Syöpä vei Carlalta äidin : ”Sovimme, että teemme jäljellä olevasta ajasta parhaan mahdollisen”
Carla Björndahl kasvoi siihen, että yksi hänen perheensä jäsenistä on perheyritys. Sitten perheenjäseneksi tuli myös hänen äitinsä Tiinan syöpä, joka johti kuolemaan. Suruvuosi on opettanut Carlalle paljon.
Clarissa antaa heti palautetta, jos Carla aikoo unohtua liiaksi työn pariin kotona. Oman osansa huomiosta vaatii myös Espanjan vesikoira Tyco. © Aku Ratsula
Miksi mummu itkee jouluisin, ettei hänellä ole äitiä? Muita läheisiä on niin paljon: mies, lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset? Sitä Carla Björndahl, 35, ihmetteli aiemmin. Nyt hän tietää vastauksen.
”Äidin kaipaus muuttaa muotoaan ja sen kanssa oppii elämään, mutta se ei koskaan katoa.”
Carla oli äitinsä Tiina Ratsula-Hällströmin vierellä, kun tämä kuoli 2. maaliskuuta 2020.
”Hetken mietin, että jos nyt pesen kädet, niissä ei ole enää äidin kosketusta.”
Kuluneen vuoden aikana hän on huomannut, ettei äiti sittenkään ole kokonaan poissa.
Ensimmäisen syöpä, kun sisko syntyi
Ensimmäinen kasvain löydettiin vuonna 1984. Se osoittautui ykkösasteen syöväksi ja Tiinalta poistettiin kilpirauhasesta suurin osa. Hän oli 27-vuotias.
Carla syntyi vuotta myöhemmin. Hänen ensimmäinen muistikuvansa äidin sairaudesta –ja pitkään aikaan ainoa – liittyy pikkusiskon syntymään.
”Äiti istui olohuoneessa isossa nojatuolissa imettämässä Petraa. Hän suri sitä, ettei voisi imettää Petraa yhtä kauan kuin oli imettänyt minua kohdun seinämästä löytyneen kasvaimen vuoksi.”
Oli vuosi 1989. Carla oli neljävuotias. Tiinan kasvain leikattiin ja se osoittautui hyvänlaatuiseksi. Sen jälkeen jatkettiin elämää.
”Äiti otti aamulääkkeet, ei sen kummempaa.”
Kun sairaus seuraavan kerran nosti päätään, oli vuosi 2005. Tiinalta poistettiin kohtu, munasarjat ja vatsanpeitteet. Carla oli jo irtautunut kotoa ja lähtenyt opiskelemaan Vaasaan. Mieleen jäi, kuinka pahalta tuntui nähdä äiti sairaalassa heikkona, toisten autettavana.
Seuraavat yhdeksän vuotta olivat huolettomia.
”Kerran äiti sanoikin, että nyt hänen asiansa ovat liian hyvin.”
Se oli vähän ennen kuin Tiina meni poistattamaan kystaa rinnastaan.
Tiinan rintoihin ilmestyi aika ajoin vaarattomia kystia. Hän muistutti tyttäriään rintojen tutkimisen tärkeydestä ja opasti kädestä pitäen, miltä kysta tuntuu. Vaarattominakin ne pitää aina tutkituttaa, Tiina korosti.
8. syyskuuta 2016 Carla istui tuolloin seitsemän kuukauden ikäisen tyttärensä Clarissan kanssa odottamassa Tiinaa sairaalan parkkipaikalla. Kystan poiston piti kestää vain puolisen tuntia, mutta aikaa kului paljon enemmän.
Kun Tiina vihdoin palasi, hän oli järkyttynyt. Löydös ei ollutkaan kysta.
Lokakuussa häneltä poistettiin toinen rinta ja imusolmukkeita. Diagnoosi oli harvinainen pienisoluinen syöpä.
Carlan aviomies Oskar Björndahl kielsi etsimästä lisätietoa internetistä. Kuunteliko Carla? Ei.
”Muistan istuneeni kotona ja tajunneeni, että tämä ei pääty hyvin. Tämä ei mene enää pois.”
Kauppareissuista tuli yhteinen tapa
Tiinan intohimo oli työ perheyrityksessä, isoisän perustamassa muotitavaratalo Ratsulassa. Hän aloitti tuotepäällikkönä ja vastasi lopulta kenkien, laukkujen, sukkien, sukkahousujen, alusvaatteiden, lifestyle -tuotteiden ja Marimekon ostoista. Lisäksi hän toimi henkilöstöpäällikkönä.
Työ oli elämäntapa, joka ulottui myös kotiin.
”Äiti työskenteli papereilla ja rakasti levittää ne keittiön pöydälle.”
Lapsena Carla toivoi, että Tiina välillä olisi laittanut paperit syrjään tai lähtenyt töistä aikaisin kotiin. Kavereiden kotona hän näki toisenlaisen arjen.
”Erään ystäväni luona kävimme ruokakaupassa koko perheen voimin. Kysyin äidiltä, voimmeko mekin tehdä niin.”
Tiina toteutti toiveen.
”Valitsimme aina samat aamiaismurot, mutta se oli silti kivaa. Se oli jotain, mitä teimme yhdessä.”
Kun Carla aloitti työnsä Ratsulassa syksyllä 2012, hän päätti alusta saakka pitää kiinni työajoista. Kotiin lähdettäisiin viimeistään silloin, kun liike sulkee ovensa. Töiden jatkaminen kotona olisi poikkeus, ei sääntö.
Onko päätös pitänyt? Kyllä ja ei.
Jokin aikaa sitten Carlan tytär Clarissa, 5, pyysi apua barbin mekon napitukseen. Kohta, Carla vastasi. Tytär totesi: ”Mamma, du säger alltid snart och snart”. Se pysäytti.
”Lapsena ’kohta’ oli tyypillinen vastaus, jonka äidiltä sain. En halua toistaa sitä.”
Aikuisena Carlan on ymmärtänyt, että Tiinan oli mahdoton toimia toisin.
”Työ oli hänen elämäntapansa. Loppua kohden se piti hänet järjissään.”
Tähänastista elämäänsä muistellessaan Carla Björndahl on oivaltanut, että hän ei horju helposti. ”Löydän ratkaisun. Olen oppinut myös sen, että tietyissä tilanteissa pitää harrastaa tervettä itsekkyyttä.” © Aku Ratsula
Carla oli 8-vuotias, kun hänen vanhempansa erosivat. ”Vuosien varrella minusta tuli tavallaan perheen toinen aikuinen, jolle äiti kertoi paljon.” © Aku Ratsula
Helmikuussa 1988 Carla ja Tiina Reposaaren ravintolassa. Graavilohi ja -siika olivat Carlan suurta herkkua. © Aku Ratsula
Heinäkuussa 1995 Tiina ja 6-vuotias Petra-sisko toivat Carlalle 10-vuotissyntymäpäivälahjat vuoteeseen. © Aku Ratsula
Tauti oli kuin ikävä perheenjäsen
Porista 20 kilometrin päässä Poikeljärven rannalla on huvila, jossa neljä sukupolvea Ratsuloita viettää kesät juhannuksesta syksyyn. Heinäkuisena aamuna 2018 Carla heräsi siellä keittiöstä kuuluvaan paniikinomaiseen ääntelyyn. Tiina oli lukemassa lääkäriltä saamaansa sähköpostia.
”Hän hoki, että tässä ei ole mitään hyvää.”
Rinnan leikkauksen jälkeen Tiinaa hoidettiin sytostaateilla. Hän palasi arkeen. Nyt viestissä kerrottiin, että syövän etäpesäkkeitä oli löytynyt eri puolilta kehoa.
”Se tuntui siltä, että aikaa olisi enää vain pari kuukautta.”
Jälleen alkoivat rankat hoidot ja lääkitys. Niiden lomassa jatkui työnteko.
”Jotenkin siihen tottui, että tuossa on nainen, jolla on yhdeksän elämää. Joka hiivatin kerta, kun ajattelin, että pahin on tapahtunut, se ei ollutkaan. Tulossa oli vielä pahempaa.”
Tiina halusi kertoa läheisilleen välittömästi sairauden vaiheista saamansa tiedot. Tapa ilmaista oli koruton: tilanne on nyt parempi tai tilanne on nyt huonompi. Jossain vaiheessa syövän mittarina käytetty NSE-arvo tuntui ainoalta puheenaiheelta.
”Sanotaan, että perheyritys on kuin perheenjäsen. Meillä perheenjäsenenä oli myös äidin syöpä.”
Tiina ei koskaan tehnyt itsestään uhria tai valittanut kohtaloaan.
”Hän oli niin julmetun vahva.”
Carla sen sijaan eli paniikissa, mutta ei halunnut näyttää pelkoaan Tiinalle. Rauhoittelijan rooli oli aviomiehellä.
”Oskar vakuutti, että lääkärit sanovat, kun tilanne on oikeasti paha.”
Sanat muistuivat Carlan mieleen myöhemmin.
7. helmikuuta 2019 Tiina sai aivoinfarktin ostomatkalla Helsingissä. Sairaalaan hälytetyn Carlan päässä sinkoilivat ajatukset.
”Tämä ei voi mennä näin. Minun on saatava jutella äidin kanssa vielä. On epäreilua, jos hän kuolee yksin. Mitä minä sitten teen, miten kerron siskolleni?”
Sairaalassa odotti hyväntuulinen Tiina. Hän tunsi Carlan, mutta ei tiennyt, miksi kutsuisi avaimia. Monia muitakin sanoja oli hukassa. Paluuta täysin entiseen ei enää ollut.
Äidin sairaus vei töissä äärirajoille
Carla ja Tiina olivat aiempina vuosina matkustaneet yhdessä kaksi kertaa vuodessa Milanoon, Pariisiin ja Düsseldorfiin tekemään kenkä- ja laukkuostoja. Ne ja yhteiset Helsingin reissut olivat paitsi työmatkoja, myös äidin ja tyttären kahdenkeskistä aikaa.
”Olen niistä tosi kiitollinen. Harva on saanut kokea yhtä paljon äitinsä kanssa kuin minä.”
Tiina ei kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan töitään muiden vastuulle.
”Äiti ei koskaan puhunut eläköitymisestä.”
Sairaalasta päästyään Tiina alkoi vihdoin vähentää töitään ja siirtää muille.
”Meillä alkoi yksi parhaista aikakausistamme aikuiselämässä.”
Se kevät vei Carlan jaksamisen äärirajalle. Carla otti vastuun Tiinankin töistä heti Meilahden sairaalasta lähdettyään. Työtaakka oli suuri, mutta hän yritti selviytyä siitä eikä kertonut kenellekään, kuinka paljon kärsi myös unettomuudesta. Pahinta kenties oli, ettei hän voinut paeta Tiinan sairautta hetkeksikään.
Helatorstaina, matkalla enon syntymäpäiväjuhlille Carla alkoi räyhätä autossa miehelleen. Se oli ainutlaatuista. Mies pysäytti auton, komensi Carlan ulos ja kehotti tulemaan takaisin, kun olisi riittävästi huutanut.
”Juuri tämän vuoksi olen naimisissa hänen kanssaan.”
Aviopuolison lisäksi tärkeä tuki oli psykologi, jonka vastaanotolla Carla alkoi syksyllä 2019 käydä kerran kuussa.
”Se oli yksi viisaimpia päätöksiäni.”
Häntä auttoi myös se, että edellissyksynä hän oli aloittanut uudelleen tenniksen.
13. syyskuuta 2019 tuli tieto, että syöpä oli levinnyt Tiinan aivoihin. Seuraavana iltana oli My Fair Lady -musikaalin näytös, jonne kokoontui paljon Ratsulan henkilökuntaa.
Ennen teatteriin lähtöä Tiina ja Carla halasivat.
”Sen hetken tulen muistamaan aina. Silloin sovimme, että teemme jäljellä olevasta ajasta parhaan mahdollisen.”
Milloin hautajaisista saa puhua?
Sitten aika yhtäkkiä loppui. Maanantaina 24.2.2020 Tiina sai tietää, että hänellä olisi noin kaksi kuukautta elinaikaa. Hän eli viikon.
Tiistai-illan Carla perheineen vietti Tiinan luona. Silloin ei puhuttu syövästä eikä kuolemasta.
”Pelasimme ruokapöydän äärellä korttia.”
Keskiviikkona Tiina kertoi vanhempiensa käyneen ja jutelleen hautajaisista.
”Olin tosi vihainen. Minusta se oli aivan liian aikaista.”
Tiina totesi naureskellen, että niin lähes 90-vuotiaat suhtautuvat kuolemaan. Carla taipui aiheeseen. Keskustelu meni suurin piirtein näin:
Carla: Kuohuvat alkuun.
Tiina: Joo, ja haluatko arvata, mitä jälkiruoaksi?
Carla: Annan marenkikakkua.
Tiina: Tadaa, 10 pistettä.
Tiina sanoi myös, että hänellä on ollut hyvä elämä. Häntä ei pelottanut eikä hän enää ollut surullinen muuten kuin jäljellejäävien puolesta.
”Minulle merkitsi paljon tietää, ettei äiti ollut katkera.”
He kävivät läpi myymälän kenkäraportteja. Työasioiden äärellä Tiina oli entisensä.
”Jos en olisi nähnyt häntä, en olisi tiennyt hänen olevan sairas.”
Torstaina Carla lähti työmatkalle Helsinkiin. Kun hän lauantaina palasi, Tiina ei enää istunut pöydän äärelle. Hänestä oli tullut kahdessa yössä vuodepotilas.
Kolme sukupolvea sängynlaidalla
Carla otti pinon aikakauslehtiä ja kävi Tiinan vierelle sängylle makaamaan. Hän asetti Tiinan puhelimen äänettömäksi. Enää ei ollut tarvetta vastata tai soittaa.
Keskustelut olivat hetkittäisiä.
”Ikävä tulee puolin ja toisin”, Tiina sanoi.
Vierekkäin loikoilu sängyllä jatkui sunnuntaina.
Yhtäkkiä Tiina sanoi, että hänen tekee mieli viiniä.
”Viimeisessä ottamassani kuvassa äiti istuu sängyn laidalla juomassa punaviiniä, takanaan hänelle tärkeä taulu, kollaasi hänen elämästään.”
Carlan lähdettyä Tiina menetti tajuntansa.
Maanantaiaamuna Clarissa ilmoitti, ettei hän halua mennä päiväkotiin. Carla otti hänet mukaansa Tiinan luo ja selitti matkalla, että Mumista – kuten lapsenlapset Tiinaa kutsuivat – tulee enkeli.
”Rakastan enkeleitä”, Clarissa sanoi. Tiinan hengitys tasaantui, kun Carla ja Clarissa asettuivat hänen vierelleen sängylle. Carla jutteli hänelle ajatuksissaan.
”Nyt on hyvä. Olet tehnyt kaiken, mitä pitää. Voit antaa mennä. Olemme tässä.”
Clarissa silitti Tiinan käsivartta. Carla koski sormia ja tunsi niiden kylmyyden. Hän aikoi nostaa peittoa suojaksi. Samassa Tiina otti viimeisen henkäyksensä.
Kello oli 8.55.
”Kiitos äiti sinun, kuolema ei pelota enää minua. Ei se mitä sillä hetkellä tapahtuu tai mitä sen jälkeen. Clarissan kanssa saimme maata vierelläsi, kun siirryit ajasta ikuisuuteen. Tai kuten Clarissa asian näkee, muutit Kuuhun. Clarissan mukaan Mumilla kävi tuuri, kun pääsit töihin Jeesuksen pitämään kauppaan, joka siis todella sijaitsee Kuussa. Mikä sen parempaa! Olet varmasti hänen paras ja tunnollisin työntekijä. Toivottavasti saat aamukahvisi kanssa herkullisen viinerin tai täytekakkua.”
Arkun fyysinen paino tuntui
Tiina oli vuosia sitten kuunnellut levyä, jossa oli mukana muistotilaisuuksissa usein kuultava Adagio.
”Tämä on kappale, jolla minut kannetaan arkussa kirkosta ulos”, hän sanoi.
Carla muisti sen.
”Ajattelin, että en voi antaa hänelle kaikkea, mutta sen pystyn antamaan.”
Hän antoi enemmänkin.
Koronapandemia rajoitti hautajaisjärjestelyjä eivätkä Yhdysvalloissa asuneet lähisukulaiset päässeet Suomeen. Carlasta tuli yksi arkun kantajista.
”Tietyllä tavalla oli tärkeää kokea myös fyysisesti arkun paino.”
Muistotilaisuudessa tarjottiin muiden muassa kuohuviiniä ja marenkikakkua.
”Olisit liikuttunut siitä, miten kauniisti pappi sinusta puhui. Olisit kysynyt, tuliko ulkona kylmä. Valehtelisin, ja sanoisin ei. Samalla olisit kysynyt, mitä meillä oli päällä. Olisin kertonut, että minulla oli housut, koska se oli tilanteeseen sopivampi ja kertoisin, että hain sinun helmikorviksesi lainaan. Kertoisin myös, että Victor valitsi mustan pikkutakin ja Clarissa mekon, jonka helma heilui. Kuten minulla 4-vuotiaana. Ja sitten keskustelu olisi lähtenyt raiteiltaan pinkkiin kellohameeseen, joka oli minulle todella tärkeä lapsena.”
Tiina Ratsula-Hällström eli elämänsä täysillä. ”Suurella innolla, silmät säihkyen ja korut kilisten”, Carla kuvaa. © Aku Ratsula
Pienet asiat tärkeimpiä
Carlan poika Victor, 8, sanoi Tiinan kuoltua, että Mumin luona sai syödä seitsemänkin jäätelöä päivässä.
”Sellaisia ihmisiä ei enää ole hänen maailmassaan. Mumi hemmotteli lapsenlapsiaan Viktoria, Clarissaa ja Ellaa, kuten asiaan kuuluu.”
Carla on pohtinut, mitä Tiinasta on jäljellä.
Carla tarjoaa kahvia, jossa on ripaus kardemummaa. Hän vie viherkasvit suihkuun, ostaa kotiin tuoreita kukkia, pukee aina samanväriset ja -tyyliset alusvaatteet ylleen ja kirjoittaa tapaamiset paperikalenteriin. Ne ovat Tiinalta opittuja tapoja.
”Ja kun teen asioita, joita äiti teki, tietynlainen kaipaus helpottuu.”
”Olen tehnyt pullataikinasi nyt kahdesti. Toivon, että jossakin kohtaa kirjoittamasi ohjeet tuottavat tulosta.”
Kursivoidut lainaukset Carlan facebook-päivityksistä äidin kuoleman jälkeen.
Artikkeli julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 5/2021.
Lue myös: Ylikunto olikin syöpä – 20-vuotiaan Essin arki muuttui kertaheitolla
Carlan Tiina-äidistä oli ihanaa olla Mumi. ”Hän myös tietyllä tavalla opetti minua ottamaan itselleni tilaa. Rakastan lapsiani, mutta olen parempi äiti, kun saan käydä töissä.” © Aku Ratsula
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti