Nivelrikko ja osteoporoosi eivät pysäyttäneet Pirjon talonrakennushaavetta: ”Sen mukaan piti tehdä, mihin kykeni”
Pirjo Onnela, 72, oppi lapsena tekemään kovasti töitä. Eläkkeelle jäätyään hän alkoi rakentaa itselleen isoa taloa, vaikka nivelrikko ja osteoporoosi asettivat työlle rajoituksensa.
Arjen ilona on pikkuruinen Choko-koira. © Sara Pihlaja
Viisivuotias tyttö harventaa sokerijuurikasta viljelijäisänsä pelloilla. Hän on puuhassa niin hyvä, että voittaa myöhemmin juurikkaanharvennuskilpailun. Maasta Hämeenlinnan Vuorentakana tulee tytölle rakas.
Vuonna 2011 sama tyttö aloitteli talonsa rakennusurakkaa samassa paikassa, jossa hän viljeli juurikkaita.
Ikätoverit nauttivat jo valmiista kodeistaan, mutta Pirjo Onnela oli toista maata.
”Ei tullut mieleenkään, että siinä iässä voisi alkaa nauttia valmiista, kun olen 5-vuotiaasta asti tehnyt töitä, parhaimmillaan kolmea työtä.”
Hanke ei ollut 60 vuotta täyttäneelle Pirjolle itsestäänselvyys, vaikka hän oli rakentajasukua ja rakentanut aiemminkin. Hän oli asunut 25 vuotta silloisen avomiehensä kanssa rakentamassaan omakotitalossa. Hän oli myös auttanut omia poikiaan heidän taloprojekteissaan.
Pirjon selkä oli pettänyt kuusi vuotta aiemmin. Hänellä oli kipuja, ja portaissa oli vaikea kulkea.
Pirjo Onnelan onnela. Hän voi katsella ikkunastaan, kun jänikset loikkivat ikkunan alla. © Sara Pihlaja
Takaisin kotikylään
Huhtikuussa 2011 Rääpiälän kartanon pelloille Hämeenlinnaan tuli kaivuri.
Pirjo oli myynyt edellisen talonsa jo aikaisemmin. Hän luopui talosta vuonna 2006 ja muutti kotikylästä ostamaansa rivitalokolmioon. Edellinen talo velkoineen oli jäänyt Pirjolle, kun hän erosi miehestään vuonna 1986. Tuolloin hänestä tuli 5- ja 6-vuotiaiden poikien yksinhuoltaja.
Vuorentaakse oli tullut tontteja haettaviksi. Pirjo kiinnostui.
”Tämä on kotikylä, ja Härkätietä olen kulkenut kouluun.”
Pirjo kiersi tontteja, tutki maaperää ja mitä missäkin kasvaa. Hän valikoi itselleen mieluisimman tontin, ja arpaonni osui hänelle. Hän vuokrasi tontin.
”Kun tiedon sain, rupesin entistä enemmän käymään tässä ja mietiskelemään, millaista taloa tekisin. Kaksikerroksinen oli määrätty, ja rupesin sitten suunnittelemaan.”
Toinenkin reunaehto oli. Pirjon poikien rakennusfirmalla oli varastossaan kuusi isoa ylijäämäikkunaa, jotka olivat tarjolla taloon.
”Ihastuin ajatukseen, ja näin jo mielessäni pupujussit maahan ulottuvien ikkunoiden takana.”
Talo siis suunniteltiin näiden ikkunoiden oheen.
Pirjo piirsi talonsa käytännössä itse ja laski rakennusmateriaalien menekit kullekin työvaiheelle.
Rakentamista hän oli oppinut nuorena isältään, joka rakensi milloin sikalaa, milloin kesämökkiä. Pirjo suunnitteli jo murrosiässä omaa taloa. Rakennusmestarin työ oli yksi alavaihtoehtokin.
Talosta tulee iso: 183 neliötä.
Rajoituksia, ei esteitä
Rakentamisen alkaessa Pirjo oli ollut vuoden eläkkeellä työterveyshoitajan työstään. Hänen rakennusprojektissaan oli ylimääräinen jännitysmomentti: vaillinainen kunto.
Hänen selkänsä oli pettänyt tammikuussa 2005. Lopulta hän joutui selkäleikkaukseen, sillä selkärangassa oli iskiaskipuja, pohkeen ja lantionseudun halvausoireita. Työkiireiltään hän ehti mennä ensiapuun vasta heinäkuussa.
Kuvauksessa löytyi kookas välilevynpullistuma, joka leikattiin seuraavana päivänä. Löytyi myös osteoporoosin aiheuttamia luhistumia ja selkärangankanavan ahtauma. Kuukausi leikkauksen jälkeen Pirjo palasi töihin.
”Pikkuhiljaa tunsin, että selkä ja jalka toimivat paremmin.”
Selkä rajoitti rakentamista, mutta ei estänyt sitä. Istuminen oli kuitenkin pahinta.
”Sen mukaan piti tehdä, mihin kykeni. Tössöttäminen kävi parhaiten, kun ei tarvitse istua tai kävellä pitkää matkaa yhteen menoon.”
Niitä hommia rakennustyömaallakin riitti. Pirjo oli mukana perustusten teossa, muurasi väliseiniä ja savupiipun, laittoi eristeitä, asensi putkia, teki laatoituksia, luonnonkiveykset ja takkojen pinnoitukset sekä rappaukset ja maalaukset.
Apuna hommissa oli ammattikoululta harjoittelijoita, jotka tekivät raskaampia töitä. Omat pojat pystyivät järjestämään omat työnsä niin, että pääsivät auttamaan äitinsä työmaalla.
”Olen sanonut heille, että minulla ei olisi mitään, ellei minulla olisi teitä. Olen arvostanut poikiani pienestä asti.”
Pirjo hoiti rakentamisen metatyöt.
”Se oli hektistä aikaa. Piti huolehtia tulevaa: valmistella, tilata tavaraa, laskea menekkejä, käydä rautakaupassa, hankkia tarjottavaa harjoittelijoille ja talkoolaisille.”
Pirjon mukaan nivelrikko ja osteoporoosi aiheuttivat haittaa rakentaessa, mutta kipeytymisvaiheita oli jo ennen rakentamistakin.
”Ei tarvinnut kuin painavampi kauppakassi kantaa, kun tuli ongelmaa. Oli onni, että oli työharjoittelijoita, jotka tekivät esimerkiksi täryttelyt.”
Pirjo suunnitteli takan ja toteutti pintakuvioinnin. © Sara Pihlaja
Työn tekemisen eetos
Pirjo on saanut aikuisena fibromyalgiadiagnoosin. Kun hän oli lapsi, taudista ei vielä tiedetty mitään.
”Ihmettelin lapsesta asti, kun sisko pystyi yhteen menoon tekemään töitä. Minä itkua väänsin, kun selkä oli kipeä.”
Lapsuudenkodissa arvostettiin ja opetettiin työntekoa.
”Ei siinä kiitoksia viljelty. Katseesta oppi näkemään kiitoksen.”
Kun oli aina heikompi toista, Pirjolle kehittyi tarve päteä. Se tapahtui tekemisen kautta.
”Päteminen oli mahtavaa. Sain vanhemmilta arvostusta ja hyväksyntää, kun osasin, jaksoin ja halusin tehdä töitä.”
Urakkahenki näkyi jo lapsuudessa. Kun isä sanoi teinille illalla, että eiköhän jätetä heinätyöt tähän, Pirjo ehdotti: eikö käydä ottamassa vielä yksi kuorma päälle, että aamulla saadaan aloittaa purkamisesta.
Vahva työn tekemisen eetos on saanut sisukkonaisen ehtimään moneen.
Hän menestyi koulussa, mutta ei halunnut lukioon vaan emäntäkouluun. Sen jälkeen hän haki sairaanhoitajaksi. Valmistuttuaan hän erikoistui terveydenhoitajaksi ja teki töitä vastaavana työterveyshoitajana.
Hämeenlinnaan valtion alueellisen työterveysaseman perustanut Pirjo sai Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein 32-vuotisesta urakastaan.
Pirjo teki samaan aikaan kolmea työtä. Niistä yksi oli poikien kanssa perustettu maatalousyhtymä vanhalla kotitilalla.
”Kesäaamuna saatoin neljältä lähteä ruiskuttamaan pellolle, sitten työterveyshoitajaksi perustyöpäivän ajaksi ja illalla töihin Harvialan kartanoon”.
Siellä hän teki juhlapalvelun vastaavan töitä. Kaiken ohella hän toimi vielä sotilaskotisisarena.
Pirjo on asentanut itse yläkerran portaiden kaiteet. © Sara Pihlaja
Rakentaminen eteni voinnin mukaan
Vuoden 2010 alusta Pirjo jäi eläkkeelle, mutta jatkoi tilapäisesti juhlapalvelussa. Vuonna 2012 hän rakensi 60 neliön autotallin valmiiksi. Koska sinne tuli lattialämmitys, boileri, vessa ja pieni keittiö, hän muutti ensin siihen.
Saman vuoden elokuussa hän pääsi muuttamaan taloon, vaikka se oli keskeneräinen. Urakka oli kestänyt siinä vaiheessa vuoden ja kolme kuukautta.
”Olohuoneen lattiakaan ei ollut ainakaan saumattu. Yläkerta tehtiin ensin, kun siellä on makuuhuoneita ja keittokomero.”
Muuton jälkeen Pirjo jatkoi rakentamista voinnin mukaan.
Lempipaikka kotona on olohuoneen lepotuoli raheineen, koska siitä näkee joka suuntaan: myös ne pupujussit.
”Ei tämä ole valmis vieläkään, on kuin Iisakin kirkkoa rakentaisi. Sisäänkäyntien välisestä sokkelista puuttuvat liuskekivet ja kaiteet alaterassilta.”
Itse rakentamassa talossa on juhlavaa kuljeskella.
”Osaatko kuvitella, kun joka nurkan tuntee ja tietää ja itse ollut mukana rakentamisissa? Tuntuu aina juhlalta, kun on ollut joka paikkaa tekemässä.”
Autotallin ja talon liuskekiveykset Pirjo on tehnyt tähän asti itse. Nyt lonkka ja polvi ovat sen verran kipeitä, että Pirjo miettii, pitääkö palkata työntekijä.
Terassi odottaa vielä laatoitusta. © Sara Pihlaja
Kulmahiomakone ja muut työkalut pysyvät Pirjon käsissä. © Sara Pihlaja
Liian hyvä mummille
Sairaudet hidastavat Pirjon arkea. Hän koettaa suhtautua realistisesti voimiinsa.
Talvisin hän tekee lumityöt lumilingolla.
Nurmikon hän leikkaa itse akkuleikkurilla.
Talonsa hän siivoaa hissukseen itsekseen, vaikka se työlästä onkin.
”Tuttavat suosittelevat kaupungin perhehoitoapua, mutta ajattelen, että onhan täällä varmasti minua raihnaisempiakin.”
Ystävä kantaa silloin tällöin puita sisälle ja trimmeröi nurmikkoa.
Loppuelämäänsä Pirjo ei aio talossaan asua. Hänen mielestään talo on liian hyvä yhden mummin asuttavaksi.
Hänestä maalaismaisemassa sijaitseva talo soveltuu paremmin lapsiperheelle: koulu on melkein vieressä ja parin kilometrin päässä ovat kaupat, sairaala, moottoritie.
”Tämä on nuorimman lapsenlapseni tukikohta koulusta joka arkipäivä. Yritän tehdä hänelle sellaisen palveluksen, että asuisin tässä ne kolme vuotta, jotka lapsi käy viereistä koulua.”
Sen jälkeen Pirjo aikoo etsiä itselleen keskustan läheltä kaksion ja olla jälleen tukikohtana, jos joku lapsenlapsista tarvitsee.
Juttu on julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 8/2023.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti