Leppästen koti tuhoutui tulipalossa – Kaikki paloi perheen silmien edessä, mutta isä sanoi pojilleen: ”Ensi kesänä rakennetaan uusi talo”
Vaikka raju tulipalo tuhosi Leppästen suurperheen talon ja kaikki rakkaat muistoesineet, se ei nujertanut sisua ja toivoa. Samalle paikalle, luonnonkauniin Haukiveden rantaan, on nyt rakentumassa uusi koti.
”Tärkeintä, että meillä on toisemme”, Ritva ja Matti Leppänen sanovat. Matilla on päällään tulipalosta säästynyt teepaita. © Anna-Katri Hänninen
Kimeä ääni herätti Ritva Leppäsen joulukuisena tiistaiaamuna. Hetken hän ajatteli, että kännykän herätys soi, kunnes hän tajusi, että keittiössä huutaa palohälytin. Kun Ritva katsoi ulos keittiön ikkunasta, hän näki, miten kaikki loimotti oranssina.
Sitten hän kuuli ritinän välikatossa.
Viidessä minuutissa koko perhe pääsi pakenemaan palavasta talosta. He juoksivat ulos yöpuvuissa ja parittomissa kengissä. Perheen nuorimmaiselle ehdittiin napata talvihaalari mukaan.
”Hoin mielessäni, että tämä ei ole mahdollista. Mutta ei se siitä muuksi muuttunut. Lamaantuneena istumme tyttöjen kanssa lämpimässä autossa ja katselimme, miten rakas kotimme paloi poroksi silmiemme edessä.”
Perheen isä Matti Leppänen auttoi poikien kanssa palokuntaa sammutustöissä. Pojat olivat löytäneet autoista päälleen metsästysvaatteita. Kun Matin itse rakentama omakotitalo haihtui savuna ilmaan, hän sanoi:
”Ensi kesänä rakennetaan uusi talo.”
”Niin rakennetaan”, pojat vastasivat.
Leppästen perheen koti paloi poroksi neljä päivää ennen joulua. Liekit värjäsivät maiseman oranssiksi. © Leppästen kotialbumi
Hyvästi vauvakirjat
Viime vuoden joulunalusviikolla syttynyt tulipalo jätti Leppästen talosta pystyyn vain hiiltyneet seinät ja kaksi kattotuolia. Talo oli rakennettu Etelä-Savon Rantasalmelle, Haukiveden rannalle, vuonna 2005.
Palon syttymissyy ei selvinnyt, mutta todennäköisesti se sai alkunsa sähköviasta.
Kaikista tärkeintä oli tietysti se, että koko perhe selvisi vahingoittumattomana. Kotona oli kahdeksasta lapsesta seitsemän; perheen esikoinen asui jo omillaan.
Tuli tuhosi kuitenkin kaiken heidän entisestä elämästään.
”Pahinta ei ole ollut tavaran, tai edes kodin, vaan rakkaiden muistojen menettäminen”, Ritva ja Matti sanovat.
Mitä ottaisit mukaan palavasta talosta? Ritva oli aina ajatellut nappaavansa kainaloon vauvakirjat, jotka olivat pinossa kirjahyllyssä.
”Mutta kun se sitten tapahtui, ajatukseni olivat keskittyneet siihen, että pääsisimme kaikki turvallisesti ulos. Mikään muu ei tullut mieleenkään.”
Sinne siis menivät lasten vauvakirjat, jotka Ritva oli koonnut huolella ja hellyydellä. Sinne menivät lasten kuvataidetunnilla maalaamat voimaeläimet, jotka Ritva oli kehystänyt ja ripustanut seinille. Sinne meni Ritvan äidinisän tekemä pärekori ja Matille ommeltu kastemekko, johon oli puettu myös Ritvan ja Matin lapset kukin vuorollaan.
”Huonekaluja ja muuta voi ostaa. Talonkin voi rakentaa uudestaan. Mutta esineitä, joilla on tunnearvoa, emme saa koskaan takaisin”, sanoo Matti.
Tulipalo tuhosi kaikki rakkaat muistoesineet, kuten lasten tekemät voimaeläintaulut. © Anna-Katri Hänninen
Auttamishalu kosketti
Perhe meni aluksi turvaan mummolaan Varkauteen. Siellä tuli shokin jälkeinen järkytys ja itku.
”Ensimmäiset viikot olivat yhtä sumua. Mutta asioita oli pakko alkaa hoitaa. Oli aloitettava rumba ja ryhdyttävä hankkimaan vaatteita ja kenkiä sekä passeja, ajokortteja ja Kela-kortteja”, Ritva kertoo.
Perhe kulki sukulaisten lainavaatteissa kunnes sosiaalityöntekijä vei heidät Prismaan ostamaan uusia. Ritva muistelee, että hän ei jaksanut valikoida yhtään – oli ihan sama, millaisia vaatteita ostoskärryyn päätyi.
Sitten he pääsivät muuttamaan Rantasalmen kirkonkylälle vuokralle kartanoon, joka oli ollut matkailukäytössä. Uuteen asuntoon asettumista helpotti se, että siellä oli huonekaluja ja astioita valmiina.
Apua ja tukea tuli joka suunnalta ja olisi tullut tarvittaessa enemmänkin. Koko perhe kävi kriisiterapiassa ja lapsia tuettiin myös koulussa. Perhettä liikutti tavallisten ihmisten auttamisenhalu.
”Me emme jääneet yksin. Kuulumme vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön, joka tietysti tukee jäseniään, mutta lisäksi saimme valtavasti apua rantasalmelaisilta. Se kosketti erityisesti”, sanoo Matti.
Joulukaan ei jäänyt viettämättä, vaan läheiset järjestivät perheelle mökkijoulun ja hankkivat jokaiselle yhden lahjan. Järkytyksen keskellä oli tilaa myös huumorille.
”Ystäväni sanoi minulle, että sinulle oli tosi helppo keksiä joululahja, kun ei sinulla ole mitään”, Ritva kertoo hymyillen.
Ritva palasi kotitalousopettajan työhönsä joululoman jälkeen kuvitellen jaksavansa. Kollegoilta ja oppilailta tullut myötätunto nosti tunteet pintaan. Pian hänen oli pakko jäädä neljän viikon sairauslomalle, jonka aikana hän lepäsi, liikkui ja luki.
Elsa (vas.) ja Eeva auttavat rakennuksella. Uudesta kodista tulee isolle perheelle pieni, mutta viihtyisä. © Anna-Katri Hänninen
Eteenpäin, eteenpäin
Tapaninpäivän jälkeen Matti tilasi kaivinkoneen ja kuljettajan, osti työvaatteita ja lähti lasten kanssa talon raunioille. Ennen purkamista he ottivat talteen joitain osittain säästyneitä valokuva-albumeita ja yhden taulun. Raunioista löytyi myös Matin kihlasormuksen puolikas.
Kolmessa päivässä entisestä kodista ei näkynyt enää jälkeäkään. Sen peitti kaivurilla ajettu hiekka.
”Halusin tulla tekemään työn porukalla. Näin lapsille konkretisoitui se, että vanha koti oli ollutta ja mennyttä ja nyt ryhdytään rakentamaan uutta.”
Rakennusalan yrittäjänä työskentelevä Matti ei aikaillut. Hän soitti tutulle arkkitehdille ja sanoi, että piirrä meille talo.
”Se alkoi heti, minä en pysynyt puolison vauhdissa oikein edes mukana. Tuntuu, ettei hän ole pysähtynyt vieläkään”, Ritva miettii.
Uuden kodin perustuksia alettiin tehdä maaliskuussa. Talo nousee tontille piirun verran ylemmäs kuin edeltäjänsä.
Keväällä Matti ehti käydä myös viemässä avustuskuorman Ukrainaan Lviviin, josta kuorma – maastoautot, pakettiauto, vaatteet, elintarvikkeet ja väestönsuojatarvikkeet – jatkoivat kohti Dniproa.
”Kun saa apua, haluaa myös auttaa. Se reissu oli monella tavalla mieleenpainuva. Siihen verrattuna meidän tilanne on… No, ei kannattaisi oikein edes valittaa.”
Tulevaisuuden talo
Kesäkuussa rakennustyömaalla käy tohina. Uusi talo on saanut jo peltikaton ja sen ulkohirret hohtavat metsän keskellä melkein keltaisina. Järven puolella on kaksi lasiterassia. Männynrunkojen välistä kimmeltää luonnonkaunis Haukivesi.
Leppäset olivat kuulleet kauhutarinoita vakuutusyhtiöiden toiminnasta, mutta heidän kohdallaan korvausten maksaminen on sujunut hyvin.
Töissä on kesäisenä päivänä yksi timpuri ja Leppästen lapsia. Matti koordinoi projektia, mutta ei rakenna, vaan hänen aikansa vievät oman yrityksen työt.
”Onneksi suhdanne hiljeni rakennuspuolella eikä koko ajan tule uusia tarjouspyyntöjä. Paineet ovat hieman hellittäneet, mutta kyllä minä edelleen herään välillä aamuyöstä miettimään työasioita”, tunnustaa Matti.
Suunnitelmissa on päästä muuttamaan uuteen kotiin syyskuussa. Silloin Leppäset voivat huokaista helpotuksesta.
”Loppuu tämä poikkeustila ja pääsemme omaan kotiin. Kuopuksemme ei edelleenkään suostu puhumaan vuokrakodistamme kotina vaan hän kutsuu sitä termillä ”eri talo”. Tätä hän sanoo uudeksi kodiksi”, Ritva kertoo.
Ritvalla oli kaksi toivetta uutta kotia varten – ja ne täyttyivät.
”Halusin, että makuuhuoneesta pääsee suoraan terassille ja rollaattorilla vessaan ja kylpyhuoneeseen sitten, kun jalka ei enää nouse. Tämä on meidän eläkekotimme.”
Uudesta talosta tulee 149-neliöinen, mikä on ison perheen kodiksi pieni. Mutta Ritva ja Matti ovat miettineet, että viiden vuoden sisällä talossa asuu vain neljä henkeä, kun vanhimmat lapset ovat jo lentäneet pesästä. Lisäksi viereen rakennetaan kesämökki, jonne mahtuvat vierailulle lapset perheineen.
Tulipalossa kirkastui tärkein
Ennen kohtalokasta aamua Leppästen perhe oli ehtinyt laittaa kodin valmiiksi joulua varten. Kuusi oli koristeltuna olohuoneessa, ja uunin päälle Ritva oli asetellut lasten tekemiä tonttuja.
”Olen kova ottamaan valokuvia ja olin näpsäisemässä kuvan tontturivistäkin, mutta mietin sitten, että enpä otakaan – katselen vain. Nyt harmittaa tietysti hirveästi, ettei niistä tontuista ole kuvamuistoa.”
Vaikka tulipalo jätti jäljen jokaiseen perheenjäseneen, ovat Leppäset selvinneet hyvin. Ritva miettii, että onnettomuus on hitsannut perhettä vielä tiiviimmin yhteen.
Enää häntä ei ahdista eikä itketä asiasta puhuminen.
”Jos olen jotain tästä oppinut niin sen, että elä hetkessä ja huomaa pieniä hyviä asioita ja ilonaiheita. Eilinen on mennyt ja huomisesta ei tiedä. ”
Matti kertoo miettivänsä edelleen päivittäin, että ei tätä olisi tarvinnut tapahtua.
”Tulipalosta on vaikea löytää mitään hyvää eikä siitä ole sellaiseksi kasvutarinaksi, että se olisi tehnyt meistä parempia ihmisiä. Mutta onnettomuus kirkasti entisestään sitä, mikä on olennaisinta ja tärkeintä: Se, että minulla on vaimo ja lapset. Että meillä on toisemme.”
Perheen kuopus Asta keskittyy leikkiin. © Anna-Katri Hänninen