Mikko Cederbergin riippuvuuskierre alkoi lapsena vanhempien erotessa – ”Pelikone on myös fyysisesti lämmin ja antoi vähän samaa kuin toinen ihminen”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Mikon peliongelma
Mikolla on kolme alle kouluikäistä lasta. ”Menneisyys vaikuttaa niin, että välillä otan isyydestä liikaa paineita. Yritän olla liian hyvä isä, jääkiekkotermein puristan mailaa liikaa.” © Sara Pihlaja
Kun Mikko Cederberg oli vain 14-vuotias, hän oli pelannut jo 150 000 markkaa. Pelikoneet ja päihteet toivat lohtua turvattomuuteen.

Aika ajoin Mikko Cederberg katsoo valokuvaa, joka on otettu hänestä kuusivuotiaana.

”Kaikki on hyvin”, hän sanoo kuvan pienelle pojalle.

Hän saa voimaa sanoista, jotka olisi halunnut kuulla silloin, kun elämässä kaikki muuttui.

Toistakymmentä vuotta Mikon elämää hallitsivat peliongelma ja päihteet. Toipuminen, syiden ja seurausten ymmärtäminen kesti aikansa.

”Olen tyytyväinen siihen, minkälainen elämäni on ollut, vaikeisiinkin hetkiin. Kaikki ei ole ollut mukavaa, mutta sanon usein vaimolleni, että jos nyt kuolisin, minulla olisi ollut täysi elämä”, Mikko sanoo.

Aikaisemmin päivittäin, sitten viikoittain ja nykyään enää kuukausittain Mikko katsoo kuusivuotiaana hänestä otettua kuvaa. Se antaa voimaa hetkissä, jolloin mieltä painaa jokin vaikea tunne. © Cederbergin kotialbumi

Aikaisemmin päivittäin, sitten viikoittain ja nykyään enää kuukausittain Mikko katsoo kuusivuotiaana hänestä otettua kuvaa. Se antaa voimaa hetkissä, jolloin mieltä painaa jokin vaikea tunne. © Cederbergin kotialbumi

Lapsen luottamus rikottiin

Mikko taisi olla viisivuotias, kun hän alkoi aistia, ettei kaikki ollut kunnossa. Iltaisin vanhempien makuuhuoneesta, suljetun oven takaa kuului riitaisia ääniä.

Uni ei tullut, kun Mikko murehti, mitä siellä tapahtui. Sitten erimielisyyksiä ratkottiin hänen ja vuotta nuoremman veljen nähden huutamalla, satunnaisesti tönimällä tai toista riuhtomalla. Joskus äiti otti veljekset ja lähti karkuun.

Usein Mikko aisti eripuran, vaikka mitään ei sanottukaan. Se ahdisti, ja hän alkoi kantaa siitä vastuuta.

”Ajattelin voivani muuttaa kodin ilmapiirin miellyttämällä, olemalla kiltti.”

Kun hän koki onnistuneensa, hän hihkui ja hyppi ilosta.

Vuonna 1987, kun Mikko oli kuusivuotias, vanhemmat aloittivat eroprosessin. Siitä tuli katkera kamppailu, joka kesti vuoden.

Mikko ja pikkuveli asuivat vuoroviikoin äidin ja isän luona. Asioita yritettiin sovitella perheneuvolassa, jossa käytiin aamuisin.

Yksi käynneistä on Mikon elämän järkyttävimpiä muistoja.

Karun, virkamiesmäisen neuvotteluhuoneen pöydän ympärillä istuivat isä, äiti, veljekset ja perheneuvolan väkeä. Yhtäkkiä yksi työntekijöistä kysyi:

”No, Mikko, kumman vanhemman kanssa sinä haluat jatkaa?”

Jotain Mikossa särkyi.

Hän ei muista vastaustaan, mutta tunteen muistaa vuosikymmenten jälkeenkin.

Ensimmäinen kerta

Veljekset kulkivat perheneuvolasta päiväkotiin ja kouluun taksilla. Eräänä päivänä Mikko lähti koulun jälkeisestä iltapäiväkerhosta kavereiden kanssa kauppaan ja osti vaihtorahoilla kaikille karkkia ja jäätelöä.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun tavallaan varastin rahaa. Se oli mielenosoitusta tilanteesta.”

Kun ero vihdoin virallistettiin, tuli äidistä veljesten lähihuoltaja ja isä osti asunnon viereisestä kerrostalosta. Vanhempien välit paranivat.

Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut.

”Olin kiltti ja luottavainen lapsi, jonka luottamus aikuisiin oli mennyt rikki vanhempien eroprosessissa. Koin epävarmuutta, epäluottamusta aikuisiin ja viranomaisiin. Riippuvuudet alkoivat kehittyä turvattomuudesta.”

Peliongelma syntyi jo alle 10-vuotiaana

Jo alle kymmenvuotiaana Mikko alkoi pyöriä kavereiden kanssa lähiympäristön kioskeissa ja kaupoissa rahapeliautomaattien liepeillä. Ensin pelaamista kokeiltiin satunnaisilla kolikoilla, sitten nälkä kasvoi.

Mikko alkoi etsiä rahaa vanhempiensa taskuista.

”Muistan hetkiä, jolloin koulun jälkeen kävin läpi äidin töissä käyttämien jakkupuvun takkien taskuja. Se tuntui väärältä, mutta polte päästä pelaamaan voitti.”

Pelit vetosivat kilpailuhenkisyyteen, mutta ennen muuta ne tarjosivat helpotusta ahdistukseen.

”Oli numeroita, joita laskea. Oli ajatuksia voitosta. Pelikone on myös fyysisesti lämmin ja antoi vähän samaa kuin toinen ihminen. Sain koneista lohtua, joka veti puoleensa.”

Keno, pokeri, hedelmäpeli, pajatso. Mikko kävi läpi kaikki. Pelaamiseen puuttui harvoin kukaan.

Kun peliongelma syveni ja rahantarve kasvoi, Mikko alkoi myydä kodin tavaroita. Pankissa työtä tekevä äiti oli saanut työpaikaltaan erilaisia juhlarahoja, joiden arvo oli sadan ja viidensadan markan välillä. Pankit lunastivat niitä täydestä arvosta.

Äidille valkeni, kuinka vakava Mikon peliongelma oli, kun hän huomasi juhlarahojen kadonneen. Hän hankki pojalleen keskusteluapua eri tahoilta. Mikko ei lopettanut pelaamista.

”Minulle oli kehittynyt voimakas tunne siitä, että pelaaminen on oma asiani. Koin eläväni elämää, jota yritettiin rajoittaa. Niin selvisin tunteideni kanssa. Tuskin silloin edes tiesin sanaa riippuvainen.”

Pelit ja mahdollisuus voittoon koukuttivat, mutta alitajunnassa oli toinenkin syy.

”Kostin vanhemmilleni.”

Yhteiskoulun Mikko aloitti matemaattispainotteisella luokalla. Seitsemännen luokan puoleen väliin koulu sujui keskitasoa paremmin. Sitten hän kuuli järkyttävän uutisen.

Mikko Cederberg tunsi jäävänsä yksi vanhempien eroprosessin aikana. ”Olisin tarvinnut apua vanhemmilta, mutta ongelmat liittyivät heihin. Pelit tarjosivat apua ahdistukseen.” © Sara Pihlaja

Mikko Cederberg tunsi jäävänsä yksi vanhempien eroprosessin aikana. ”Olisin tarvinnut apua vanhemmilta, mutta ongelmat liittyivät heihin. Peliongelma syntyi ratkaisuksi ahdistukseen.” © Sara Pihlaja

Hämmennys isän kohtalosta

Kun Mikko oli kymmenen, hän murtautui kaverinsa kanssa naapurissa olleeseen autiotaloon. He tutkivat paikkoja ja ottivat mukaansa löytämiään vanhoja lehtiä. Teko paljastui, ja isä vei Mikon selvittämään asian talon omistajan kanssa.

”Isän kanssa se tuntui turvalliselta.”

Isä oli perinteinen poliisi, vahva auktoriteetti. Kun hän valvoi läksyjen tekoa, ei tullut mieleenkään kapinoida.

Vuoden 1994 lopulla äiti kertoi, että isällä on vakava sairaus. Tuolloin 13-vuotias Mikko ei ymmärtänyt sairauden laatua. Hänellä oli paljon kysymyksiä, joita hän pohti mielessään. Avoimesti aiheesta ei keskusteltu.

Mikko seurasi isän riutumista. Sairaus kuihdutti tämän 90-kiloisesta 60-kiloiseksi. Isän koti alkoi muistuttaa sairaalamiljöötä. Oli valtava määrä lääkkeitä. Joskus Mikko huomasi, että isän virtsa oli punaista.

Mikko kävi isän luona viikoittain. He söivät kodinhoitajan noutamaa ruokaa, ja vierailun päätteeksi isä antoi parisataa markkaa rahaa. Tosin Mikolla oli aina lähtiessään suurempi summa.

”Varastin pelaamista varten isän taskusta sadasta viiteen sataan markkaa joka kerta.”

Mikko on varma, että isä tiesi varkauksista. Kerran tämä sanoi, että ”pyydä vain, ei tarvitse varastaa”.

”Hän antoi asian olla, koska halusi pitää minut ja veljeni lähellään.”

Kaksi päivää ennen vuoden 1995 joulua Mikko oli jälleen isän luona. Hän sai 1 600 markkaa joululahjarahaa, josta puolet piti antaa veljelle. Ennen kotiin paluuta Mikko pelasi ja hävisi koko summan. Teko selvisi jouluaattona isän soittaessa veljelle.

Joulupäivänä tuli tieto, että isä oli sairaalassa kriittisessä tilassa. Kun he pääsivät perille, isä oli kuollut. Sairaalahuoneessa Mikko koski isän jalkaa. Se oli kylmä.

”Äiti ja veli itkivät. Minä mietin vain, miten saisin otettua isän lompakon yöpöydän laatikosta.”

Nyt Mikon silmistä valuvat kyyneleet.

”Minulle jäi hirveä syyllisyyden tunne siitä, miten isää kohtelin.”

Kaksi päivää myöhemmin Mikko lähti peliriippuvuuden vuoksi hoitoon, jonka äiti oli järjestänyt. Hän oli 14-vuotias ja Tyynelän kuntoutuskeskuksessa tehdyssä kartoituksessa selvisi, että pelaamiseen oli kulunut saatuja ja varastettuja rahoja jo noin 150 000 markkaa.

Viikon hoitojakso antoi sysäyksen miettiä ongelmaa, mutta käytännössä ei muuttanut lopulta mitään.

Sitten peliongelma tuli toisen riippuvuuden syrjäyttämäksi.

Mikko ei häpeä menneisyyttään. ”Minulle ei ole enää niin tärkeää, mitä muut ajattelevat. En pysty siihen kuitenkaan vaikuttamaan.” © Sara Pihlaja

Mikko ei häpeä menneisyyttään. ”Minulle ei ole enää niin tärkeää, mitä muut ajattelevat. En pysty siihen kuitenkaan vaikuttamaan.” © Sara Pihlaja

Keino hallita tunteita

Olisiko Mikosta tullut päihderiippuvainen, jos ensimmäinen alkoholikokeilu olisi mennyt toisin? Ehkä ei.

Mikko oli 12-vuotias, kun hän veljensä ja kavereiden kanssa vietti kevätiltaa puistossa eväinään kaksi pulloa omenaviiniä sekä joitain pulloja siideriä ja olutta. Vanhemmille oli valehdeltu ja molemmat luulivat veljesten viettävän viikonloppua toisen luona.

Mikko joi vain muutamia huikkia pulloista, toisin kuin muut.

”Koin olevani vastuussa muista.”

Hän ei ollut humalassa. Silti kokeilu oli ensiaskel päihderiippuvuuteen.

”Päivän aikana koin syyllisyyttä valehtelusta. Alkoholi poisti syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet. Se antoi kokemuksen siitä, että pystyn hallitsemaan tunteitani alkoholilla.”

Alussa päihdeongelma oli pienempi kuin peliongelma. Jos Mikko voitti pelaamalla 300 markkaa, hän saattoi ostaa kaksi siideriä, joita joi jatkaessaan pelaamista. Juomisen lisääntymiseen oli kaksi syytä: tieto isän sairaudesta ja muutto Helsingistä Kirkkonummelle samana vuonna.

Mikko alkoi karkailla kotoaan ollakseen Helsinkiin jääneiden kavereiden kanssa.

”Elämä kotona oli riitaisaa monestakin syystä.”

Kesällä 1996 Mikko oli omilla teillään kuukausia. Hän pyöri nuorisojengeissä ja oli joutua seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Hän joutui välillä putkaan ja sitä kautta Espoon nuorisopsykiatriselle osastolle. Hän karkasi sieltäkin.

”Oli mahdotonta pysytellä paikallaan suljetussa paikassa omien tunteideni kanssa.”

Syksyllä Mikko otettiin huostaan. Hän oli 15-vuotias.

Rajua meininkiä

Pohjolan poikakoti Muhoksella oli rankka paikka.

”Siellä oli pelon ilmapiiri, jossa vallitsi hiljainen hyväksyntä sille, että nuoret kohtelivat välillä julmastikin toisiaan.”

Yksi traumatisoiva kokemus oli, kun Mikon kimppuun käytiin saunassa. Päälle asetettiin 60 litran saavi ja hakkaamiseen käytettiin halkoa. Se loppui, kun hän suostui toiseen nöyryytykseen: makaamaan 30 asteen pakkasessa lumihangessa.

Vuoden kuluttua kotiin palasi peruskoulun loppuun suorittanut ja aiempaa nöyrempi Mikko, kuten hän itse kuvaa.

Alku menikin hyvin. Hän kävi rippikoulun ja aloitti opinnot liiketalousinstituutissa.

”Muutaman kuukauden pystyin pitämään homman kasassa. Sitten entinen meno jatkui.”

Mikko sijoitettiin uudelleen, tällä kerralla Kirkkonummen nuorisokotiin.

Siellä päihteiden käyttö syveni ja alkoivat amfetamiinikokeilut. Seuraavaksi Mikko lähetettiin Hyrynsalmelle perhekotiin, jossa hän kävi hetken lukiota.

”Vaikea edes kuvailla sitä paikkaa. Se oli vanha kyläkoulu, jossa osa nuorista keitti kiljua, veti röökiä, nappeja, lääkkeitä ja alkoholia. Meininki oli tosi rajua.”

Vaikka paikkakunta oli pieni, Mikko löysi myös paikallisten päihdeongelmaisten seuraan.

Kun Mikko täytti 18 vuotta, hän sai isän perintöä 100 000 markkaa. Se kului kolmessa kuukaudessa menevään elämään.

Mikko kuului lastensuojelun jälkihuollon piiriin ja sai tukiasunnon palatessaan Kirkkonummelle. Huumeiden, pääasiassa amfetamiinin ja ekstaasin käyttö oli lähes päivittäistä. Mikko velkaantui ja siitä seurasi väkivaltaa. Joskus hänet vietiin metsän keskelle, riisutettiin ja hakattiin.

”Alkoi olla yhä useammin hetkiä, jolloin mietin, ettei elämässäni ole kaikki oikealla tolalla.”

Vuonna 2001 Mikko muutti Lahteen. Hän kävi armeijan, tosin päihdeongelman vuoksi kahdessa osassa. Armeijan jälkeen alamäki syveni. Oli epätoivoa ja psykoottista oireilua.

Muutos tuli yllättäen, ilman syytä ja aivan tavallisena päivänä.

Mikon peliongelma

Mikosta tuli lopulta muiden auttaja. Hän tietää itse, miten tärkeää on, että vaikeuksissa oleva kohtaa jonkun, joka välittää ja haluaa auttaa. © Sara Pihlaja

Jos vain saisin elää

Perjantaina 4. tammikuuta 2002 satoi räntää. Takana oli tyypillinen päihteiden huuruinen yö vieraassa asunnossa.

Kun Mikko aamulla lähti ulos, hänellä oli tunne, että tilille oli tullut rahaa. Pankkiautomaatin saldo näytti kolmea euroa.

”Ei ollut rahaa eikä tupakkaa. Tuli tunne, että kaikki on ohi. Minulla oli vapaat kädet tehdä mitä haluan ja siitä vapaudesta ehkä kumpusi ajatus, että jos vain saisin elää.”

Mikko tiesi, että oli valittava elämä tai päihteet.

”Kävelin kotiin ja olin viikon selvinpäin. Olo oli hyvä ja rauhallinen.”

Seuraavaksi hän lähti katkolle Tyynelän kuntoutuskotiin, josta jatkoi riippuvuuskuntoutukseen Mikkeli-Yhteisöön. Hän oli 21-vuotias.

15 kuukauden hoitojakson aikana Mikko sai alun päihteettömään elämään. Kun raittiutta oli jatkunut pari vuotta, hän aloitti työt myyntimiehenä. Sen jälkeen hän on opiskellut urheiluhierojaksi sekä sairaanhoitajaksi ja suorittanut ensihoidon lisäkoulutuksen.

Tällä hetkellä Mikko toimii ohjaajana yksityisessä lastensuojelulaitoksessa. Hänellä on vaimo, kolme alle kouluikäistä lasta, labradorinnoutaja ja rivitaloasunto. Hän valmentaa junioripainijoita, pelaa padelia, pyöräilee ja treenaa salilla.

Menneisyys ei ole unohtunut.

Pelastava rakkaus

Mikolla on luontainen halu auttaa ja hän viihtyy ihmisten parissa. Osa ammatinvalintaa perustuu silti menneisyyteen.

”Ehkä siinä on ripaus syyllisyyttä omista teoista ja halua korjata asioita.”

Asian voi ajatella tosinkin.

”Ehkä elämäni meni niin, jotta voin auttaa.”

Usein töistä lähtiessä on kiitollinen olo.

”Omasta kokemuksesta tiedän, että tärkeintä ovat olleet matkan varrella minusta välittävät ihmiset. He, jotka ovat yrittäneet auttaa. Minulle kävi lopulta hyvin, koska kaikesta huolimatta sain osakseni rakkautta.”

Mikko on oivaltanut, että sydämettömiltäkin tuntuneissa paikoissa oli aina joku, joka välitti.

Mikolle on tärkeää, ettei hänellä ole käsittelemättömiä asioita kenenkään kanssa.

”En ehtinyt pyytää isältä anteeksi, ja se on haava, joka minulla on yhä. Uskon silti, että isä tiesi, etten silloin kyennyt parempaan.”

Joskus ajatuksiin hiipii kysymys: entä jos isä olisi elänyt.

”Se olisi ollut erilainen tarina, mutta minkälainen, sitä on mahdotonta tietää.”

Lue myös: Leenan pojasta tuli peliriippuvainen jo 8-vuotiaana – Äiti vetoaa nyt päättäjiin: ”Pelikoneet on saatava pois julkisista tiloista”

X