Miltä tuntuu olla rikollisen lapsi? Satu Andersson on istunut 17 vuotta vankilassa - Jonna-tytär ei kanna kaunaa: ”Elämä on ollut tällaista aina”
Miltä lapsesta tuntuu, kun äiti ja mummi on kaltereiden takana? Satu Anderssonin tytär tottui siihen, että äiti on äiti, vaikka hän olisi aineissa, putkassa tai vain luurin päässä. Yhtä pidetään, vaikka kalterit ovat olleet välillä vuosia suhteen välissä.
Satu Andersson on halunnut olla aina äiti lapsilleen, myös vankila-aikoina. ”Pidin yhteyttä aina kun pystyin ja pidin lasten puolia.”
Äidin tyttö. Sellainen Jonna Andersson oli lapsena. Hän vietti varhaislapsuutensa tiiviisti äitinsä kanssa. Tosin elämän kolmas vuosi kului yhdessä vankilassa.
”Jonnan isosisko Jenni oli kahdeksan kuukauden ikäiseksi kanssani linnassa, Jonna tuli mukaan seuraavalle tuomiolle”, Jonnan äiti Satu Andersson kertoo.
Satu, 54, istuu kotinsa nahkasohvalla. Jonna, 34, on asettunut sen toiseen päähän ja yrittää muistella, mutta ei, hän ei muista linnareissusta mitään. Ajasta ei ole tallessa kuin muutamia valokuvia. Niissä vankilalapsuus ei näytä ankealta. Eikä se Sadun mielestä sellaista oikein ollutkaan.
”Sain kaiken avun, minkä tarvitsin, mutta Jonnalle taisi kelvata vain minä. Kun aamulla lähdin sellistä työvuorolle enkä päässyt häntä herättämään ja pukemaan, hän hoiti mieluummin itse asiansa kuin antoi jonkun muun auttaa.”
Huolenpitoa kaltereiden takaa
Satu on viettänyt tähänastisen elämänsä vuosista 17 vankilassa. Ensimmäisen kerran hän joutui kiven sisään 15-vuotiaana videokauppamurrosta, viimeisen kerran kolme vuotta sitten törkeästä huumausainerikoksesta. Sadun omintakeinen työura on tallennettu Kale Puontin kirjoittamaan tuoreeseen elämäkertaan Satu – alamaailman rautarouva (Bazar), jossa Satu kuvaa tekemisiään:
”Olen myynyt viinaa, tehnyt huumekauppaa ja ammuskellut velkaukkoja”.
Nämä työnkuvat ovat vaikuttaneet myös tyttärien elämään. Kun Jonna oli pikkutyttö ja ensimmäiset vankilavuodet olivat ohi, hän muutti sisarensa kanssa Sadun vanhempien luo.
”Äiti oli paljon poissa, mutta olin aina hänen kanssaan, kun vain pystyin. Yhdelle putkareissullekin tarrauduin mukaan. Olin silloin ehkä neljän”, Jonna Andersson muistaa.
Tytöt eivät voineet asua isovanhemmillaan kovin kauan, sillä mummi alkoi sairastella. Satu istui jo uutta vankilatuomiota, kun Jonna sijoitettiin isosiskonsa kanssa helsinkiläiseen sijaisperheeseen. Siellä vierähti seitsemän vuotta.
”Meitä hoidettiin hyvin, mutta sijaisvanhemmat vieroksuivat äitiä ja hänen maailmaansa. He eivät ymmärtäneet ikäväämme, eivät nähneet äitiä meidän silmin”, Jonna kertoo.
Kun sijaisvanhemmat eivät suostuneet viemään tyttöjä tapaamaan äitiään, lapset matkasivat vankilaan Sadun miesystävän kanssa.
”Sijaisperhe antoi äidille tiukat puhelinajat, jolloin hän sai soittaa. Oikeastaan sijaisperheessä yritettiin elää kuin äitiä ei olisi ollut olemassa.”
Kun Satu oli vapaalla jalalla, hän ei välittänyt tiukoista tapaamisajoista. Hän meni lähes päivittäin sinne, missä lapset olivat kavereittensa kanssa.
”Kerroin äidille kaikki huoleni, ja äiti hoiti meidän asioitamme kaltereidenkin takaa. Kun murrosikäisenä kerran töpeksin ja jouduin sovitteluun, äiti hoiti asioitani ja maksoi laskujani linnasta”, Jonna muistaa.
Kaikenlainen yhdessä tekeminen on Anderssoneille luonnollista. ”Jos vaikka haluan mennä leffaan, niin kyllä se on herkästi äiti, jonka soitan mukaani.” © Sampo Korhonen
Meille tavallista arkea
Ihan tavallista. Ei mitään ihmeellistä. Siinä sanaparit, jotka toistuvat äidin ja tyttären miettiessä menneisyyttään.
Siis oikeastiko?
”Mutta toisaalta elämä on ollut tällaista aina, minulla ei ole ollut mitään mihin verrata”, Jonna toteaa.
Hän ei esimerkiksi ole koskaan ollut äidilleen vihainen siitä, että tämä on istunut vankilassa.
”Siitä olen raivonnut, että äiti käytti aineita. Se oli ahdistavaa, etenkin viimeisen repsahduksen aikaan.”
Sadulle oli tärkeää, ettei lapset koskaan pieninä nähneet hänen kamankäyttöään. Aineissa hän on heidän nähtensä ollut.
”Sen muistan, että saimme siskoni kanssa herkästi tahtomme läpi, eikä meillä ollut tarkkaa päivärytmiä. Mutta ruokaa oli aina ja puhtaat vaatteet. Äiti oli kuitenkin läsnä, vaikkei ollut aina paikalla.”
”Minua ei haittaa, vaikka olettekin vankilassa”
Jennillä ja Jonnalla on eri biologiset isät, jotka ovat jo molemmat kuolleet. Jonnalle biologista isää todellisempi on ollut Sadun pitkäaikainen elämänkumppani Raimo Andersson.
”Ramista tuli mulle heti isä, kun näin sen ensi kertaa viisivuotiaana. Rami oli turvallinen ja luotettava, piti meistä huolta.”
Myös Rami oli tunnettu rikollinen. Välillä hän istui vankilassa, välillä Satu. Kymmenvuotiaana Jonna kirjoitti äidilleen vankilaan:
”Olen iloinen siitä, että sinä juuri olet äitini ja Rami isäni. Minua ei haittaa, vaikka olettekin vankilassa. Äiti on maailman tärkein asia. Kun en näe teitä, niin katson kuvaanne.”
Kun Jonna oli teini-ikäinen, Satu näytti vihdoin pääsevän irti vankilakierteessä. Hän lopetti huumeiden käytön, alkoi paiskia töitä.
”Äiti pyöritti autokorjaamoa ja siivousbisneksiä. Kun jossain siivousurakassa ei ollut tarpeeksi tekijöitä, lähdin teininä äidin avuksi. Siellä me sitten yötä myöten luuttusimme.”
Kun mummi romahti
Aikuistuttuaan Jonna teki töitä, opiskeli ja sai omia lapsia. Satu auttoi lastenhoidossa, kun Jonna eli ruuhkavuosia. Kaikki tavallinen arki, joka Sadulta omien tyttöjen kanssa oli jäänyt kokematta, oli nyt mahdollista tyttärien lasten kanssa.
”Äiti tykkää auttaa muita. Serkkunikin asui pitkään äidillä. Raimon tytär edellisestä liitosta pitää Satua äitinään ja hänen lapsenlapsensa ovat Sadulle kuin omia. Minun vanhempi poikani taas on ollut niin paljon Sadun kanssa, että kutsuu häntäkin äidiksi”, Jonna kertoo.
Risainen vankilaelämä alkoi olla jo ohitse, kun nelisen vuotta sitten Sadun elämän palikat alkoivat yllättäen horjua.
Ensin Sadun isä sairastui ja kuoli nopeasti sen jälkeen. Vähän ajan päästä menehtyi äiti. Sadun raittiuspäätös alkoi repeillä ja vanha amfetamiininhuuruinen elämä taas houkutella. Kevättalvesta 2018 koitti aamu, joka muutti vielä kertaalleen kaiken.
Raimo löydettiin tapettuna Sadun ja Raimon kodin olohuoneesta.
”Se oli meille kaikille ihan kauhea shokki, täysi painajainen. Äidin aineiden käyttö repesi silloin täysin holtittomaksi”, Jonna kertoo.
Äidin ja tyttären suhteen kovin paikka
Kaksi viikkoa Raimo Anderssonin kuoleman jälkeen Satu vangittiin huumausainerikoksista.
Se oli kova paikka – myös äidin ja tyttären suhteen kovin paikka.
”Äiti oli niin kamoissa ja sekaisin, että kaiken raivon, surun ja pettymyksen keskellä olin onnellinen, kun hän lopulta jäi kiinni. Se oli parempi vaihtoehto kuin varma kuolema.”
Kun Satu jälleen kerran päätyi vankilaan, hän sai huomata, että vankilamaailma oli muuttunut. Hän halusi eroon aineista ja päätti rakentaa loppuelämän järkevämmälle pohjalle.
”Äidille teki tosi tiukkaa myös se, että lapsenlapset ikävöivät.”
Jonnan vanhempi poika muuttui sulkeutuneeksi. Hän ei halunnut alkuun puhua Sadun kanssa puhelimessa. Ikävä raastoi molempia.
Jonna koki jääneensä tyhjän päälle. Kaksi pientä lasta, oma yritys, Ramin kuolema ja äiti vankilassa. Kaiken mieleen vyöryivät tapahtumien laukaisemat pelot, paniikkihäiriöt ja painajaiset.
”Sain onneksi apua. Aiemmin, kun olin yrittänyt puhua asioistani ammattiauttajille, he olivat suurin piirtein pitäneet vitsinä, kun aloitin, että ”No, äitini on pitkän linjan rikollinen ja isäni palkkamurhaaja.”
Jonna puhuin lapsilleenkin avoimesti, että mummi oli tehnyt tuhmia ja istuu siksi vankilassa.
”En ole osannut koskaan olla muuta kuin avoin.”
Sellainen hän oli Sadun mielestä jo lapsena.
”Huutelit hammaslääkärissäkin, että äiti joutuu vankilaan, et nähnyt siinä mitään outoa”, Satu hymähtää.
Muut näkivät.
Jonnalla oli ystäviä, joiden vanhemmat kielsivät heitä leikkimästä hänen kanssaan. Opettajia, jotka pitivät häntä jo lähtökohtaisesti toivottomana tapauksena.
”Olen oppinut olemaan välittämästä muiden mielipiteistä. Siskoni kanssa olemme molemmat opiskelleet ammatit, hankkineet perheet ja tulemme hyvin toimeen. Emme toteuttaneet lastensuojelun kauhuskenaarioita, että olisimme ihan toivottomia tapauksia.”
Jonna on aina ollut avoin perheensä vaiheista. ”En piilottele äidin taustaa tai häpeile sitä.”
Perhe on tärkein
Viime kesänä Satu pääsi vankilasta. Omaa yritystä ei enää ole, joten hän ei soita Jonnaa mukaan siivouskeikoilleen. Nyt se on Jonna, joka soittaa äitinsä mukaan keikalle.
”Me ollaan ADHD-tapauksia molemmat, pyöritään ristiin rastiin niin kauan, että muistetaan mitä piti tehdä, mutta aina kaikki saadaan tehtyä”, Satu nauraa.
Tapeltuakin tulee aina välillä, sillä tavalla sopivan arkisesti. Yleensä riidat kuitataan huumorilla.
Edelleen välillä Jonnan öihin tunkee painajaisia – ja elämään eri kokoisia vastoinkäymisiä. Silti tytär luottaa äitiinsä, ja toisin päin.
”En jaksa pelätä, että äiti sortuu aineisiin. Jos ongelmia tulee, autamme toisiamme, niin olemme tehneet aina. En häpeä äitiä tai asetu hänen yläpuolelleen, vaikka hän on tehnyt erilaisia valintoja kuin minä ja Jenni. Me ei olla koskaan edes poltettu tupakkaa. Ehkä äidin on pitänyt tehdä kaikkea hölmöä meidänkin puolestamme”, Jenni toteaa.
Hän myöntää olevansa äidin tyttö, edelleen. Sama, joka kymmenvuotiaana päätti kirjeen äidille vankilaan:
”Mikään ei tule väliimme. Rakastan sinua aina.”