaisuus oli lapsuudessa lähinnä karjalanpiirakoita ja satunnaisia karjalankielisiä sanoja. Nykyään hän opiskelee karjalan kieltä ja käyttää sitä arjessaan. Hän myös perehtyy karjalaiseen kulttuuriin, laittaa karjalaisia ruokia ja käyttää välillä mummilta saatua feresiä eli karjalaisen naisen kansanpukua.
”Tilaisuuksia puhua karjalan kieltä onneksi on. Juttelen netissä muiden karjalaisten nuorten kanssa. Kuukausittain Joensuussa kokoontuu karjalankielinen keskustelukerho Paginperti, jossa jutellaan karjalaksi erilaisista aiheista.”
Lisäksi Tolvanen puhuu karjalaa naapurikylässä asuvan karjalaispariskunnan kanssa – he ovat vanhemman polven ihmisiä, joilla on kieli vielä hallussa.”
Tolvanen miettii, että hänelle karjalaisuudessa ei ole mitään eksoottista, vaan se on aina näkynyt jollain lailla hänen elämässään.
Karjalan kielelle parempi asema
Moni karjalaisuuteen herännyt nuori aikuinen on ottanut suomalaisen nimen rinnalle karjalaisen nimen. Tuomo Kondien karjalainen nimi on Kondien Fed´a. Fed´a eli Fedja on lyhenne Feodorista.
Itse asiassa Tuomo on vaihtanut myös sukunimensä.
”Aiemmin olin Salonen, mutta halusin karjalaisen sukunimen. Kondie tarkoittaa karjalan kielellä karhua, ja Karhu oli isän äidin tyttönimi.”
Kondie kertoo, että aikoinaan hänen ukkinsa sukunimi oli venäläinen Dorofejev. Se suomalaistettiin Saloseksi 1800–1900-lukujen vaihteessa. Koska Dorofejev-nimestä ei kuitenkaan ollut mitään virallista dokumentaatiota, hän päätyi Kondieen.
Karjalan kielen aseman parantaminen on keskeinen tavoite nuorten karjalaisaktivistien toiminnassa. Kondie tekee parhaillaan väitöskirjaa sosiolingvistiikasta aiheenaan vähemmistökielten, erityisesti karjalan kielen, elvytys.
Hän kuuluu myös valtioneuvoston asettamaan karjalan kielen asiantuntijatyöryhmään, jonka tehtävänä on pohtia valtioneuvostolle suosituksia karjalan kielen elvyttämiseksi.
”Karjalan kieli on tunnustettu meillä vähemmistökieleksi, mutta käytännössä se ei merkitse mitään. Karjalan kielellä pitäisi olla laillinen asema, joka turvaa karjalankielisten oikeuden omaan kieleen ja kulttuuriin”, Kondie sanoo.
Vuoden 2017 tietojen mukaan karjalaisen kieliyhteisön koko Suomessa on noin 30 000. Heistä karjalan kieltä taitaa vähintäänkin hyvin noin 11 000 ja noin 5 000 käyttää sitä päivittäin.
Karjalaisten nuorten ääni kuuluville
Suomessa on paljon karjalaisia yhdistyksiä, joiden toiminnassa on mukana kymmeniätuhansia ihmisiä. On evakkojen perintöä vaaliva Karjalan liitto satoine karjalaseuroineen sekä karjalaista kieltä, kulttuuria ja identiteettiä vaaliva Karjalan sivistysseura ja Karjalainen nuorisoliitto, joka on harrastus- ja kulttuurijärjestö.
”Yhdistysten jäsenistä monet ovat hyvin iäkkäitä, ja jos sukupolvenvaihdos on yhdistyksessä tehty, se on tarkoittanut seitsemänkymppisten vaihtumista neli-viisikymppisiksi”, huomauttaa Kondie.
Hän olikin vuonna 2018 perustamassa Karjalazet Nuoret Suomes -yhdistystä, joka pyrkii tuomaan esiin karjalaisten nuorten ääntä heidän omilla ehdoillaan. Toiminnassa on nyt mukana parisataa jäsentä.
Vaikka moni karjalaisiin juuriinsa herännyt nuori on käynyt sukunsa kotipaikalla rajan takana, he eivät vello nostalgiassa eivätkä haikaile menneitä.
Karjalaisista nuorista kirjan Meidy on olemas ja lyhytelokuvan Karjalaine iäni tehnyt valokuvaaja, itsekin karjalainen, Anne Kalliola kiteyttää sen näin:
”Näille nuorille karjalaisuus ei ole jotain, mikä jäi evakkopolulle, vaan se tapahtuu nyt. He luovat uutta yhteisöä, joka vahvistaa juuriaan ja katsoo rohkeasti tulevaan.”