”Puu kuvastaa ihmisen ongelmia ja mahdollisuuksia” – ITE-taiteilija ja puufilosofi Jukka Matikainen näkee yhtäläisyyksiä puun ja ihmisen elämässä
Kun puufilosofi katsoo kaatunutta puuta, käpyä tai karahkaa, puu herää uudelleen henkiin.
Jukan vaja pursuaa työstämätöntä materiaalia täynnä tarinoita.
Verstaan seinällä roikkuu kaksi kipukoukun näköistä veistosta. Ne ovat toistensa peilikuvia, sillä koukut on tehty halkaisemalla puu.
”Jos ei kaverin niska käänny sopivasti, tuolla voi auttaa”, vitsailee koukun tekijä Jukka Matikainen.
Koukkua ei tosin ole tarvinnut käyttää lähipiirissä, ja tosiasiassa sen tehtävä onkin vain laittaa katsojan aivonystyrät töihin.
Puu ja ihminen kätkevät sisälleen ongelmia
Jukka on hämeenlinnalainen suunnittelija, jota voisi kutsua hyvällä syyllä ITE-taiteilijaksi. Hän veistää erilaisista puunkappaleista teoksia, joista avautuu huima näköala ihmismieleen. Kun miestä kuuntelee pitempään, hänestä kuoriutuu esiin oikea puufilosofi.
”Puu kuvastaa ihmisen ongelmia ja mahdollisuuksia. Puulla on vaikeutensa kuten ihmisellä. Se voi kätkeä sisälleen ongelmia, jopa tikan kätkemän kävyn”, Jukka kertoo.
Todella! Kun runko on kaadettu ja sahattu, puukiekossa näkyy käpy. Puu on selvinnyt kävystä ainakin viiden vuoden ajan, mikä selviää vuosirenkaista. Siinä Jukka näkee symboliikkaa.
”Meitä kiusaavat asiat voivat olla luonnollisia, ja ne pitäisi kestää. Lopputuloksena voi olla, että viiden vuoden kiusa on saatu kurottua umpeen mutta on olemassa, eikä tiedetä, kuinka paljon se haittaa itse kutakin.”
Käpykiekossa voi nähdä inhimilliset piirteet, nimittäin ihmiskasvot. Tikka oli touhunnut pihapuussa.
”Näyttää hurjalta, kun näkee, että pihakoivusta alkaa oksia putoamaan. Sitä ei mielellään katsele kauan.”
”Puu kestää puristusta aikansa”
Suurin osa Jukan teosten puutavarasta on löytynyt omalta tontilta. Kaupungin hakkuuaukeilta on tuotu osa, kun on ensin lupa kysytty. Jokin pieni kanto on kulkeutunut jopa Pudasjärven lentokentältä. Tuttavien pihasta löytyi kellastunut kuusi, johon oli sidottu kuristava naru. Jukka pyysi kuusen itselleen.
”Puu kestää myös puristusta aikansa, ja sen kyky uusiutua on erittäin suuri”, hän sanoo.
Kyse on ulkoisesta puristuksesta samoin kuin koivun juurella. Juuri on nimittäin kasvanut katajan ympärille, ja kataja joutui elämässään liian ahtaalle ja kuoli.
Siinäkin mies näkee analogian ihmisen elämiseen: läheisyys voi olla myös kahlehtivaa.
Puu ja ihminen, kasvakaa valoon!
Likellä olemisesta ei onneksi aina seuraa noin hurjia seurauksia, vaikka hankaumia ja nirhaumia saattaa tullakin. Toistakymmentä vuotta sitten kummityttönsä häissä Jukka esitteli puunkappaletta, jossa on kämmenen kokoinen painauma tai haava. Jokin on painanut puuta sen eläessä.
”Jos koko ajan hinkkaa ja koettaa muuttaa toista, tulee rumaa jälkeä”, Jukka sanoo.
Puunkappaleessa oli kuori, eikä kuorenalinen elämä ollut vielä näkyvillä. Sittemmin kuori irtosi, ja sen alta paljastui kirjanpainajan toukan luoma sokkelikko.
”Voimme tehdä haavoja tietämättämmekin”.
Samoihin häihin hän kiikutti kuorimansa puun, josta puutaide ylipäänsä sai alkunsa. Juuri naimisiin mennyttä paria hän opasti katsomaan aina valoon päin.
”Tämä puukin suuntautuu valoon, sillä sen oksat osoittavat vain yhteen suuntaan. Sen sanoma on, että ihmisestäkin voi löytyä äärettömiä vahvuuksia pakon edessä”, Jukka vertaa.
Ihminen ja puu eivät voi valita syntypaikkaansa
Ulkoisen puristuksen lisäksi toisinaan ihmiselämässä on Jukan mukaan kyse sisäisestä puristuksesta. Puihin syntyy hankaumia, jos oma oksa kääntyy runkoa vasten, ja ajan oloon siitä voi syntyä umpipuu.
”Hankaumat toivat mieleen ajatuksen, että ihmisinä kiusaamme itseämme. On vaikkapa luotu luutunut käsitys, jonka mukaan pitää elää, tai ei osata terveyden suhteen toimia fiksusti.”
Hän kertoo esimerkin omasta elämästään.
”Pilasin hampaani, kun yritin pitää vauhtia yllä ja söin suklaata, vaikka sehän oli hutilaukaus.”
Esimerkki ”itsekiusasta”, kuten Jukka asian ilmaisee, ovat puun juuristossa olevat kivet, jotka hiertävät ja puristavat juuristoa, vaikka ne ovat koko ajan olleet puun kasvupaikalla ja ehkä kierrettävissäkin. Jukka puhuu ”kivenkovista hankaluuksista”, kun kivenmurikoita tai soraa on jäänyt juuriston sisälle.
”Ihminenkään ei voi valita syntypaikkaansa, joskin elinmahdollisuuksiaan voi yrittää muuttaa.”
Käsittelemättömiä tunteita?
Puufilosofiateoksia on yksi kellarihuoneellinen. Ulkona lintujen ruokintapaikkana seisoo pylvään päässä ylösalaisin käännetty juurakko, josta roikkuu siemenannostelijoita ja talipalloja. Lisää materiaalia on pihavajassa.
”Läpikäymättömät puut odottavat analysoimista.”
Materiaalin määrästä päätelleen siellä taitaa olla melkoisesti käsittelemättömiä tunteita. Vajaan astuessa sitä hallitsee kesäkeinu, jalaton sohva, joka roikkuu katosta. Sen Jukka on viritellyt itse. Seinällä on oksakierteitä, iso sädeveistos ja perällä kaksineuvoiselta näyttävä luonnon muovaama ihmisolento.
Pienikin muutos voi olla käänteentekevä
Syyt puiden muotoutumiseen jäävät toisinaan ihmiseltä käsittämättä.
”Tässäkin puussa on kummallinen paksunnos, jonka merkitystä emme ymmärrä. Kun katsotaan ihmistä, löydetään kummallisuuksia ajatuksissa ja elämässä. Voidaan arvostella toisen elämää, vaikka ei tiedetä, mikä merkitys näillä kuvioilla on.”
Jotkut taas ovat silkkaa elämäniloa kuten visakoivu muhkuroineen: ne voivat olla vallattomuutta, pakotettua mutkallisuutta, pysäytettyä toiminnallisuutta.
Siinä Jukka näkee vuorovaikutuksen puutteen. Poikkeavuudet saattavat estää kohtaamisia, kun ei uskallakaan lähestyä ihmistä.
Jukan mielestä ihmistä ei tunneta perinpohjaisesti ennen kuin hänet nähdään poikkeuksellisissa oloissa. Puunkaan sisälle kätkeytyviä asioita ei voi aina nähdä halkaisematta puuta.
”Jos halutaan läpikotaisin tuntea jokin puu, täytyy olla patologi, eli halkaistaan puu.”
Joskus pienikin muutos voi olla käänteentekevä. Verstaassa seisoo puu, jonka päällä on leveä kääpä.
Pakkasessa puun kuori halkesi ja kiertyi hiukan irti nilasta. Irtonainen kuorenosa kuivui pois, ja haavan kylki jäi leveälti avoimeksi. Ajan oloon kuoren reunat paksunivat ja kylestyivät kaarevaksi reunapalteeksi.
Haavan päälle Jukka on kiinnittänyt käävän, näön vuoksi ja kuvaamaan kiusoja, jotka puuta vaivaavat.
”Pienikin vamma voi rampauttaa ihmisen, henkisesti tai ruumiillisesti”, Jukka sanoo.
Lapsenkin voi kasvattaa kippuraan
Puutaide kehkeytyy materiaalin mukaan. Taiteilija on ottanut talteen kuolleita tai puunkaadoissa katkenneita tai muuten vioittuneita latvoja.
”Moni puu on yrittänyt kasvaa uutta latvaa. Eivät meidänkään ihmisten kaikki elämänhaaveet toteudu. Silloin pitää vain mennä eri tietä.”
Puufilosofi ottaa esiin pienen puunkappaleen, jonka pinta on vaurioitunut.
”Puu rosoisuudessaan voi kuvata vaikka eronnutta ihmistä, jossa on monta kipeää, terävää paikkaa.”
Vaikka jokin kohta meissä rikkuisi, silti voi elää eteenpäin. Verstaassa on sykkyräinen juurakko, sillä puu on istutettu pussiin ja ahtaissa oloissa juuristo on mennyt solmuun.
”Lapsen voi myös kasvattaa kippuraan istuttamalla ahtaaseen pussiin.”
Oksanhanka on puun kovin piste, jossa kasvujuonteet menevät ristiin. Siksi ne jäävät myös viimeiseksi jäljelle, kun sisäosa lahoaa pois. Puufilosofi on päätynyt siihen, että yhteiskunnassa perhe on tämä oksanhanka.
”Siinä opetellaan yhteistyötä ja vastuullisuutta yhteiskunnassa, ja kuten oksa sisältää monia vahvistavia siteitä, perhe on yhteiskuntaa koossa pitävä yksikkö.”
Lopuksi Jukka Matikainen esittelee naapurin kaksihaaraisen pihakuusen, jota leikattiin usein, ja se versoi sitten paljon oksia. Nyt rungossa on vain oksia, ei neulasia ollenkaan.
”Se on poikamiehen joulukuusi, sillä se ei varista.”
