Marianne Kiskola ryhtyi Vesannon kunnan villitsijäksi: ”Täältä löytyy lempiaihettani empatiaa, joka on maailmaa muuttava supervoima”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Marianne Kiskola uskoo, että sellaiset pienet kunnat, joissa kuntastrategia on hyvin hiottu ja pystytään virkeisiin ratkaisuihin, selviävät kunta-alan muutoksista. ”Itse asiassa etupainotteisesti ongelmiaan ratkoneille kunnille tämä meneillään oleva murros on mahdollisuus ihan uuteen loistoon.” © Matias Honkamaa
Marianne Kiskola uskoo, että sellaiset pienet kunnat, joissa kuntastrategia on hyvin hiottu ja pystytään virkeisiin ratkaisuihin, selviävät kunta-alan muutoksista. ”Itse asiassa etupainotteisesti ongelmiaan ratkoneille kunnille tämä meneillään oleva murros on mahdollisuus ihan uuteen loistoon.” © Matias Honkamaa
Pohjoissavolaisen Vesannon villitsijä, melkein suoraan Kreikasta Savoon muuttanut Marianne Kiskola uskoo, että yhteen hiileen puhaltamalla, Reino-tossuilla ja positiivisella vireellä saadaan kuntaan uutta eloa.

Mitäs jos jäisit Suomeen hetkeksi? Niin puoliso kysyi häneltä vuosi sitten.

Marianne Kiskola oli juuri saapunut Kreikan-kodistaan. Puoliso oli tottunut Kiskolan nopeisiin käänteisiin, ja he olivat asuneet läpi liiton useita kertoja eri paikkakunnilla, mutta nyt tilanne oli erilainen.

Koronapandemian alettua Kiskola oli jäänyt eristykseen Kreikkaan, jonne oli määrätty ulkonaliikkumiskielto, ja valtion rajat oli suljettu. Suomeen Kiskola pääsi lopulta niin, että rokotuksen saanut ystävä lensi Ateenaan ja ajoi Kiskolan ja tämän rescue-koirat Suomeen.

”Mieheni esittämä toive muhi vielä mielessäni, kun ystäväni laittoi viestillä työpaikkailmoituksen. Sen oheen hän oli kirjoittanut, että: ’Katso, Vesannon kunta etsii juuri sinua.’”

Vesannolle etsittiin villitsijää, Kiskola luki ilmoituksesta. Hänen oli luettava teksti uudelleen ja tarkistettava, mitä pohjoissavolainen 2 000 asukkaan kunta todella kaipasi.

”Se vaikutti kiinnostavalta. Olin ajatellut alkavani tehdä väitöskirjaa mutta en voinut unohtaa ilmoitusta. Oli pakko soittaa ja kysyä, kuka ilmoituksen oli laatinut. Jos kyseessä olisi ollut mainostoimiston markkinointikikka, olisin ohittanut sen. ”

Ei ollut. Kuntaan etsittiin positiivista viestijää. Ja kyllä, kunnasta vielä kerrottiin hänelle, jos Marianne Kiskola valittaisiin tehtävään, hän voisi yhdistää väitöskirjanteon työhönsä, Vesanto kun sopisi oikein hyvin hänen tutkimuskohteekseen.

Kohti uusia seikkailuja

Niin Marianne Kiskola vuodenvaihteessa suuntasi koirien kanssa Vesannolle villitsijän pestiin.

”Nopeat päätökset ja lähdöt eivät ole minulle vieraita. Aikoinaan lähdin töihin Kuwaitiin puolen tunnin varoitusajalla.”

Kuwaitiin hän päätyi, kun paikallinen prinssi halusi hänet rakentamaan sinne luomukahvila- ja supermarketketjua.

Kiskola on ehtinyt tehdä työurallaan monenmoista, joskus nopeammin ja joskus hitaammin kääntein. Hän on kirjoittanut pinon tieto- ja keittokirjoja, työskennellyt yrittäjänä, radiotoimittajana, kansanedustajan avustajana, luomu- ja reilun kaupan ruoan maahantuonnin parissa, tiedottajana sekä opiskellut elokuvakäsikirjoittamista ja kirjoittamista, josta hän teki gradunsa koronaeristyksissä Kreikassa.

Vesannolle Marianne Kiskola muutti yksin, sillä puolison pitää Jämsässä pari tehdasta. Kiskolan lapset ovat jo aikuisia, joten muuttoon ei tarvittu kuin pakettiautollinen huonekaluja, kirjoja ja eläimet. Seitsemästä koirasta osa jäi miehelle, osa muutti Kiskolan mukana. Lisäksi mukaan tuli Kreikasta hankitut kissat.

Kiskola saapui Vesannolle joulupäivänä, keskelle kireimpiä talvipakkasia ja näyttävimpiä revontulia.

”Tuntui heti tosi kivalta, kotoisalta ja silti eksoottiselta. Elämä täällä muistuttaa Kreikan kotikylääni. Totta kai kylissä on aina jupinaakin, mutta pääsääntöisesti ihmiset ovat hyvin inhimillisiä ja empaattisia.”

Ensitöikseen Kiskola alkoi seurata kunnan ja kuntalaisten omia sosiaalisen median kanavia. Pian hän päätti perustaa muutamasta kymmenestä eri ikäisestä kuntalaisesta viestinnän vapaaehtoisen tehotiimin, joka postaa vesantolaisten omaan Facebook-ryhmään iloisia, kuvitettuja päivityksiä. Yksi alkoi piilottaa kylän raitille neulegeokätköjä, toinen bongata revontulia ja kolmas jakaa paikallisen bändin videoita.

”Toivoin, että kuntalaisten arvostus toisia ja itseä kohtaan näkyisi myös kielen tasolla. Aika nopeasti alkoi tapahtua, sillä muutamassa viikossa ryhmän tyyli muuttui. Nykyään ihmiset uskaltavat avata siellä suunsa ja ideoida, kun pois on karsittu tölvimisen kulttuuri. Ja valittaa saa, kunhan kertoo, mitä asialle pitäisi tehdä.”

Evakkouden opit

Ihmiset tekevät paikan, siitä Marianne Kiskola on nykyään yhä vakuuttuneempi. Hän on asunut elämänsä aikana niin monessa pitäjässä ja usealla eri mantereella, että osaa arvostaa juuri ihmisiä. Kreikassa naapureitaan, jotka kuskasivat hänelle koronaeristyksen ja gradunteon keskelle ruokaa, Vesannolla paikallisia, jotka ovat ottaneet hänet avosydämin ja uteliaina vastaan.

”Uskoisin, että vesantolaiset ovat sen verran omanarvontuntoisia ja hyväsydämisiä ihmisiä, etteivät he pidä vierasta uhkana.”

Kiskola on nähnyt toisenlaistakin suhtautumista muualta tulleisiin. Kun hän seitsemisen vuotta sitten työskenteli politiikassa, hän sai pakolaisaallon aikaan niin paljon vihaviestejä, että melkein hukkasi hetkeksi uskon ihmisten hyväntahtoisuuteen.

Suomessa oli hänestä silloin jonkinlainen yhteisöllinen identiteetti hukassa, ja turvaverkosto, joka oli vuosisatoja levännyt lähimmäiseen tukeutumisen varassa, oli hapertunut. Itsenäisyydestä oli tullut uusi hyve.

”Ja tuo itsenäisyys oli muuttunut yksinäisyydeksi. Pärjäämisen ihannointi ja sisukkuuden glorifiointi oli mennyt liiallisuuksiin, ja meiltä hävinnyt siinä samassa talkookulttuuri ja yhteisöllisyys.”

Mutta Vesannolta Kiskola on löytänyt niitä jälleen.

”Ehkä täällä vaikuttaa sekin, että tänne on aikoinaan tullut paljon Karjalan evakkoja, joten ymmärrys siitä, mitä kaikkea uuteen paikkaan muuttaminen tarkoittaa, elää täällä vahvana. Täältä löytyy lempiaihettani empatiaa, joka on mielestäni suorastaan maailmaa muuttava supervoima.”

Perheitä kaivataan

On tietysti tilastollisia faktoja, jotka pienessä pohjoissavolaisessa kunnassakin on otettava huomioon. Myös Vesannolla, niin kuin kaikkialla muuallakin Suomessa, ikäpyramidi on keikahtanut väärinpäin. Väes­töä vanhenee ja kuolee nopeammin kuin uutta syntyy.

”Vaikka kuntalaisia on vähän, se ei tarkoita, että kunta olisi kuollut ja jähmettynyt. Kuopion jälkeen olemme Pohjois-Savon muuttovoittoisin kunta. Iloitsemme jokaisesta uudesta asukkaasta, sillä yksikin perhe voi muuttaa täällä monella tavoin asioita. Kun vanhemmat löytävät läheltä työpaikan, ostavat kiinteistön, laittavat lapset hoitoon, talous nousee siinä mukana.”

Vesannolle tarvittaisiin puolenkymmentä lapsiperhettä lisää nykyistä enemmän, jotta koko kunnan väestökehityksen suunta kääntyisi kasvuun lähitulevaisuudessa. Se ei olisi siis kovin suuresta porukasta kiinni.

Kiskola uskoo, että kaikenlaisen byrokratian keventämiseen pitää satsata muuttotappion ehkäisemiseksi.

”Luvittaminen on saatava mahdollisimman vauhdikkaaksi niin, että kesämökin muuttaminen kokoaikaisen asumisen sallivaksi olisi sujuvaa. Kunta ei saa toimia kiinteistönvälittäjänä mutta voi käyttää välittäjää. Itse asiassa mekin juuri olemme kilpailuttamassa tänne niin sanottua kiinteistönvälittäjäkummia.”

Vesannolla päättäjät ovat päättäneet, että myönteisellä asenteella valetaan tulevaisuudenuskoa maaseutuun. Kiskolakin uskoo, että jos sitä eivät tee vesantolaiset itse, sitä ei tee kukaan muukaan. Vetovoimaisuuden lisäämiseen tarvitaan juuri kuntalaisia. Ideoimaan lisää toimintaa, tapahtumia ja kehittämään palveluita.

”Tähän taas helpotusta toisi muun muassa kyläkummitoiminta. Kun paikkakunnalle muuttaa uusi ihminen, joku ottaisi asiakseen toimia ʼoppaanaʼ, veisi harrastuksiin, neuvoisi palvelut, tutustuttaisi ihmisiin ja auttaisi alkuun.”

Tai vaikka perehdyttäisi kunnan tapahtumiin, niin kuin kesäisin Reino-tohvelit jalassa pelattaviin Reiskan MM-kisoihin, tai historian kuriositeetteihin. Niissä nimittäin saattaa piillä painaviakin perusteita paikkakunnan henkeen.

”Sisällissodan aikaan Vesannolla kävi niin, että kyläläiset päättivät yhteistuumin lukita aseensa Laurilan aittaan. Avain annettiin kirkkoherralle, koska ei haluttu lähteä tuttua miestä vastaan asetta nostamaan.”

Hirsitalo vei sydämen

Marianne Kiskolan pesti Vesannolla on määräaikainen. Sellaisia ovat olleet kaikki hänen työpestinsä.

”Olen vaeltajasielu. Tykkään nähdä maailmaa ja tykkään ihmisistä, mutta rakkaiden ihmisten ei tarvitse olla koko ajan kyljessä kiinni tai vakuutella rakkauttaan. Todellinen rakkaus ei nimittäin vaadi mitään.”

Vesanto ei kuitenkaan taida jäädä määräaikaiseksi, sillä talvella Kiskola kävi katsomassa työkaverinsa kanssa työasioissa lumen saartamaa vanhaa taloa. Hänet valtasi suoranainen pakko päästä kahlaamaan reittä myöten syvässä hangessa lähemmäs katsomaan, millainen talo on.

Kymmenen vuotta asumattomana ollut yli satavuotias hirsivanhus teki niin suuren vaikutuksen, että Kiskola soitti saman tien sen omistajalle. Soitto johti siihen, että hän on nyt vanhan talon ja sen pihapiirin ensimmäinen suvun ulkopuolinen omistaja.

”Kaikista maailman paikoista Vesanto ei ehkä ollut vielä puoli vuotta sitten to do -listallani, mutta elämä osaa yllättää.”

Suuri remontti on tarpeen, mutta sitä vesantolais-kreikkalais-maailmankansalaisella on aikaa pohtia vähän myöhemminkin.

”Kaikkea emme voi itse päättää, sen olemme taas viime aikoina monin tavoin joutuneet huomaamaan. Mutta sen voimme valita, että heräämmekö uuteen päivään kiitollisuudella ja kiitämmekö illalla päivästä ja siitä, mitä se on tuonut mukanaan.”

Lue myös: Milla Veteläinen toimi jo 19-vuotiaana Suomussalmen kunnanvaltuuston puheenjohtajana: ”Emme elä pussin perällä viimeisiään hengittävänä maakuntana”

X