Miia ja Jan-Erik Merivirran rakkaus syttyi MS-kuntoutuksessa – Puoliso kantaa, kun omat voimat loppuvat

Jaa artikkeliTilaa Seura
”Tulevasta ei tiedä kukaan, elämä on tässä ja nyt.” Näillä sanoilla Jan-Erik lohduttaa Miiaa silloin, kun tämä murehtii sairauden mahdollista etenemistä. © Vesa Tyni
Oli pienestä kiinni, että Jan-Erik ja Miia Merivirta eivät olisi koskaan tavanneet. Rakkaus syttyi ms-kuntoutuksessa juuri silloin, kun kaksi yksinäistä sitä vähiten osasi odottaa.

Vuoden 2018 keväällä Jan-Erik Merivirta, 45, istui yksin kotonaan Jyväskylässä puhelin kädessä ja häilyi kahden vaiheilla. Seuraavana päivänä oli tarkoitus lähteä ensimmäistä kertaa ms-potilaille suunnattuun kuntoutukseen Peurungan kylpylään Keski-Suomessa. Vielä ehtisi soittaa ja perua osallistumisen.

Ihmisten ilmoille lähteminen kokonaiseksi viikoksi tuntui epämukavalta. Avioero oli astunut voimaan vuonna 2015, ja samoihin aikoihin mielekäs työ metalli­alalla oli vaihtunut ms-diagnoosin myötä työkyvyttömyyseläkkeeseen. Elämän­piiri oli kutistunut kotiin neljän seinän sisälle.

Hetken helpotusta oloonsa Jan-Erik haki alkoholista, joka oli alkanut maistua päivittäin. Täydennysreissuista kauppaan oli tullut ainoa syy kohdata ulkomaailma.

Jan-Erikin äiti oli huolissaan pojastaan ja patisti tätä lähtemään. ”Ties vaikka löytäisit sieltä naisen itsellesi”, äiti oli sanonut.

Asian ratkaisi lopulta se, että Peurunka sijaitsi vain 50 kilometrin päässä kotoa.

”Rohkaistuin ja päätin lähteä. Ajattelin, että pääsenhän sieltä kesken pois, jos haluan”, Jan-Erik kertoo.

Samaan aikaan Vantaalla Miia Kankkonen, 35, valmisteli omaa lähtöään. Tuleva viikko kuntoutuksessa ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa jännitti.

Kuten tavallista, taas oli kiire. Kohta lähtisi juna kohti Jyväskylää.

Puolijuoksua taitettu lyhyt matka Tikkurilan asemalle sai Miian näön sumenemaan rasituksesta.

”Seisoin asemahallissa ja yritin tarkentaa katsettani lähtevien junien infotauluun. Väärälle laiturille eksymiseen ei ollut aikaa, joten näytin vieressä seisoneelle naiselle lippuani puhelimesta. Hän neuvoi minut oikeaan junaan viime tingassa.”

Muitakin kommelluksia mahtui matkan varrelle, kun Miia nousi Jyväskylässä väärään bussiin. Taas oli kysyttävä neuvoa, tällä kertaa kuljettajalta. Bussin kaartaessa kylpylän pihaan, päivä oli ehtinyt jo vaihtua illaksi.

Yksin jääminen pelotti

Miian elämään oli mahtunut vuosien varrella monenlaisia seurustelusuhteita. Ensimmäisen poikaystävän kanssa muutettiin yhteen kotipaikkakunnalla Ylivieskassa jo lukioikäisinä. 19-vuotiaana Miialla diagnosoitiin ms-tauti, ja pian sen jälkeen tytär Aada ilmoitti yllättäen tulostaan.

Vuonna 2007 Aadan ollessa kahden vuoden ikäinen Miia aloitti sosionomin opintonsa.

”Kun muut opiskelijat viettivät haalari­bileitä, itse haaveilin saavani joskus nukkua koulutehtäviltä ja lapsenhoidolta.”

Parisuhteen päättyminen vuonna 2009 merkitsi Miialle isoa kriisiä.

”Erotessamme olin 25-vuotias, mutta tunsin olevani ikäloppu. Elämä ei ollut mennytkään, kuten olin etukäteen kuvitellut. Yhtäkkiä elin yksinhuoltajana ms-diagnoosin kanssa. Pelkäsin, että kukaan ei enää huoli minua.”

Vuonna 2011 Miia valmistui sosionomiksi ja tapasi Pohjanmaalla miehen, jonka kanssa avioitui vuonna 2013. Samana vuonna hän muutti Aadan ja silloisen puolisonsa kanssa Vantaalle.

Avioliitto päättyi kaksi vuotta myöhemmin.

Myös Miian viimeisin seurustelusuhde kesti pari vuotta. Ms-tauti oli alkanut oireilla niin, että voimat eivät riittäneet tavallisiin arjen rientoihin.

”Koin, että kumppani ei ymmärtänyt sitä, että en aina jaksanut tai venynyt. Tuohon aikaan olin alkanut uskoa vahvasti, että sairauteni vuoksi en voisi enää ikinä elää parisuhteessa. Kukaan ei jaksaisi minua.”

Jälkeenpäin Miia on palannut monta kertaa ajatukseen siitä, kuinka jotakin hyvää voi osua kohdalle juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa.

”Näin tämän piti mennäkin”, Jan-Erik ja Miia Meri­virta kuvailevat helmikuussa 2020 vietettyjen häiden tunnelmia. Kumpikaan ei kaivannut enää humppahäitä, tärkeintä oli läheisimpien läsnäolo. © Vesa Tyni

”Näin tämän piti mennäkin”, Jan-Erik ja Miia Meri­virta kuvailevat helmikuussa 2020 vietettyjen häiden tunnelmia. Kumpikaan ei kaivannut enää humppahäitä, tärkeintä oli läheisimpien läsnäolo. © Vesa Tyni

Vastakohtien vetovoimaa

Kuntoutusviikon ensimmäisenä aamuna Jan-Erik pisti merkille Miian, joka erottui esittelykierroksella joukosta puheliaalla ja eloisalla olemuksellaan.

Miia puolestaan ajatteli Jan-Erikistä, että tämä oli kovin hiljainen ja vetäytynyt kuoreensa. Jotakin kuitenkin pilkahteli kuoren alta, Miia ajatteli tuolloin.

Vastakkaiset luonteet vetivät puoleensa.

”Ensimmäisessä illanvietossa hakeuduimme juttelemaan kahden kesken. Pian jo puhuimme elämästä, ja saattoipa Miia tiedustella kautta rantain parisuhdetilaanikin. Huomasin, että kontakti vastakkaiseen sukupuolen tuntui pitkästä aikaa ihan mukavalta”, Jan-Erik muistelee.

Keskustelujen jatkuessa kipinät alkoivat sinkoilla eikä Miia aikaillut osoittaa Jan-Erikille ihastuksen tunteitaan.

Jan-Erik puolestaan hakeutui Miian viereen istumaan aina tilaisuuden tullen.

”Vaikka Jan-Erik oli hiljainen, hänen lähellään oli hyvä olla. Välillämme virisi hyvä energia, joka on säilynyt tähän päivään saakka”, Miia sanoo.

Muutkin huomasivat, että jotakin on meneillään. Miia ja Jan-Erik saivat lempinimen ”kuntoutuspariskunta”.

Kun lähtöpäivä koitti, Jan-Erik ajoi kotiinsa Jyväskylään ja Miia palasi Vantaalle. Ikävää lievitettiin vielä samana iltana maratonpuhelulla, jonka Miia päätti huokaukseen ”toivottavasti nähdään pian”.

Seuraavana päivänä Jan-Erik ajoi Miian luokse Vantaalle. Visiitti venyi 3 viikoksi.

Molemmat pitivät toisen kohtaamista arjen ihmeenä.

”En voinut uskoa, että jotakin näin hyvää oli tapahtumassa omassa elämässä. Ja kuinka pienestä oli kiinni, että emme olisi koskaan tavanneet”, Miia sanoo.

Myös Jan-Erikin sekä Miian lapset olivat alusta asti hyvillään siitä, että vanhemmat olivat löytäneet toisensa. Aada oli kantanut huolta äidistä ja huokaisi helpotuksesta, kun tämän ei tarvinnut enää pärjätä yksin.

Pian Aada ilmoitti muuttavansa isänsä luokse Ylivieskaan, jotta voisi käydä yläastetta yhdessä lapsuudenkavereiden parissa.

Keskustelujen päätteeksi näin päätettiin tehdä. Samassa yhteydessä Miia muutti Jan-Erikin luo Jyväskylään. Aiemmin yksinäiseen poikamieskämppään palasi arkea aloittelemaan vastarakastunut pariskunta.

Lue myös:  Riitan ja Ossin rakkaus leimahti koronan aikaan

Valinnan paikka

Lokakuun 4. päivänä vuonna 2018 vietettiin kihlajaisia. Päivämäärään liittyy tarina Jan-Erikin vuosia aikaisemmin hankkimasta keittiön vahakankaasta, jonka kuosissa toistuivat enteellisesti kaksi päivämäärää: Miian syntymäpäivä 3.11.1985 sekä numerosarja 0410.

Kihlauksen jälkeen kaiken piti olla enemmän kuin hyvin, mutta joidenkin kuukausien kuluttua tuore parisuhde ajautui kriisiin.

Siinä missä Miialle riitti yksi saunan jälkeen nautittu siideri, Jan-Erikillä oli vai­keuksia pysyä kohtuukäytössä.

”En ollut oma itseni alkoholin vaikutuksen alaisena. Lisäksi juominen pahensi ms-taudin oireita jaloissa ja heikensi tasapainoa”, Jan-Erik kertoo.

Lopulta Miia teki kipeän päätöksen lähteä pois kotoa.

”Kerroin Jan-Erikille, kuinka paljon häntä rakastan, mutta en voisi elää parisuhteessa enää niin, että alkoholi on kolmantena pyöränä. Niin oli ollut eräässä aiemmassa suhteessa.”

He olivat kuukauden ajan erillään. Se oli viimeisen valinnan paikka.

”Oli hyvä, että Miia laittoi ukaasin. Minun piti kuitenkin itse tehdä päätös, mitä haluan loppuelämältäni. Aikani mietittyäni tulin tulokseen, että juominen oli nyt nähty. Se ei ollut tuonut elämääni mitään hyvää. Päätöksestä kerroin puhelimessa Miialle.”

Luottamuksen palautuminen suhteeseen ei tapahtunut hetkessä, mutta Miia kiittää puolisoaan siitä, että tämä on osoittautunut sanansa mittaiseksi mieheksi.

”Raitistuminen on yksi elämäni suurimmista ilonaiheista. Nyt on kulunut yli 2 vuotta siitä, kun laitoin korkin kiinni. Samalla tupakkakin jäi”, Jan-Erik sanoo.

Helmikuussa vuonna 2020 Miia ja Jan-Erik solmivat avioliiton Jyväskylän maistraatissa. Kumpikaan ei kaivannut humppahäitä, tärkeintä oli läheisimpien läsnäolo.

Miia uskaltautuu Jan-Erikin kanssa metsään ja lenkkipoluille. Joskus jalat ”loppuvat kesken”, kuten hän kutsuu kävelyään huonoina päivinä. Silloin Jan-Erik kantaa Miian kotiin. © Vesa Tyni

Miia uskaltautuu Jan-Erikin kanssa metsään ja lenkkipoluille. Joskus jalat ”loppuvat kesken”, kuten hän kutsuu kävelyään huonoina päivinä. Silloin Jan-Erik kantaa Miian kotiin. © Vesa Tyni

Elämä on tässä ja nyt

Jyväskylän jälkeen pariskunta asettui Jan-Erikin lapsuudenmaisemiin Piikkiöön.

Tavallisena arkipäivänä Jan-Erik herää aamukuudelta juomaan kupillisen kahvia ja lähtee lenkille Miian jäädessä nukkumaan. Parin tunnin päästä kohdataan keittiössä puuron ja hedelmälautasen äärellä.

Myös Miia on jäänyt työkyvyttömyyseläkkeelle ms-taudin vuoksi. Molemminpuolinen ymmärrys sairauden aiheuttamista haasteista helpottaa yhteiseloa, jossa kipot ja kupit saattavat välillä pudota käsistä, pihalla kompastutaan portaissa tai hellan levy unohtuu epähuomiossa päälle.

Kiireetöntä arkea rytmittävät lääkäri- ja fysioterapiakäynnit, joille lähdetään yhdessä: kaksi korvaparia kuulee paremmin.

Jan-Erikin mukaan taivaalta ei tarvitse tavoitella kuuta – riittää hyvin, että toinen kokkaa ja toinen antaa jalkahierontaa. ”Sairaus on opettanut minua pois suorittamisen kulttuurista. Tulevasta ei tiedä kukaan, elämä on tässä ja nyt.” Näin Jan-Erik lohduttaa myös Miiaa silloin, kun tämä murehtii sairauden mahdollista etenemistä.

Jos ms-tauti johtikin pariskunnan alun perin yhteen, molemmat kokevat elävänsä tällä hetkellä elämänsä parasta aikaa.

”Jokainen päivä on mahdollisuus osoittaa sanoin ja teoin toiselle, että välittää ja rakastaa”, Miia päättää.

 

X