Ritva sai aivovamman puun kaaduttua hänen päälleen: ”Ilman onnekasta sattumaa en todennäköisesti olisi jäänyt henkiin”
Aluksi Ritva Parjanen näytti selvinneen vakavasta onnettomuudesta hyvin. Vasta myöhemmin selvisi, että onnettomuus oli jättänyt syvempiä jälkiä kuin kukaan oli osannut epäillä.
Aivovammasta kärsivä Ritva Parjanen liikkuu mielellään luonnossa. Varsinkin meren äärellä hänen aistinsa saavat levätä. © Jussi Partanen
Ritva Parjanen, 69, muistaa hämmennyksen tunteensa hyvin. Hän piteli työpaikalla töpseliä kädessään mutta ei tiennyt, mitä sillä olisi pitänyt tehdä. Onneksi paikalla ollut lääkäri ymmärsi, mistä oli kyse.
”Puu kaatui suoraan päälleni”
”Koko puunkaato-operaatio oli hyvin suunniteltu. Tammikuussa 2010 ajoin silloisen mieheni ja nuorimman poikani kanssa mökillemme Rauman saaristoon kaatamaan pihallamme ollutta suurta koivua.
Minun tehtävänäni oli vinssin avulla pitää huolta siitä, että puu kaatuisi varmasti oikeaan suuntaan. Koivu kaatuikin oikeaan suuntaan, mutta kaatuessaan se pyörähti kerran runkonsa ympäri, jolloin sen oksat kaatoivat myös lähelläni olleen kuusen. Puu kaatui suoraan päälleni.
Minulle on kerrottu, että putosin pieneltä töyräältä alas ja konttasin vähän matkaa maassa. Sen jälkeen menetin tajuntani.
Poikani soitti hätänumeroon, joka hälytti Medihelin hakemaan minua. Se saapui Turusta vain 21 minuutissa, sillä ensihoitoryhmä oli sattunut olemaan hälytyshetkellä jo valmiina kopterissa.
Tilanteessa oli paljon suojelusta mukana. Ilman onnekasta sattumaa en todennäköisesti olisi jäänyt henkiin.
Kymmenen päivää Tyksissä
Onnettomuutta seuranneesta viikosta en muista mitään. Seuraava muistikuva minulla on, kun heräsin sairaalassa ja kysyin hoitajalta, missä oikein olen. Hän vastasi, että olen Turussa Tyksissä ja olin saanut päävamman. Kokeilin käsilläni päätäni, ja se todella oli siteissä.
Läheiseni tuntuivat kovin onnellisilta, että pystyin puhumaan. Minusta se oli omituista, sillä ainahan minä olin pystynyt puhumaan. Ajattelin, että he itse puhuivat vähän hölmöjä. Minulla ei siinä vaiheessa ollut minkäänlaista käsitystä, miten pahaan onnettomuuteen olin joutunut.
Olin kymmenen päivää Tyksissä, josta minut siirrettiin viikoksi Rauman aluesairaalaan. Sen jälkeen pääsin kotiin, jossa nukuin lähes koko ajan. Kotona ollessa minusta tuntui, että minut oli jotenkin jätetty heitteille.
Aivovamman löytyminen kesti
Olin kotona kolmisen kuukautta, kunnes huhtikuun lopussa kävin jälkitarkastuksessa Tyksissä. Palasin tekemään 60-prosenttista työviikkoa vanhustenhuollon toiminnanohjaajana.
Tiesin koko ajan, etten ollut täysin kunnossa mutta en tiennyt, mikä minua oikein vaivasi. Olin paljon hitaampi ja väsyneempi kuin aikaisemmin. Kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen nukuin 13 tuntia. Vapaa-aikaa minulla ei siis juuri ollut. Sinnittelin kuitenkin päivästä toiseen, sillä tykkäsin työstäni paljon.
Pari vuotta myöhemmin minun oli tarkoitus lukea ääneen vanhuksille. Sitä varten minulla oli päämikrofoni ja äänentoistolaite. Eräänä aamuna pitelin laitteen töpseliä kädessäni enkä tiennyt, miten se laitetaan seinään. Olin niin hämilläni, että aloin itkeä.
Onneksi paikalla oli tuttu lääkäri, joka ymmärsi, mistä oli kyse. Hän sanoi, että minun pitäisi päästä aivovammakuntoutuskurssille. Se oli ensimmäinen kerta, kun kukaan puhui minulle aivovammasta.
Kuntoutukseen
Kuntoutusasiaa alettiin viedä eteenpäin. Lääkäri totesi, että minulla todella on vaikea aivovamma. Jo muutamaa kuukautta myöhemmin pääsin Kelan Insure-kurssille. Se oli tarkoitettu aikuisille, jotka ovat saaneet traumaattisen aivovamman.
Kurssilla sain selityksen kaikkiin mystisiin oireisiin, joita minulla oli onnettomuuden jälkeen ollut. Ihmettelin samalla, miksi kukaan ei ollut osannut epäillä aivovammaa aikaisemmin.
Kurssin jälkeen sain kolme vuotta neuropsykologista kuntoutusta. Sen avulla pystyin tekemään kolmipäiväistä työviikkoa eläkkeelle jäämiseen asti.
”Olen paljon hitaampi kuin ennen onnettomuutta”
Aivovamma ei näy mitenkään päällepäin. Se vaikuttaa elämääni kuitenkin jatkuvasti. Olen paljon hitaampi kuin ennen onnettomuutta. Myös keskittymiskykyni on huonompi. Joudun jatkuvasti kirjoittamaan muistutuksia kalenteriin ja puhelimeen.
Kaikenlainen melu ja häly rasittavat minua. Siksi vietän mielelläni paljon aikaa mökillä, omassa paratiisissani. Onnettomuuden jälkeen mietin, voisinko enää koskaan palata sinne. Huomasin kuitenkin nopeasti, että mikään ei ollut muuttunut suhteessani mökkiluontoon. Nautin luonnon äänistä. Rauhallisessa ympäristössä aivovamman olemassaoloa ei välttämättä aina edes huomaa.
Voimavarani: Käsityöt ja äänikirjat
© Jussi Partanen
Kaikenlainen käsillä tekeminen on minulle rentouttavaa. Virkkaan esimerkiksi tiskirättejä ja sipulipusseja sekä neulon sukkia, lapasia, pipoja ja huiveja. Samalla tykkään kuunnella äänikirjoja. Viime aikoina olen kuunnellut paljon esimerkiksi elämäkertoja ja Enni Mustosen romaaneja. Kun kädet ovat liikkeessä ja samalla kuuntelen tarinaa, en ehdi pohtia mitään muuta. Keskittyminen lataa akkuni tehokkaasti.