Amalfin rannikolla Italiassa voi kokea upeita vuori- ja merimaisemia – Meren kupeesta löytyy rauhallisia kohteita ja vilkasta vilinää
Vuoret vai meri? Amalfin rannikoilla Italiassa saa molemmat. Reissu henkeäsalpaaviin maisemiin opetti myös sen, että elämä yllättää, hyvässä ja pahassa.
Melanie ihailee Jumalten polulta avautuvaa näkymää. Alhaalla häämöttää jetsetistään tunnettu Positano.
Yö on pehmeä ja pimeä. Seisomme ystäväni kanssa Atrani-nimisen kylän apteekin edessä ja odotamme airbnb-emäntämme poikaa, jonka on tarkoitus opastaa meidät majapaikkaan. Missään ei näy ristin sielua.
Yhtäkkiä alkaa kuulua musiikkia. Kurkistamme tieltä alas kylän piazzalle. Sinne on kokoontunut väkeä ravintolapöytien ääreen syömään. Klassinen musiikki kaikuu ja kimpoilee aukiota reunustavien rakennusten seinistä. Jää mysteeriksi, mistä musiikki tulee, ja ehkä siksi hetki tuntuu erityisen maagiselta.
Vihdoin nuorimies saapuu ja johdattaa meidät kapeille kujille, jotka mutkittelevat rakennusten välissä kuin labyrintti.
Atrani on rakennettu vuorenrinteille, ja kapuamme rinkkoinemme yhä ylemmäs. 156 porrasaskelmaa myöhemmin saavumme ”kotiovelle”.
Katsomme Melanien kanssa toisiamme, hymyilemme ja halaamme. Takana on rankka reissupäivä, mutta vihdoin olemme perillä.
Amalfin rannikko on patikoijan unelma
Tämän on tarkoitus olla Meidän Lomamme: on kesä 2022 ja täytämme molemmat myöhemmin samana vuonna 60 vuotta. On aika juhlia elämää ja ystävyyttä. Ystävyytemme alkoi vuonna 1989 Hongkongissa, jossa kohtasimme reppureissulla.
Kaliforniassa syntynyt Melanie asettui lopulta asumaan Uuteen-Seelantiin. Vuosien saatossa tapasimme toisiamme eri puolilla maailmaa: Floridassa, Keniassa, Ranskassa, Suomessa, Kreikassa.
Ja nyt olimme Italiassa, Amalfin rannikolla. Edessä kolme ihanaa lomaviikkoa.
Sentiero degli Dei eli Jumalten polku on yksi Amalfin rannikon tunnetuimmista patikointireiteistä. Noin kahdeksan kilometrin mittainen reitti myötäilee ikivanhoja muulipolkuja, jotka kulkevat pitkin vuorenrinteitä ja läpi metsiköiden.
Maisemat ovat sanalla sanoen jumalaisia: alhaalla kimmeltää turkoosi meri, joka yhtyy utuisessa horisontissa taivaanrantaan niin, ettei enää tiedä, katseleeko taivasta vai merta. Vuorenrinteet ovat kuin vihreällä sametilla vuorattuja.
Atrani on rauhallinen ja aito
Yritän ihailla maisemia samalla, kun pinnistelen pysyäkseni Melanien vauhdissa. Hän etenee poluilla kuin vuorikauris.
Pysähdymme varjoisaan taukopaikkaan ja levitämme pöydälle eväät: mehukasta vesimelonia, ilmakuivattua kinkkua, juustoa ja sämpylää. Ja tietysti vettä, pulloittain. Mikään ei ole ikinä maistunut näin hyvältä!
Paluumatkan taitamme linja-autolla ja ällistymme taas kerran bussikuskien kylmäpäisyyttä. He ajavat pitkin serpentiiniteitä kuin olisivat huviajelulla. Itse en pysty katsomaan edes ulos ikkunasta, sillä sen takana vuorenrinne laskee mereen suorana seinämänä.
Vaikka Amalfin kaupunki ja sen turistivirrat ovat vain kivenheiton päässä, 800 asukkaan Atrani on säilynyt rauhallisena ja aitona. Ei yhtään matkamuistomyymälää, piazzalla muutama ravintola ja kahvila ja erään kujan varrella pieni supermarket.
Uimarantoja on kaksi: maksullinen päivänvarjoineen ja maksuton ilman varjoja. Me ostamme kaupasta oman varjon ja käytämme ilmaista rantaa.
Spagettikin on Amalfissa maukkaampaa
Kokkailemme enimmäkseen itse, sillä budjettimme on tiukka, eikä Amalfin rannikko ole halpa. Ihmeellistä, miten hyvältä maistuu tuoreista syvänpunaisista tomaateista ja basilikasta tehty kastike. Aivan kuin spagettikin olisi täällä maukkaampaa.
Öisin heräämme siihen, kun ilotulitusten äänet jytisevät ja kaikuvat pitkin vuorenseinämiä. Aina jossakin päin rannikkoa juhlitaan.
Sitten minä sairastun koronaan. Tauti kaataa sänkyyn neljäksi päiväksi. Juuri kun elämä alkaa voittaa, Melanie saa puhelun kotoa. Hänen tyttärensä isä ja ex-miehensä on loukkaantunut vakavasti ja joutunut leikkaukseen kriittisessä tilassa.
Melanien on palattava kotiin. Hän toimii kuin kone: siirtää mannertenvälisiä lentoja, pakkaa tavaransa ja lähtee vielä samana päivänä. Hyvästelemme. Kaikki tuntuu epätodelliselta.
Ravellon maisemat ovat kuin postikortti
Olen surullinen ja huolissani, mutta aion silti jatkaa lomaa. Ystäväni Suomesta kysyy, miksi en kutsuisi lapsiani Italiaan. Niin, miksi ei? Poikani innostuvat heti, tyttäreni ei valitettavasti töiden takia pääse.
Ostan pojille lennot (ja heitän hyvästit budjetilleni, mutta kerranhan täällä vain eletään) ja sovin airbnb-emäntäni kanssa muuttuneesta tilanteesta.
Ennen poikien tuloa vietän viikon yksin. Lähden liikkeelle hissukseen koronan jälkeen. Tauti tuntuu vieneen kaikki voimat. Asuntoon kivutessa on pakko pysähtyä vetämään henkeä.
Pienillä päiväretkillä ihastun Amalfin kukkuloilla sijaitsevaan Ravelloon ja sen postikorttimaisemiin. Rannikon ehkä tunnetuimman kaupungin Positanon kujat sen sijaa vellovat turisteista.
Napolin kuumuus ja häly uuvuttivat
Matkustan bussilla ja junalla Napoliin poikia vastaan. Ennen lennon saapumista kiertelen Napolin vanhassa kaupungissa, mutta kuumuus ja kaupungin häly uuvuttavat minut nopeasti.
Tämä matka ei todellakaan mene kuin Strömsössä! Kun olen lentokentällä hätistellyt kannoiltani kahdeksankymppisen italialaispapan, joka pyytelee kahville, ilmoitetaan, että Lufthansan lento ei voikaan laskeutua Napoliin, koska kiitoradalla on ongelmia.
Palaan hotellille odottamaan tulijoita. On jo yö, kun lento laskeutuu lopulta Italian itärannikolle Bariin.
Pieni uimaranta alkaa täyttyä ihmisistä aamupäivällä. Minulla on oma pieni paikkani, päivänvarjoni, kirjani ja pyyhkeeni. Kuivattelen juuri itseäni uinnin jälkeen, kun minulle tulee tunne, että on katsottava taakse. Siellä ylhäällä, rannikkoa kiertävän tien varrella, huiskuttaa kaksi tutunnäköistä tyyppiä, poikani Alex ja Kosmo.
He ovat seikkailleet perille junilla ja busseilla. Halausten jälkeen pojat syöksyvät mereen huuhtomaan matkan pölyt iholtaan.
Amalfin rannikko kimaltaa kuin timantti
Capri ja Pompeiji – ne pojat haluavat ehdottomasti nähdä viikon aikana. Ehkä vähän patikointia, ja paljon chillausta. Sopii minulle.
Lauttamatkalla Caprille näemme Amalfin rannikon mereltä käsin. Paikalliset ovat tottuneet näihin maisemiin varmaan samalla tavalla kuin suomalainen on tottunut talvimaisemaan, jossa hanki kimmeltää kuin sille olisi siroteltu timantteja. Täällä timantit tuikkivat meren aalloissa.
Capri on pettymys: saaren kauneus jää piiloon luksuskauppojen ja turistimassojen alle. Olemme sopineet, että rahaa säästääksemme syömme lounaaksi kaupasta ostetut voileivät, mutta drinkit nauttisimme, kun nyt kerran Caprilla ollaan. Yksi cocktail maksaa 20 euroa.
Juhlassa sekoittuvat pyhä ja maallinen
Heinäkuun kolmannella viikolla Atranissa juhlitaan kylän pyhimystä, Maria Magdalenaa. Juhla huipentuu perjantai-iltaan, jolloin pyhimyspatsasta kuljetetaan juhlasaattueessa ympäri valoin koristeltua kylää.
Musiikki raikaa, piazzan ravintolat ovat täynnä ja tunnelma on katossa. Juhla on sekoitus pyhää ja maallista.
Illallisen jälkeen ostamme oluet tutuksi tulleelta kauppiaalta ja menemme rannalle odottamaan ilotulitusta.
Sellaista en ole kokenut koskaan aiemmin. Ilotulitus kestää ja kestää ja aina kun luulee, että nyt nähtiin loppuhuipennus, pimeältä taivaalta sataa vielä upeampaa tähtisadetta.
Tuona yönä koen valtavaa riemua. Se tuntuu suloiselta ja samalla haikealta, sillä tiedän, että kaikki on ohimenevää.
Melanien ex-mies selviytyi leikkauksesta, mutta menehtyi myöhemmin syksyllä.
Juttu on julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 10/2023.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti