Syöpään sairastunut Krista Launonen, 50, sai seitsemän vuotta elinaikaa – ”Meillä halataan ja rakkaus kerrotaan joka päivä”

Puutarha on kuin unesta, jossa ketään ei satu – ei ole hätää, eikä huolta. Riippukeinu heilahtaa lempeässä, lämpimässä tuulahduksessa. Puiden oksilla roikkuvissa pulloissa ja pienissä maljakoissa hyllyllä on kukkia. Kesän yltäkylläinen kauneus ympäröi meitä.

Juomme juhannusta edeltävällä viikolla kirpeän makeaa minttujuomaa. Tarjolla on myös taateleita ja sipsejä.

”Suolaa, kuumalla pitää olla juomaa ja suolaista”, Krista Launonen huomauttaa.

Olemme hänen kotinsa puutarhassa Herttoniemessä. Kaiken kauniin ja lempeän keskellä tarkoitus on puhua kuolemasta. Mutta ensin puhutaan puutarhasta, koska se on tärkeintä juuri tässä hetkessä.

”Olin niin onnellinen, kun unikot puhkesivat kukkaan. Ensin yksi, sitten kaksi ja nyt jopa neljä upeaa kukintoa”, Launonen huokaa.

Hän ei ole viherpeukalo, joten uljaat, siemenestä kasvatetut unikot pihamaalla ovat omanlaisensa ihme. Kukkia Launonen on kuitenkin rakastanut aina. Kukkia on aina myös ollut.

”Isäni oli kukka-alalla ja meillä oli aina kotona leikkokukkia. Kasvoin aikuiseksi ja kukat pysyivät, niitä on oltava, niistä en luovu.”

Bobo-koira on tuonut mukanaan ison pussillisen iloa Krista Launosen perheen arkeen. © Tommi Tuomi

”Elämä otetaan hetkinä”

Krista Launonen tietää, että silti hän joutuu luopumaan. Ei vain kukista, vaan puolisostaan, lapsestaan, kaikesta, elämästä. Hän sairastaa parantumatonta syöpää ja on käynyt kohti kuolemaansa jo neljä vuotta. Lääkäri antoi seitsemän vuoden elinarvion, kun Launonen pakotti sellaisen antamaan. Nyt siitä on käytetty yli puolet.

”Tänään, tässä hetkessä olen kuitenkin elossa ja voin tilanteen huomioon ottaen hyvin. Elämä otetaan hetkinä.”

Hyviä hetki on paljon. Sitä ei välttämättä ymmärrä tavallista arkea suorittaessa ja kokemuksia ahnehtiessa, mutta yksi hyvä hetki voi olla ruhtinaallisen paljon, jos toinen vaihtoehto on, ettei hetkiä ole enää lainkaan.

Tai että jokainen hetki on niin tuskallinen, että kuolemakin tuntuisi helpotukselta.

Sitäkin kuoleminen on. Tuskan pelkäämistä, koska tuskaa on väistämättä jossain vaiheessa. Hoidot voivat tuottaa hirvittävää oloa, syöpä satuttaa tai lääkkeet korventaa sisuksia. Kuolemanpelko on usein myös kivunpelkoa. Kivusta ja sen hoidosta ja sen hoitamattomuudesta saisi oman juttunsa.

”Kipu pelottaa minuakin ja kurja kuolema, sellainen, että kitumalla lähdetään”, Launonen sanoo.

Hän tietää, että valitettavasti niinkin voi käydä, myös Suomessa. Siksi kuolemasta ja kuolemisen hoidosta pitäisi puhua enemmän julkisesti. Kuinka on mahdollista, ettei edes yhdessä maailman hyvinvoivimmista maista ihminen saa takuuvarmasti kuolla kivutta ja arvokkaasti?

Krista Launonen sai seitsemän vuotta elinaikaa. Siitä on käytetty yli puolet. © Tommi Tuomi

Vertaisryhmiä tueksi

Kanssamme kesäunelman keskellä pitäisi istua kolmaskin ihminen, Susanna Lehmuskoski. Hänen kanssaan Launonen kirjoitti kuolemisesta kirjan Kesken kaiken, joka ilmestyi nyt elokuun alussa Avain-kustantamolta.

Susanna Lehmuskoski ei kuitenkaan ehtinyt nähdä kirjan julkaisua. Hän menehtyi 53-vuotiaana syöpään huhtikuun lopussa. Lehmuskosken mietteet ja tunteet ovat kuitenkin mukana yhteisessä kirjassa, jonka hän toivoi herättävän tarvittavaa keskustelua kuolemisesta ja tuovan kohtalotovereille sellaista apua, jota hän itsekin olisi halunnut.

Olen viime aikoina haaveillut ryhmästä, jossa olisi meitä ”viikkoja, kuukausia” -ennusteita saaneita. Kukaan muu ei voi ymmärtää tilannetta. Ei mitään sometapaamisia vaan oikeita kontakteja. Näen sen sieluni silmin jonkinlaisena AA-kerhona (jossa kylläkään kukaan ei ole riippuvainen mistään, korkeintaan elämästään): laitamme tuolit rinkiin, kahvin tippumaan ja donitsit pöytään. Oi, miten mielelläni söisinkään donitseja siinä seurassa! Ryhmään olisi pääsy kielletty liian hyväennusteisilta syöpäpotilailta ja varsinkin selviytyjiltä. Siellä olisimme vain me, joiden ennuste on raaka: kuukausia. Ei edes vuotta. Kävisimme läpi tuntojamme, ajatuksiamme, pelkoamme ja kauhuamme ja ehkä myös koettuja kauneuden hetkiä. Ehkä joku olisi löytynyt hyväksyvän asenteen ja kertoisi, miten ihmeessä on siihen päässyt. Joku voisi kertoa välien selvittämisestä ex-puolison kanssa, joku voisi kertoa testamentin tekemisestä, joku pystyisi ehkä vain itkemään.

Psykologi aikoo ottaa idean esille Palliatiivisen keskuksen kokouksessa. Aion lähestyä Syöpäsäätiötä ja kertoa heille ideasta. Jos ryhmät joskus toteutuvat, minä en ehdi niitä näkemään, mutta idea on ilmaan heitetty.

Krista Launonen toivoo, että kuolemisesta keskusteltaisiin myös laajemmin, ei vain silloin, kun se osuu omaan lähipiiriin.

”Kuolema on siivottu pois yhteiskunnastamme. Se näyttäytyy meille lähinnä viihteen kautta, mikä ei ole hyvä asia.”

Launonen pohtii, elämmekö täyttä elämää, olemmeko oikeasti läsnä itsellemme ja muille, jos etäännymme siitä totuudesta, että elämä loppuu?

”Elämä on arvokasta. Muistaako sen, jos kuolema on piilotettu kokonaan?”

Joka päivä rakastetaan

Krista Launonen itse on elänyt kuoleman kanssa jo vuosia ennen sairastumistaan, koska hän on joutunut hautaamaan myös isänsä ja siskonsa.

”Oman kuoleman käsittely on oma juttunsa, mutta rakkaan ihmisen menettäminen on aivan hirveää”, Krista sanoo.

Siksikin kuolemasta puhuminen olisi tärkeää, jotta suremaan jääneet eivät jäisi yksin asian kanssa. Nyt pahimmillaan heitä kartetaan, koska ei tiedetä, mitä sanoa tai miten olla.

Launonen on käsitellyt kuolemaa myös työnsä kautta. Hän on taideterapeutti, kuvataiteilija ja tietokirjailija, joten kuolemasta on ilmestynyt aikaisempiakin kirjoja sekä taidetta.

Tärkeintä kuolemankäsittelyä hän tekee kuitenkin arkisilla teoilla.

”Meillä halataan ja rakkaus kerrotaan joka päivä – ja nauretaan, huumorin kautta moni arjen taakka kevenee kummasti”, Launonen kertoo.

”Kuoleman läsnäolo vahvistaa elossa olon tunnetta.”

Kuolema ei todellakaan ylevöitä, ei elämää, eikä ihmistä, mutta se saattaa parhaimmillaan pakottaa etsimään elämän nauhasta ne kauneimmat helmet, niin menneistä ajoista kuin nykyisyydestäkin.

”Menetin siskoni, enkä koskaan tule pääsemään siitä surusta. Silti helpotuksen hetkiä tulee, kun mietin, että sain omistaa siskon, sain elää elämää, jossa minulla oli maailman suloisin ja ihanin sisko”, Launonen huomauttaa.

Tätä ajatusta hän yrittää vaalia myös silloin, kun oma kuolemantuomio tuntuu kohtuuttomalta taakalta. Hän on saanut elää ja kokea paljon, vaikkei saakaan kaikkea, ei lähellekään. Myös Susanna kirjoitti siitä, kuinka raastavaa on, kun kaikki viedään aivan liian aikaisin.

En yritä enää hampaat irvessä hyväksyä kuolemaani vaan sanon sille ja kaikille, jotka jaksavat kuunnella, että en kuole hymy huulillani, kuolen koska on pakko ja vihaan sitä, ja viimeiseen hengenvetoon asti sanon, että en haluaisi vielä kuolla.

Kuolema vie minut väkisin. En ole kuolemaan valmis. 93-vuotiaana voisin olla elämään väsynyt, kaiken nähnyt ja kokenut ja valmis lähtemään, nyt en ole.

Tarinat helpottavat

Krista Launonen ja Susanna Lehmuskoski eivät kumpikaan ole hakeneet lohtua uskonnosta. Se ei ole ollut, eikä siitä ole tullut edes kuoleman edessä heidän maailmankatsomustaan. Silti menettämisen tuskaan voi löytää lohtua jostain maallisen yläpuolelta, omannäköisestä kuolintarinasta.

”Siskollani se oli kuumailmapallo, joka vie kauas korkealle. Susannalla tarina tuli vastaan jo ennen sairastumista matkalla Yhdysvaltoihin. Minä en ole löytänyt vielä itselleni sopivaa.”

Krista Launonen on miettinyt, että kuolema voisi olla niin kuin aivastus. Kun kuolemme, olemme hetken näkyviä pisaroita, jotka lopulta katoavat ilmaan.

”Mutta tuo ajatus on jotenkin kauhean arkinen ja tylsä.”

Susanna Lehmuskoski kirjoitti oman kuolintarinansa synnystä kirjassa.

Minusta Joshua Tree oli taianomainen ja samoin koko Mojaven aavikko, jonka osa Joshua Treen alue on. Niissä oli jotain ikuista, sellaista joka saa kuin rysähtäen syvästi ymmärtämään yhden ihmiselämän pienuuden. Ihmisiä syntyy, ihmisiä kuolee, me olemme merkitykseltämme muurahaisia, maa on ikuinen. Ympärillä on kuumuus ja hiljaisuus. Jokaisen pysähdyksemme aikana ryntäilin pieniä lenkkejä aivan haltioissani. Minulle tuli tyhjästä outo ajatus: voisin laittaa tähän maate ja kuolla. Kuolla rauhallisin mielin ja maatua nopeasti kuuman ­auringon alla.

Kuolintarinasta tuli lopulta osa Lehmuskosken kuolemaa. Launonen kertoo, että hänen ystävänsä tuhkat tullaan sirottelemaan Joshua Treen autiomaahan, kun aika on oikea.

Jäämme miettimään autiomaata ja Susannaa. Puutarha hehkuu iltapäivän lämmössä, kaikki ympärillä on hiljaa. Krista Launonen katsoo puutarhaansa, unikoitaan, upeaa kukkakimppua terassipöydällä, pieniä maljakkoja täynnä luonnon kauneimpia värejä.

”Ehkä minun kuolintarinani ammentaa kukista. Ehkä elämä jatkuu niin kuin kuolevalla kasvilla talven jälkeen. Siemenestä tai juurakosta nousee uusi, upea kukka.” n

Krista Launonen tietää, miltä menettämisen tuska tuntuu, sillä hän on hyvästellyt jo isänsä ja siskonsa sekä keväällä ystävänsä Susanna Lehmuskosken, jonka kanssa kirjoitti kirjan kuolemisesta. © Tommi Tuomi