Sotalapsi Raimo koki paluun väkivaltaiseen Suomeen ahdistavana: Kotona odotti sodassa traumatisoitunut ja väkivaltainen isä
Raimo Pehkonen oli sotalapsi, joka lähetettiin Ruotsiin. Siellä hän sai elää ihanassa perheessä turvallista elämää. Sitten kaikki muuttui.
Sota-ajan lapsuusmuistot nousevat Raimo Pehkosen mieleen edelleen. Niiden avulla voi ylittää isommat murheet, joita elämä tuo eteen.
Kun sireenit alkoivat ulvoa Helsingin yössä, nappasi Raimo Pehkosen äiti Agnes kotona viltit sängyistä, valmiiksi pakatut kassit ovensuusta ja hätisti lapset liikkeelle.
”Sitten juostiin”, Raimo, 85, muistelee.
Vallilan pommisuojaan oli matkaa kotoa Kangasalantieltä vain muutamia satoja metrejä. Ensin venäläisten valoraketit valaisivat yötaivaan, sitten alkoi jyrähdellä moottoreiden murina.
”Ne valoraketit oli kuin ilotulitusta”, Raimo kertoo.
Pommisuojassa oli valtavasti porukkaa.
”Siellä me lapset juostiin ympäriinsä ja aikuiset juoruili keskenään. Se tuntui ihan turvalliselta. Olihan siellä äitejä ja joitain vanhempia miehiä.”
Joskus pommisuojassa piti viettää vuorokausia.
Kun ilmahälytys oli ohi, pojat lähtivät tutkimusretkille laskemaan vainajia.
”Palomiehet kantoivat mustuneita ruumiita kaduille, ja me lapset pidettiin niistä kirjaa kuin autoista. Vihkoon merkkasin, että tänään viisi ruumista, eilen neljä. Jos oli huono tuuri, ei tullut yhtään.”
Raimo hymähtää muistolleen.
”Lapsen mieli on sellainen. Kaikkeen tottuu. Ne pommitukset ovat mun ensimmäisiä lapsuusmuistojani.”
Valokuvia noilta ajoilta hänellä ei ole.
”Kaikki kuvat on täällä”, Raimo sanoo ja kopauttaa päätään.
Sotalapsi lähetettiin Ruotsiin
Yhtenä päivänä äiti lähti viemään Raimoa ja hänen pikkuveljeään Aarnoa Helsingin rautatieasemalle. Raimo ei muista, että heille olisi kerrottu, mistä oli kyse. Asemalaiturilla paikalla olleet tädit ripustivat lasten kaulaan laput, joissa oli nimi, ikä ja muut tarpeelliset tiedot.
Sitten noustiin satojen muiden lasten kanssa höyryveturin vetämään pitkään junaan. Matka kohti Ruotsia alkoi. Raimo oli silloin 6-vuotias, veli 4.
”Muistan, että äiti käski minua pitämään pikkuveljestä hyvää huolta.”
Sotavuosina Suomesta lähetettiin noin 70 000 lasta sotaa pakoon Ruotsiin. Lisäksi lapsia lähetettiin talvisodan aikana Norjaan ja Tanskaan.
Raimo ei muista, että olisi lähdön hetkellä pelännyt tai itkenyt. Eikä hän ole mielestään koskaan ihmetellyt, miksi heidät lähetettiin pois kotoa.
Junassa molemmin puolin vaunua oli pitkät penkit ja yläpuolella lavitsat.
”Siellä me lapset nukuttiin vieri vieressä.”
Juna jyskytti läpi Suomen kohti Torniota. Kesken kaiken matka katkesi, ja juna pysähtyi. Oli tullut ilmahälytys.
”Juostiin äkkiä läheiseen metsään. Maattiin siellä, kunnes lentokoneet lähtivät.”
Matkan aikana vaunussa olleet tädit tarjosivat ruoaksi kaurapuuroa. Sen Raimo muistaa hyvin.
”Ei se ollut mitään Elovenaa, vaan sellaista, jossa oli karkeita akanoita joukossa. Ne tarttuivat kieleen ja niitä piti nyppiä pois.”
Torniosta mentiin rajan yli Haaparantaan.
”Tuntui turvalliselta päästä Ruotsiin.”
Haaparannassa odotti ruotsalainen sähköveturi ja tädit, jotka tarjosivat lihapullia, perunamuusia ja kermakastiketta. Santsata sai.
”Kyllä me pojat vedettiinkin!”
Eivätkä lasten vatsat kestäneet sellaista äkkiseltään. Pian vessaan kiemurteli pitkä jono.
Aamulla veljen sänky olikin tyhjä
Juna vei Raimon ja pikkuveljen Norrköpingiin eli hyvän matkaa Tukholmasta etelään. Siellä lapset laitettiin ensimmäiseksi pesulle.
”Käveltiin alasti pitkässä jonossa tunneliin, jossa meidän päällemme suihkutettiin valkoista jauhoa. Se oli varmaan DDT:tä. Sieltä mentiin suihkuun, ja sen jälkeen sai uudet vaatteet.”
Lapset jaettiin eri puolille lähiseutua lastenkoteihin. Veljekset päätyivät Finspångin kauppalaan.
Kun Raimo heräsi ensimmäisenä aamuna uudessa paikassa, oli veljen sänky tyhjä. Kauhuissaan poika kysyi veljestä paikan tädeiltä, mutta kukaan ei ymmärtänyt suomea.
”Etsin jokaisesta sängystä, katsoin kaikki paikat – ei missään.”
Veli löytyi vasta puoli vuotta myöhemmin samasta kauppalasta, toisesta perheestä. Hän oli sairastunut kovaan kuumeeseen ja viety sairaalaan. Niin poikien tiet erosivat.
Sotalapsi sai ihanan perheen
Raimo vietti lastenkodissa pari kolme viikkoa. Ruotsalaiset hakivat sieltä lapsia perheisiinsä.
”Ensin valittiin tytöt. Meitä poikia oli vielä jäljellä. Jossain vaiheessa päätin, että minä en tänne viimeiseksi jää. Kun paikalle tuli kiltin näköinen täti, tarrasin lujaa hänen takkinsa helmaan enkä päästänyt irti.”
Se oli pieneltä pojalta tarkasti valittu.
”Sain ihanan perheen.”
Perheen viisi lasta olivat jo huomattavasti vanhempia kuin Raimo ja pitivät poikaa ”pikkuisenaan”.
”He pilasivat minut”, Raimo nauraa makeasti.
Häntä kuljetettiin ympäri kauppalaa näytillä lasten kavereilla, hänen kanssaan leikittiin ja hänelle opetettiin ruotsin kieltä.
Perheessä oli myös suuri, musta tanskandoggi Donna. Siitä tuli Raimon sydänystävä.
”Hän oli ainoa ystäväni, joka ymmärsi suomea.”
Puolessa vuodessa Raimo oppi ruotsia niin hyvin, että suomi jäi ja pian unohtui kokonaan. Koti-ikävää hän ei muista koskaan poteneensa Ruotsissa.
Raimon muistot ovat aurinkoisia. Niissä äiti Anna ja pappa Gustav olivat iloisia ja sydämellisiä. Perheessä laskettiin leikkiä ja oltiin yhdessä. Koulussa Raimolla oli ihana opettaja, joka kannusti. Raimo jopa voitti koulun piirustuskilpailun. Elämä hymyili.
Kunnes yhtenä päivänä Raimon paratiisin ylle nousi synkkä pilvi. Suomesta oli tullut kirje. Sota oli päättynyt.
”Äiti halusi, että palaamme veljen kanssa takaisin Suomeen.”
Nyt Raimo oli ymmällään.
”Se oli kaamea hetki. Mitä mä siellä Suomessa teen? En osannut enää puhua suomea.”
Anna lähti saattamaan molempia veljeksiä Tukholmaan satamaan.
”Vasta laivalla tajusin, että nyt lähdetään tästä maasta pois. Olo oli kuin tyhjän päällä. En tiennyt, mihin olin menossa.”
Karu kotiinpaluu Suomeen
Pojat tulivat Heimdahl-nimisellä laivalla Turkuun. Satamassa äiti oli sisarensa kanssa vastassa.
”Kotiinpaluu oli karmea. En muistanut enää isää. Katsoin vain, että tuoko vieras ukko on minun isäni.”
Eipä heillä ollut enää yhteistä kieltäkään ennen kuin pojat oppivat taas suomea.
Ruotsissa Raimolla oli ollut oma huone omakotitalossa. Vallilassa perhe asui Puukuntsi-nimisessä kaupungin suuressa vuokratalossa, jota tosin värinsä ja kai maineensakin takia kutsuttiin Punakuntsiksi. Kotina oli yhden huoneen ja keittokomeron asunto.
”Seinät olivat niin ohuet, että niitten läpi kuului, kun ihmiset riitelivät tai pieraisivat.”
Pihalla oli valtava huussi, jonka vastakkaisissa riveissä oli kummassakin 12 reikää.
Isä oli juro ja ankara, sodan käynyt mies.
”En koskaan tuntenut isän rakkautta, enkä ollut koskaan hänen sylissään.”
Raimo kertoo, ettei isä ollut juoppo, mutta kyllä hänellä viinapullo oli viikonloppuisin. Pojat saivat usein isältä selkäänsä. Oman osansa otti äitikin, kun yritti puolustaa lapsiaan.
”Sodan jälkeen oli yleistä, että avioliitoissa oli raakuutta. Oliko sitten sodan vai viinan syytä”, Raimo pohtii.
Ruotsin perheessä ei ollut sellaista menoa.
Sodanjälkeinen Suomi oli väkivaltainen maa
Raimon muistoissa lapsuudesta nousee usein pintaan juuri ankara kuritus.
”Kastoin kerran edessä istuvan tytön letin mustepulloon. Opettaja käski laittaa sormet pulpetille ja löi karttakepillä niin lujaa, että keppi katkesi. Sormet olivat turvoksissa pitkän aikaa. Hyvä ettei osunut niveliin.”
Keppi piti viedä kotiin. Isä teki uuden ja antoi siitä hyvästä aimo selkäsaunan.
”Vähän vanhempina, kun jäimme veljen kanssa kiinni tupakanpoltosta, isä antoi valita, otammeko viisi lyöntiä vyön solkipäällä vai kymmenen sileällä. Valitsin sileän pään.”
Sodanjälkeinen Suomi oli väkivaltainen maa. Kotona Vallilassa pojat pääsivät pian paikalliseen ”Valkan jengiin”. Se oli ruotsinkielisten nuorten porukka, joka tappeli muiden jengien kanssa. Raimo näyttää kasvoissa olevaa arpea.
”Tuohon osui kerran kettinki. Ei tämä vielä mitään, mutta muistan, kun kerran kaveri juoksi kotiin vasen silmämuna kädessä, kun kettinki oli ruhjonut.”
”On sitä pahemmistakin paikoista selvitty”
Raimo olisi vanhempana halunnut kauppaopistoon.
”Me olimme köyhiä, ja isä sanoi että ei tarvii työväen kakaroitten kouluja käydä, töihin vaan.”
Myöhemmin Raimo koulutti itseään kaupallisilla kursseilla ja onnistui etenemään elämässään päällikkötason töihin niin, että lopulta päätyi Arabian-posliinitehtaan taideosaston myyntipäälliköksi. Siinä auttoi, kun hallitsi hyvin ruotsin kielen.
Raimo sanoo, ettei lapsuudesta jäänyt traumoja. Ehkä se kehitti sitkeyttä.
”Kun joskus myöhemmin oli vaikeaa, ajattelin, että on sitä pahemmistakin paikoista selvitty.”
Takana on jo 58 yhteistä vuotta Raija-vaimon kanssa. Heti kun eläkepäivät alkoivat, Pehkoset myivät kotinsa Suomessa ja muuttivat Espanjaan. Ajatus auringosta ja edullisemmasta elämästä houkutteli lähtemään.
”Ehkä minulle jäi lapsuudesta jonkinlainen kaukokaipuu, halu päästä pois Suomesta.”
Aurinkorannikolla kului 25 vuotta. Nyt on taas uusi elämänvaihe alkamassa. Ikä ja terveys tekivät sen, että Pehkoset päättivät asettua takaisin Suomeen.
Kesä vietetään vielä mökillä Pohjanpitäjässä, mutta talveksi asetutaan uuteen kotiin. Muuttolaatikotkin ovat vasta matkalla.
”Nyt mennään päivä kerrallaan”, Raimo sanoo.
