Katriina auttaa siilejä – Talvihorrokseen siilit käyvät pihapiirin pikkukopeissa: ”Näitä eläimiä olen voinut konkreettisesti auttaa”

Jaa artikkeli
Siilien kautta Katriina on tutustunut ihaniin ihmisiin. Paula Niemeläinen on uusimpia aktiiveja. Siilityöhön voi tutustua osoitteessa siilikiikarissa.fi © Tiiu Kaitalo
Siilien kautta Katriina on tutustunut ihaniin ihmisiin. Paula Niemeläinen on uusimpia aktiiveja. Siilityöhön voi tutustua osoitteessa siilikiikarissa.fi © Tiiu Kaitalo
Katriina Toivanen auttaa siilejä kotipihallaan Hammaslahdessa. Enää hän ei jaksa pulloruokkia pieniä poikasia, sillä oma aivosairaus on pannut arjen uusiksi.

Syysilmaa haisteleva pyöreä nenänpää näyttää pieneltä pastillilta. Katriina Toivanen pitelee käsissään piikkipalloa, jonka uumenista nenä pilkottaa. Siili, päättyneen kesän löytölapsi, pyöristyy hetken nuuskittuaan takaisin pallomaiseksi sykkyräksi. Nenänpää häviää jonnekin tuhansien piikkien uumeniin.

”Jotkut ovat piikikkäämpiä kuin toiset, mutta tämä ei pistele pahasti vaan on sellainen pehmeäpiikkinen”, Katriina toteaa.

Sen verran hän on ehtinyt silitellä piikkipalloa auki, että on saanut tarkistettua siilin sukupuolen. Se on naaras.

Kun siilit ilmestyivät Hammaslahdella asuvan Katriinan ja hänen perheensä elämään muutama vuosi sitten, ne tekivät sen kirkuen.

”Yhtenä kesäpäivänä löysin meidän pihanurmelta pari kirkuvaa siilinpoikasta. En ollut koskaan kuullut mitään vastaava ja heti nousi hätä, miten niitä voisi oikein auttaa.”

Katriina alkoi etsiä tietoa netistä. Hänelle selvisi, että luultavasti poikaset etsivät emoaan. Ja kun siilejä ei enää uudelleen pihalta löytynyt, hän alkoi etsiä lajista lisää tietoa.

Läskileiri pyöri ennen talvihorrokseen vaipumista

Katriina luki, että piikikkäät otukset ovat yhä enemmän ihmisen varassa, niin hyvässä kuin pahassa. Pian hän huomasi tarkkailevansa pihamaata uusin silmin. Pensasaidan raoista tupsahteli siilivieraita melkein joka päivä. Naapurin autiotalon pitkässä heinikossa viihtyi siilipesueita, joista osa oli selvästi nälkäisiä.

”Niin minusta aikaa myöten kehittyi todellinen läskileirittäjä, lihotin liian laihoja siilejä, jotta ne vankistuvat tarpeeksi ennen talvihorrokseen vaipumista.”

Katariina tutustui muihin lähialueiden vapaaehtoisiin siilihoitajiin ja opiskeli lisää siilien hoitamisesta. Pian siilejä tuotiin Katriinan pihaan matkojenkin takaa, ja aviomies Jukka rakensi siileille pihaan hoitokehikoita ja horrostuslaatikoita.

Läskileiritys tarkoittaa ennen kaikkea ruokkimista.

”Parhaimmillaan – tai pahimmillaan – minulla on ollut yhden kesän aikana hoidossa jopa 40 siiliä.”

Siilit ovat yllättävän likaisia. ”Siksi hanskat pitää olla aina, kun näitä käsittelee. Jos tulee naarmu tai haava, se tulehtuu tosi herkästi.” © Tiiu Kaitalo

Siilit ovat yllättävän likaisia. ”Siksi hanskat pitää olla aina, kun näitä käsittelee. Jos tulee naarmu tai haava, se tulehtuu tosi herkästi.” © Tiiu Kaitalo

Siilit ovat Toivasen perheessä Katriinan juttu. ”Jukka kyllä auttaa, mutta vain kun minä kutsun siilejä syömään, ne tulevat”, Katriina hymähtää. © Tiiu Kaitalo

Siilit ovat Toivasen perheessä Katriinan juttu. ”Jukka kyllä auttaa, mutta vain kun minä kutsun siilejä syömään, ne tulevat”, Katriina hymähtää. © Tiiu Kaitalo

Horrostuslaatikossa käytetään eristeitä, jotka eivät homehdu talven aikana pääse © Tiiu Kaitalo

Horrostuslaatikossa käytetään eristeitä, jotka eivät homehdu talven aikana pääse © Tiiu Kaitalo

Sumeneva arki

Kuluneena kesänä Katriina hoiti enää noin kymmentä siiliä.

”Rakastan näitä, mutta viime kesänä meilläkin nämä nimettiin vain Siili ykköseksi, Siili kakkoseksi ja niin edespäin. Olen tehnyt selvästi vähän rajanjakoa siilien ja itseni välille”, Katriina nauraa ja alkaa asetella siilien horrostamislaatikkoa näytille.

Niitä on jo useampi valmiina nojalla pienen piharakennuksen ulkoseinää vasten.

Suomen sääolosuhteissa siili horrostaa noin kuudesta kahdeksaan kuukautta. Horrosuni ei kestä yhtäjaksoisesti näin kauan, vaan siili herää noin viikon välein ja lämmittää ruumiinlämpöään. Horrostaminen on siileille rankkaa, sillä eläin menettää sen aikana lähes puolet painostaan. Siksi siilin täytyy olla vankka, jotta horrostaminen onnistuu.

Talvisin Katriina ei juuri horrostavia siilejä häiritse, vain kesäaika vaatii aktiivista hoitoa. Silloin pienimmät siilit tarvitsevat ravintoa jopa parin tunnin välein läpi vuorokauden.

Kesän siilimäärää oli vähennettävä juuri hoidon työläyden takia, sillä nykyään, jos Katriina ei saa tarpeeksi unta, hän voi saada epilepsiakohtauksen.

Vaikka epilepsia on Katriinan elämässä tuore tuttavuus, sen syyt juontuvat parin vuoden taakse. Silloin neljän lapsen äiti ja perhepäivähoitaja huomasi kesken työpäivän, ettei enää pystynyt lukemaan lapsille päiväunikirjaa. Sanat menivät sekaisin.

”Mietin, että voiko lukihäiriö alkaa näin yllättäen. Samalla huomasin, että näkökentässänikin oli jotain vikaa, se hämärtyi.”

Kun Katriina iltapäivästä pääsi päivystykseen, hän ei enää muistanut sellaisia arkipäiväisiä sanoja kuin postilaatikko. Diagnoosina oli migreeni ja lähete magneettikuvaan, varmuuden vuoksi.

Siilit horrostavat harvoin muiden siilien kanssa samassa pesässä, joten – jos mahdollista – pesiä on hyvä olla useampi. Katriinalle tarkistukseen tulleet siilit ovat hyvin erilaisia. ”Tämä kookkaampi on sellainen äksysti rullalla oleva. Tämän toisen piikit ovat jotenkin löysän oloinen, eikä se vaikuta yhtä terveeltä.” © Tiiu Kaitalo

Siilit horrostavat harvoin muiden siilien kanssa samassa pesässä, joten – jos mahdollista – pesiä on hyvä olla useampi. Katriinalle tarkistukseen tulleet siilit ovat hyvin erilaisia. ”Tämä kookkaampi on sellainen äksysti rullalla oleva. Tämän toisen piikit ovat jotenkin löysän oloinen, eikä se vaikuta yhtä terveeltä.” © Tiiu Kaitalo

Sukellus sammalhorrokseen

Katriina asettelee siilin puntarin päälle. Se on vielä aika pieni ja syksy on jo pitkällä. Siili tarvitsee tuhdisti ruokaa, jotta se voi asettua horrostamaan.

Katriina näyttää, miten horrostamislaatikko kasataan. Niitä hänellä on kahdenlaisia, sellaisia ihan perusmökkejä, joista siili herättyään voi kävellä itse ulos ja mökkejä, joiden ympärillä on aitaus, jotta heikkokuntoisimmat siilit eivät pääse kesken talvea hortoilemaan kylmään. Perusmökkejä voi pystyttää jokainen omalle pihalleen.

”Laitan eristeeksi kaikenlaista, sammalta ja vaikkapa vaahteranlehtiä, mutta en heinää, sillä se homehtuu herkästi. Lykkään mökin tasaiselle paikalla, mieluusti soramaan päälle, ettei siili huku sulamisvesiin.”

Pehmusteita saa olla paljon, sillä Pohjois-Karjalassa talviin riittää vielä pakkasia. ­Ja siilit ovat siitä fiksuja, että ne muotoilevat pesän mieleisekseen. Eristeiden jälkeen on katon vuoro, se laitetaan kehikon päälle. Sisälle kehikkoon ja siitä ulos on erillinen eteiskäytävä. Usein keväisin terveet siilit ovat lähteneet kopista ulos omia aikojaan.

Kun Katriinan näkö- ja puhekyky pari vuotta sitten alkoivat heiketä, ehdittiin jo epäillä, että hän olisi saanut siileiltä jonkin taudin. Lopulta magneettikuva kuitenkin karisti kaikki epäilyt. Outo olo ei johtunut siileistä eikä migreenistä, vaan hänen aivoistaan löytyi kananmunan kokoinen kasvain.

Siilien horroskuolemat ovat yleisiä

Katriina nappaa laatikosta toisen siilin. Sekin on naaras ja nyt jo aika lailla hyvävoimaisen oloinen. Naaraat käyvät horrostamaan yleensä yli kuukautta myöhemmin kuin urokset.

Horroskuolemat ovat melko yleisiä, lähes puolet siileistä ei näe uutta kevättä. Katriinalla on käynyt tuuri, kukaan hänellä horrostaneista siileistä ei ole vielä kuollut. Muuten heikkovoimaisia siilejä kuolee jatkuvasti, se kuuluu valitettavasti työn arkeen.

Toissa vuonna Katriina ehti ajatella paljon omaa kuolemaansa. Se oli ensimmäinen ajatus, kun neurologi kertoi aivoista löytyneestä kasvaimesta.

”Minulle puhuttiin kuitenkin vain löydöksestä, että se leikattaisiin pois, sen jälkeen muutama viikko sairauslomaa ja sitten ei muuta kuin takaisin töihin.”

Ennen leikkausta Katriina sai kortisonihoitoa. Olo helpottui, mutta tutkimusten edetessä diagnoosi silti pahentui, puhuttiin jo kolmannen asteen syövästä.

”Lopulta ei tiedetty, heräänkö leikkauk­sesta tai osaanko sen jälkeen puhua tai näen­kö mitään.”

Pelon lisäksi kommunikointi kävi vaikeaksi. Ystävät lähettelivät viestejä, joita Katriinan oli tavattava kirjain kerrallaan.

”Ja sitten vihdoin parin kuukauden odottelun jälkeen koitti leikkaus. Puhe oli jo ihan tönkköä, osasin sanoa vain anestesia­lääkärille, että älä tapa minnuu. Paljon enempään en olisi pystynyt.”

Tulevaisuuden haaveissa Katriinalla on edelleen kaikenlainen vapaaehtoistyö.”Haluan auttaa muita samanlaisessa tilanteessa olevia, antaa vertaistukea, sillä muistan edelleen sen avuttomuuden, jota tunsin, kun sanat ja näkökenttä hämärtyivät.” © Tiiu Kaitalo

Tulevaisuuden haaveissa Katriinalla on edelleen kaikenlainen vapaaehtoistyö.”Haluan auttaa muita samanlaisessa tilanteessa olevia, antaa vertaistukea, sillä muistan edelleen sen avuttomuuden, jota tunsin, kun sanat ja näkökenttä hämärtyivät.” © Tiiu Kaitalo

Uusi minä, uusi arki

Katriina kuopii horroskopin pohjalta pois vanhoja lehtiä. Nykyään Jukka auttaa raskaimmissa töissä. Ennen leikkausta hän joutui välillä taluttamaan vaimoaan – ja toimimaan tulkkina. Siilejä Katriina on hoitanut kaikissa sairautensa vaiheissa.

”On kauhean tärkeää saada ajatukset välillä jonnekin muualle omista murheista ja näitä eläimiä olen voinut konkreettisesti auttaa.”

Leikkauksen jälkeen ei ole koittanut sitä päivää, että Katriina olisi palannut töihin. Kasvainta ei lopulta löydetty. Sen sijaan hänellä diagnosoitiin aivovaskuliitti. Se on reumaperäinen, ultraharvinainen sairaus, jossa kunto vaihtelee. Juuri nyt on menossa hyvä jakso, remissiovaihe.

”Minulla oli pitkään kaikenlaiset käsitteet hukassa, ja sekaisin menee monet vieläkin. Oikea, vasen, ylä- ja alakerta heittää helposti päässä juuri toisin päin.”

Kello oli vieras, ja niin Katriina opetteli­ kellonajat uudelleen yhdessä poikansa kanssa. Sanat katoavat välillä puheliaan ihmisen suusta kuin juoksuhiekka. Onneksi huumori auttaa – ja perhe on tottunut, että välillä suusta pääsee höpöjä.

Ja jos Katriina ei jotain muista, Jukka yleensä muistaa. Nyt mies käy hakemassa sisältä koiranruokapurkin ja asettelee ruokaa siilien ruokakuppeihin.

”Kissan- ja koiranruoka on siileille sopivaa, ei viljaa, ei kalatuotteita eikä tietenkään maitoa”, Katriina luettelee.

Luonnonvaraiset eläimet pihapiirissä

Uuden opettelu on edelleen vaikeaa, samoin lukeminen, mutta vanha tieto on pysynyt hyvin päässä. Sellaista on onneksi siilitietouskin. Sen hän ehti omaksua juuri ennen sairautta.

”Näissä on loppujen lopuksi aika paljon kaikkea erikoista. Niin kuin se, että siilit ovat sottaisia ja haisevat pahalle, oikeastaan tosi ällöttävälle”, Katriina­ nauraa.

Hän ei halua liiaksi kiintyä piikikkäihin hoidettaviinsa, ne ovat kuitenkin luonnonvaraisia eläimiä, joita ei saa käsitelläkään enempää kuin on tarpeen. Silti muutamaa jo luontoon vapauttamaansa Katriina huomaa vieläkin aika ajoin muistelevansa.

”Yksi niistä oli sellainen, joka tuli minulle alle sata grammaa painavana. Sitä piti nesteyttää pienellä ruiskulla ja syöttää vähän väliä, mutta siitäkin kasvoi kesän aikana kunnon terhakka pallero.”

Sairastuttuaan Katriina on huomannut, että ihmisten välinpitämättömyys luontokappaleita kohtaan tuntuu välillä melkein ylitsepääsemättömän kamalalta.

”Kerran vain huutoitkin ja kiroilin, kun nälkiintynyt siili kuoli käsiini. Joskus meille on tuotu siilejä, joilla on silmät puhkottu tai jotka ovat silpoutuneet ja kituneet nurmikkorobotin alle.”

”Haluan ajatella, että kaikella on jokin tarkoitus”

Katriinan elämässä on nykyään aika ennen sairastumista ja sen jälkeen. Sairaus ei lähde hänestä koskaan enää pois, sen hän on hyväksynyt. Ennen haastatteluakin on pitänyt ottaa tukevat päiväunet.

”Tämä on jatkuvaa uuteen minään tutustumista. Ennen saatoin puhua pulputtaa, olin kova tekemään töitä ja vaikka viittä asiaa yhtä aikaa. Nyt saan olla tyytyväinen, jos pystyn päivässä yhteenkin.”

Ja sitten vielä se, että hänen, toisten auttajan, pitää nyt ottaa apua vastaan.

”Kun kaupassa en osaakaan yhtäkkiä käyttää pankkikorttia ja joudun pyytämään apua, kerron, että hei, voitteko auttaa, minulla on tämmöinen hölmö aivosairaus. Ei se ole sen kummempaa”, Katriina sanoo ja asettelee siilit laatikoihin. Nämä kaksi ovat olleet vain tarkistusreissulla parinkymmenen kilometrin päässä uudelta vapaaehtoiselta hoitajalta.

Tulevaksi talveksi Katriina oli tehnyt jo päätöksen, että jos pihaan ei kömmi pensasaidan takaa nälkiintynyttä ressukkaa, hän ei ota horrostajia muilta. Toisin kävi. Parin päivän päästä Punkaharjulta on tulossa kuitenkin muutama. Ei niistä osaa oikein kieltäytyäkään.

”Haluan ajatella, että kaikella on jokin tarkoitus, tällä tyhmällä sairaudellanikin. Ilman tätä paahtaisin töitä sata lasissa enkä voisi samalla tavalla auttaa muita, en ihmisiä enkä siilejä. Nyt autan, olen siiliringissä, nuorten vapaaehtoisapuna, teen sen minkä jaksan ja se tuntuu tosi hyvälle.”

Ja elämä jatkuu. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, Katriina myöntää, että parasta se on nykyään yksittäisinä pieninä paloina annosteltuna.

Siilienkin hoidossa parasta on se, kun pitkän hoitojakson tai talven jälkeen Katriina Toivanen ottaa piikkipallon lujaan otteeseen, etsii suurin piirtein sen löytöpaikan ja päästää siilin käsistään takaisin luontoon. Katsoo, kuinka sen terhakkaat jalat vilahtavat aluskasvillisuuden joukkoon. Elämä jatkuu, kaikessa hauraudessaan ja sattumanvaraisuudessaan, siilitoipilaillakin.

Lue myös: Siilit eivät viihdy korpien kätköissä – Siilien ruokinta on viisainta syksyllä, jolloin ne tarvitsevat paljon ravintoa talvea varten

X