Taiteilija Rasmus Tikkanen laati ukilleen treffi-ilmoituksen: ”Sain itsekin hyvän mielen”
Kun isoisästä tuli yksinäinen, lapsenlapsi päätti auttaa. Rasmus Tikkasen rempseä seuranhakuilmoitus poiki Raimo Palinille monia kahvitreffejä ja lähensi kaksikon välejä entisestään.
Rasmus Tikkanen sanoo olevansa samaa maata ukkinsa Raimo Palinin kanssa: heitä yhdistää elämänilo. © Tommi Tuomi
Seitsemän vuotta sitten helsinkiläinen taiteilija Rasmus Tikkanen, 40, huomasi, että hänen isoisänsä on yksinäinen. Raimo Palin, 89, oli jäänyt leskeksi joitakin vuosia aikaisemmin, kun haimasyöpä oli kukistanut Aune-vaimon, parhaan mahdollisen elämänkumppanin.
”Ukille ei selvästi sopinut se, että hän ei enää voinut jakaa elämäniloaan kenenkään kanssa. Mietin, miten voisin auttaa ukkia”, Rasmus Tikkanen kertoo.
Puuhakas Raimo myöntää, että yksin oleminen ei tuntunut mukavalta, vaikka hänellä oli ympärillä iso perhe: tyttäret Tiina, Ranja ja Anne; neljä aikuista lapsenlasta Martina, Nitti, Rasmus ja Jarna sekä neljä lapsenlapsenlasta.
Osa perheestä asui kuitenkin liian kaukana päivittäistä yhdessäoloa ajatellen. Rasmuksenkin sisarista vanhempi asuu Münchenissä ja nuorempi Calgaryssä.
Tuumasta toimeen: Rasmus kirjoitti sosiaalisen median sivulleen humoristisen päivityksen, jossa etsi treffiseuraa ”sinkkumiesleskelle vailla vertaa”. Kuva päivitykseen otettiin laivan kannella, sillä Rasmus ja Raimo olivat juuri palaamassa Saarenmaalta. Raimo oli ostanut sieltä asunnon vapaa-ajan kodikseen vaimonsa kuoleman jälkeen vuonna 2011.
Vuonna 1983 juhlittiin 1-vuotiasta Rasmusta Espoon Koukkuniemessä. © Rasmus Tikkasen kotialbumi
Ukin tärkeät opit
Isoisän ja tyttärenpojan välit olivat aina olleet lämpimät. Rasmus Tikkanen on Raimon lapsenlapsista ainoa poika.
”Rasmuksen vanhemmat olivat nuoria ja kiireisiä, joten Aune ja minä autoimme mielellämme lasten kanssa. Kun Rasmuksen perhe muutti joksikin aikaa Müncheniin, kävimme siellä heitä katsomassa”, Raimo muistelee.
Rasmus kertoo, miten he ukin kanssa rakensivat kärsivällisesti pienoismalliveneitä ja -lentokoneita ja opettelivat hahmottamaan sekä piirtämään yksinkertaisia muotoja lyijykynällä. He myös kalastivat yhdessä ja ihmettelivät luonnon monimuotoisuutta: kukkia, kaloja, lintuja ja hyönteisiä.
”Ukki on omalla olemuksellaan ja tekemisellään näyttänyt minulle, miten tärkeä rauhallinen, harkitseva elämänasenne on. Hän on opettanut, että ei tarvitse hätäillä ja sännätä aina pää kolmantena jalkana tekemään jotain.”
Poikaenergiaa! Raimolla, Rasmuksella ja Rasmuksen pojilla Amoksella ja Remuksella on ostoskeskuksessa vakiokahvila. © Tommi Tuomi
Mukaan hulinaan
Aunen kuoleman jälkeen Raimo myi pariskunnan yhteisen kodin.
”Se tuntui olevan liian täynnä muistoja.”
Hän muutti yksityiseen palvelutaloon Espoossa.
”Kaipasin elämääni uutta.”
Raimo kuvailee muuttoa kauppakeskuksen naapurissa sijaitsevaan palvelukotiin onnenpotkuksi. Ei tarvitse kuin ylittää katu, ja on heti ”hulinassa mukana”.
Kauppakeskus tarjoaa luontevia paikkoja Raimon ja Rasmuksen yhdessäololle, kun kalastaminen ja retkeily yhdessä on täytynyt jättää. 90-vuotiaan terveys ei niitä enää salli.
Nykyään Rasmus pyrkii löytämään ukilleen aikaa joka viikko, vaikka elämä kahden pienen lapsen ja työn kanssa onkin kiireistä.
Hän onkin löytänyt uusia tapoja nähdä ukkia arjessa.
He käyvät yhdessä ruokakaupassa kivenheiton päässä Raimon kodista. Samalla he laittavat lottokupongit vetämään, koska Raimo lottoaa mielellään.
Lisäksi Raimo haluaa käydä aina kauppareissun yhteydessä kukkakaupassa ostamassa kukkia Rasmuksen Ida-vaimolle. Tapa kertoo hänen luonteestaan paljon.
Tavaksi on tullut myös käydä keskiviikkoisin yhdessä syömässä espoolaisessa kauppakeskuksessa. Mukana ovat Rasmuksen pojat Amos, 2, ja Remus, 4.
Seikkailumieltä
Rasmuksen mukaan ukki on aina ollut elämänmyönteinen, valoisa ihminen.
”Hän keskittyy muistelemaan mieluiten elämän iloisia hetkiä, ei takerru varjopuoliin.”
Tosikkoluonteelle mutkaton treffi-ilmoitus sosiaalisessa mediassa ei ehkä olisi sopinut. Raimosta tyttärenpojan treffi-ilmoitus parituntisen laivamatkan piristeeksi oli hauska ajatus.
”Ukki on aina ollut aktiivinen ja valmis seikkailuihin. Tämäkin asenne yhdistää meitä. Olin surullinen nähdessäni, miten ukin seikkailut uhkasivat loppua”, Rasmus muistelee.
Pyöräilynkin Raimo jätti vasta joitakin vuosia sitten törmättyään Saarenmaalla jalkakäytävän reunaan sillä seurauksella, että hän lensi satulasta. Vaikka Raimo selvisi vastoin kaikkia todennäköisyyksiä säikähdyksellä, säikähdys johti siihen, että pyörä jäi parkkiin.
Harrastusta rajoittaa myös etenevä verkkokalvorappeuma, joka haittaa näköä. Toistaiseksi itsenäinen arki yksityisessä palvelutalossa kuitenkin sujuu hyvin.
”Olen onneksi suulas mies, joten minun ei ole vaikea pyytää apua esimerkiksi kaupassa asioidessani. Apua saa, kun pyytää. Ja lapset ja lapsenlapset pitävät minusta hyvää huolta”, Raimo kiittää.
Raimon ja Rasmuksen yhteinen kunnia-asia: laivasto. Rasmus valmistui Suomenlinnan Merisotakoulusta 2004, Raimo oli laivastossa 1951. © Rasmus Tikkasen kotialbumi
Lapsenlapsi turvana
Rasmus ja Raimo eivät osanneet ennakoida vauhtia, jolla Rasmuksen ilmoitus sai siivet alleen. Tarjokkaita oli: osa liian nuoria, osa liian kaukana – jopa Pariisissa asti. Joukossa oli eronneita ja leskiä.
Lapsenlapsen ”valvonnassa” kaikki kontaktit otettiin turvallisesti. Rasmus esitarkasti kaikki yhteydenotot.
Tapaamisia seurannut Rasmus näki saman kuin Raimo: on täysin sattuman kauppaa, ovatko sokkotreffeille lähtevät ihmiset samalla aaltopituudella. Ellei yhteistä nuottia löydy, uuteen ihmiseen tutustuminen ei tunnu mielekkäältä.
”Se koskee tietysti kaikkia, mutta korostuu ikäihmisillä. Heillä on takana jo niin paljon elämää ja juuret tukevasti kiinni jossain, että heittäytyminen ja kokeilut eivät kiinnosta”, Rasmus miettii.
Raimo vahvistaa tyttärenpoikansa havainnon. Toiseen tutustuminen ei muutenkaan ole hänen mielestään suomalaisten vahva puoli.
”Kun lähdin nuorena tapaamaan äidinpuoleisen isoisäni sukulaisia Yhdysvaltoihin, ihastelin, miten mutkattomasti amerikkalaiset nuoret osasivat tutustua kaikenikäisiin: myös meihin jäyhempiin Suomesta tulijoihin. He olivat sosiaalisesti taitavia.”
Raimo on huomannut, että suomalaiset sen sijaan ovat taipuvaisia kyräilemään toisiaan epäluuloisina sen sijaan, että ottaisivat hyväntuulisesti selvää toisesta.
”Tämä taipumus ei ainakaan yhtään helpota ystävien saamista, oli ikä mikä tahansa!”
Vaikka julkinen treffikutsu ei johtanut romansseihin, se ei ehkä loppujen lopuksi ollut niin tärkeää. Parasta tempauksessa oli, että Raimo sai kuukausiksi mielenkiintoista tekemistä.
Ihmisiltä tuli kirjeitä luettavaksi, ja Raimo sai puhella kiinnostuneiden kanssa puhelimessa ja muotoilla vastauksia. Ja tapaamiset olivat hyvä syy lähteä Helsingin keskustaan kahville ja syömään.
”Olen stadin kundi. Pidän siitä, että pääsen välillä Kauppatorille kahville tai Kappeliin syömään kalakeittoa”, helsinkiläissairaalan työnjohtajan virasta eläkkeelle jäänyt Raimo sanoo.
Seuraa löytyi
Lopulta Raimolle löytyi kuin löytyikin oikea juttukaveri.
Se ei tapahtunut ilmoituksen avulla, vaan Rasmuksen äidin Ranjan kautta.
Ranja oli lapsena ystävystynyt naapurin Pia-tytön kanssa. Eräänä päivänä Ranjan kanssa jutellessaan Pia mainitsi, että hänen leskeksi jäänyt Terttu-äitinsä on yksinäinen. Tyttäret ehdottivat, että Raimo ja Terttu alkaisivat vaihtaa kuulumisia.
Näin kävikin. Yhteydenpidosta tuli päivittäistä.
”Se kävi helposti, kun on yhteinen menneisyys. Asuimme naapureina sentään 17 vuotta, ja meillä oli samanikäisiä lapsia”, Raimo sanoo.
Tertun vointi on viime aikoina huonontunut hiukan.
”Kyläily on vaikeutunut, mutta soitan hänelle yhä joka päivä: kymmeneltä ja iltakuudelta.”
Hyvä mieli
Nauravainen Raimo tietää olevansa onnekas, koska hänellä on ympärillään iso perhe, joka huolehtii myös hänen henkisestä hyvinvoinnistaan.
Hän kannustaa ikätovereitaan etsimään tarvittaessa tekemistä esimerkiksi harrastekerhoista, joita ainakin palvelutaloissa on paljon tarjolla. Niistä voi löytyä samanhenkisiä ihmisiä.
Raimo käy itse joka viikko asuintalonsa musiikkikerhossa, jossa soitetaan asukkaiden toiveiden mukaista musiikkia. Nyt soitetaan 1940- ja 1950-luvun kappaleita.
Treffi-ilmoitus somessa on Rasmuksen ja Raimon mielestä edelleen hyvä ajatus. Rasmus kannustaa muita tekemään samoin, jos heistä näyttää siltä, että isovanhempi on yksinäinen.
”Sain itsekin hyvän mielen, kun huomasin iäkkään ihmisen innostuvan jälleen jostain. Kenties hän sai jopa perhosia vatsaansa vuosikymmenten tauon jälkeen.”
Juttu on julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 7/2023.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti