Takaisin Onnelaan – Osa 6/8: Raha on pyöreä ja pitää kiirettä
Tähän mennessä tapahtunut: Onnelan maat on ostettu takaisin Raikkaan suvulle ja sinne on perustettu korkeatasoinen lomakylä. Veijo Salmen poliittinen ura on vastatuulessa ja päänvaivaa on aiheuttanut myös tulevan lomakylän jätevesien hoito.
Onnelan onnenlomat herätti suurempaa kiinnostusta kuin oli osattu toivoa: ajatus viikonlopusta tai viikosta kylässä joka oli kuin ennen vanhaan sai liikkeelle eläkeikäiset ensin, sitten muutkin.
”Avainsana on laatu”, Irene hoki. ”Kaiken pitää olla ensiluokkaista, mutta ei liian kallista. Rahan tärväys kiinnostaa vain nousukkaita, jotka eivät meitä kiinnosta. Laatua haluavat nekin, joilla ei oikein olisi siihen varaa, mutta jotka tahtovat kokea jotain kokemisen arvoista.”
”Hyvä, sinä olet oppinut läksysi”, Ensio kiitteli. ”Minä muistan kun Eero esitteli vuorittoman kevyttakin ja teryleenihousut, joita ei tarvinnut prässätä. Minä sanoin että puvun pitää olla silkkiä tai villaa. No, Eero on tullut samaan tulokseen.”
Nuutti oli piirtänyt hiekkarannan viereisten talojen remontteja yötä päivää ja saanut aikaiseksi tyylikästä, viihtyisää ja käytännöllistä majoitustilaa. Jätevesien puhdistamo oli noussut viemärin suuaukolle yhteistyössä kaupungin kanssa, Veijo Salmi oli pannut peliin kaiken ja saanut poliittisen tilanteen hallintaansa. Katariinan ja Riikan keitokset saivat kiitoksia kaikilta, vihdoinkin tarjottiin lähiruokaa ja luomua tai joka tapauksessa tuoretta ravintoa lyhyen listan mukaan, sitä mikä oli milloinkin parhaimmillaan.
”Onko Onnemme nyt täydellinen”, Ensio veisteli. ”Minulle tämä on viimeinen ponnistus, te muut olette vielä nuoria.”
Katariina, joka käytännössä asui Onnelassa, tunnusti olevansa tyytyväinen: ”Elämä Eeron kanssa ei totisesti ole ollut pitkästyttävää”, hän sanoi, ”ellei pidä pitkästyttävänä alituista jännitystilaa ja lakkaamatonta muutosta. Minä olen saanut siitä lajista tarpeekseni. Minulla on tunne, että olen todella palannut kotiin.”
”No, mitä Irene sanoo?” Ensio kyseli.
Irene kohautteli olkapäitään. ”Kyllähän minäkin täällä viihdyn, mutta Veijo…”
Ensio huokasi. ”Meneväistä sorttia nuo teidän miehet. Levottomia sieluja. Mitähän he oikeastaan etsivät maailmasta?”
”Rahaa”, sanoi Katariina.
”Valtaa”, säesti Irene.
Ensio nauroi ääneen. Onnelan villan laajojen ikkunoiden takana putoilivat taivaalta alas pehmeät lumet. Iltapäivä alkoi jo hämärtyä, kohta sytytettäisiin puutarhaan ja talojen terasseille viritetyt jouluvalot. Muutaman päivän päästä oli alkamassa pikkujoulusesonki, Onnelan joulujuhlaillat oli myyty viimeistä paikkaa myöten, ja jouluksi sommiteltu kolmen päivän paketti oli loppunut kesken.
Eteisen suunnalta kuului ryminää, Eero ja kaksoset olivat tulleet.
”Täällähän on ihan kynttiläidylli”, hän kiitteli nähdessään kahvia juovan kolmikon heleän sinen keskellä. ”Siitä voi päätellä, että ette ole vielä nähneet näitä.”
Eero heitti sohvapöydälle iltapäivälehdet. Molempien kannessa komeili Veijon kuva ja kerrottiin suuresta riidasta ja skandaalista.
”Mitä hittoa tämä nyt on?” Irene parkaisi. ”Veijo on… Mitä?”
”Kuulemma käyttänyt väärin uuden puolueensa varoja”, Eero auttoi. ”Hän on tarjoillut illallisia ja hankkinut puoluetoimistoon tavaraa kysymättä omalta hallitukseltaan lupaa.”
”Mutta Veijonhan ne rahat ovat!”
Eero pudisti päätään. ”Eivät enää sen jälkeen, kun hän on siirtänyt ne puolueensa tilille. Minä kyllä hänelle puhuin ja annoin neuvoja, mutta eipä se kaveri minua kuuntele.”
”Eikä minua”, Irene sanoi surkeana. ”Nyt se on häpäissyt itsensä, taas kerran. Pitikin sen kummisedän mennä kuolemaan.”
Eero laski kätensä Irenen olkapäälle. ”Kuulehan, sinulla on hiukan turhan kaunis käsitys Kauko Sepästä. Se mies oli varsinainen politiikan mafioso.”
”Miten niin mafioso?”
”Esimerkiksi niin, että hän istui monen suomalaisen suuryrityksen ja itse asiassa myös neuvostoliittolaisen yrityksen hallituksessa, eräissä jopa puheenjohtajana, ja päätökset ja pöytäkirjat tehtiin ilman että Kauko Sepästä näkyi häntääkään, hän vain pani nimensä papereihin ja kuittasi isot palkkiot.”
”Mistä sinä tuon tiedät?”
Eero naurahti. ”Minä tiedän kaikenlaista.”
Ulko-ovi kuului käyvän jälleen. Kohta villan laajaan oviaukkoon ilmaantui Veijo Salmi. ”Mikä pimeiden voimien kokous täällä on”, hän kysyi ja läväytti ovenpielestä sähkövalot päälle.
”Salajuoniako täälläkin puidaan?”
Veijo pudotti turkkinsa nojatuoliin ja paiskasi lakkinsa ja kaulahuivinsa sen päälle. ”Tarjoillaanko täällä yleiselle sylkykupille kahvia?”
Katariina nousi kiireesti ja lähti hakemaan keittiöstä kuppia.
”Ottaisin kyllä konjakinkin”, Veijo sanoi.
”Kyllä sinä baarikaapin paikan tiedät”, Irene inahti. ”Mitä tämä nyt taas on olevinaan”, hän tivasi lehtien etusivuja levitellen. ”Oletko sinä ruvennut varkaaksi.”
”Sanoinpa että ihan päinvastoin”, Veijo kuittasi ja otti vastaan Katariinan tuoman kahvin ja heti perään Eeron hakeman konjakin. ”Ne idiootit, jotka minä otin puolueen johtoon, eivät ymmärrä järjestökäytännöstä eivätkä politiikasta yhtään mitään. Kun minä panen omat rahani ja toisilta hankkimani tuet puolueen tilille, ne luulevat että nuo varat ovat heidän hallinnassaan ja käytettävissään.”
”Niin ne kyllä lain mukaan ovatkin”, Eero huomautti.
”Laki on niin kuin se luetaan”, Veijo irvisti. ”Minä tiedän mitä se puolue tarvitsee, kenelle pitää olla höyli, ketä pitää voidella. En kai minä jumalauta mene sille hallitukselle suunnitelmia selittämään, ne jutut olisivat seuraavana päivänä sensaatiolehtien etusivuilla.”
”Niinhän ne ovat nytkin”, Irene sanoi.
Veijo haukkasi melkein puolet korvapuustista ja mukelsi sitä posket pyöreinä. Ja tuhisi.
”Olisikohan sinun viisainta tehdä sovinto varsinaisen puolueesi kanssa”, Ensio ehdotti. ”Eihän tästä uudesta mitään tule, jos nyt jo riidellään.”
”Luuletko sinä että ne antavat minulle rahat takaisin?” Veijo ihmetteli. ”Menin typeryyksissäni panemaan ne pankkitilille, ja siellä ne pysyvät. En ennättänyt kaikkea käyttää.”
Eero oli ainoa joka nauroi. Hän oli oppinut rahalle ja menetyksille nauramisen taidon pitkinä katkerina, tosin toisaalta myös voitollisina vuosikymmeninä.
Veijo hörppäsi kuppinsa tyhjäksi. ”Appiukko on ihan oikeassa”, hän sanoi suunsa pyyhittyään. ”Sovinto! Siinäpä soma sana. Sitä vain ei syntynyt vaikka ennätin jo sitäkin yrittää.”
”Olitko sinä puoluejohtajan puheille?” Eero hämmästyi.
”Tulen suoraan sieltä. Tarjosin reilua sopimusta. Ei kelvannut.”
”Mitä sinä pyysit”, Irene kysyi.
”En minä mitään pyytänyt. Minä ehdotin, että unohdetaan menneet ja minä palaan ministeriksi.”
Ensiolta pääsi hämmästynyt pärskähdys. ”En minä paljon politiikasta tiedä, mutta tuon sinä olisit kyllä voinut arvata jo ennakolta.”
”Niinpä minä arvasinkin”, Veijo virnisti. ”Kunhan pehmittelin ja pelottelin, luulivat että yritän pääministeriksi. Sitten tyydyinkin ryhtymään euroedustajaksi.”
”Ei ole totta!” Irenen kasvot lennähtivät poskille ja silmät melkein putosivat kuopistaan. ”Meinaatko sinä Brysseliin lähteä?”
Veijo nojautui tyytyväisenä tuolin selusta vasten. ”En ole siellä ennen ollutkaan, niin että eiköhän seuraavissa EU-vaaleissa ole sen asian vuoro. Mutta enhän minä siellä kaiken aikaa ole, arkipäivät vain, pitkät viikonloput olen sitten viihdyttämässä rouvaa täällä Onnelassa tai Helsingissä, ihan miten rouva vain haluaa. Et sinä edes huomaa eroa suhteessa entiseen, paitsi että palkka nousee kun maksavat päivärahat ja ties mitä muuta ylimääräistä.”
Eero katseli Veijoa päätään pudistellen ja naureskellen. ”Ja kukahan se oli niin ankarasti Euroopan yhteisöön liittymistä vastaan”, hän muisteli. ”Joku puhui jopa että siinä menee Suomelta itsenäisyys ja maataloudelta tukiaiset.”
Veijo katsoi Eeroa kulmiensa alta. ”Piti puhua ettei menisi. Eikä ole mennyt, ei kumpikaan. Nyt menen katsomaan perään, etteivät rupea rakentelemaan ylikansallista liittovaltiota.”
”Sinäkö sen estät”, Katariina kysyi.
”Kuka sitten jos en minä?”
Kun Veijo ja Irene palasivat Helsingistä oltuaan presidentin itsenäisyyspäiväkutsuilla, olivat Onnelaan ehtineet jo Kurpan kaksosetkin. He istuivat iltaa olohuoneessa, kummallakin vieressä sievä, vaaleatukkainen tyttö.
”Jaha, meillä onkin vieraita”, totesi Veijo ja kiirehti heti tervehtimään, se on poliitikon luontainen piirre.
”Eivät nämä ihan vieraita ole”, Katariina kiirehti selittämään. ”Tuossa on Siri ja tuossa on Sari.”
”Lisää identtisiä kaksosia”, Veijo hämmästyi.
”No ei”, Katariina korjasi.
”No, sisaruksia, anteeksi”, Veijo sanoi.
”Ei sitäkään”, Katariina äännähti. ”Selittäkää tytöt itse.”
Vaaleatukkaiset liinaharjat silmäsivät toisiaan. ”Me vain satumme olemaan toistemme näköisiä”, sanoi heistä toinen ”Ei meillä ole geneettisesti mitään yhteistä. Ja jos katsotte tarkemmin, emme me muutenkaan ole samanlaisia. Jos minä esimerkiksi nostan hiukset päälaelle, niin…”
”No nosta sitten”, Katariina parkaisi. ”Just kun minä pääsin koko ajan vahtimasta, kumpi on Aki ja kumpi on Eki ja muistin kumpi sanoi ja teki mitäkin enkä koko ajan vain sanonut että kaksoset ja pojat, niin eivätkö nämä onnistu löytämään tyttöparin, nimetkin on yhtä ja samaa. Mutta ei minulla tietysti mitään teitä vastaan ole”, Katariina korjasi kiireesti.
Irene asettui ystävällisesti hymyillen sohvaan hänkin. ”No, mistä te pojat nämä tytöt löysitte?”
Aki ja Eki vilkaisivat toisiinsa. ”Itse asiassa”, Aki aloitti, ”tytöt löysivät meidät”, Eki jatkoi. ”He luulivat ensin että me olimme yksi ja sama ja rupesivat kilpaa iskemään, ja sitten meitä äkkiä olikin kaksi.”
”Meni pilalle koko veto”, sanoi tytöistä toinen, se joka istui Ekin vieressä.
”Miten niin pilalle”, Eki nauroi ja laski vasemman kätensä pöydälle. Akin käsi asettui sen viereen. Kummankin nimettömässä oli sormus.
”Enkä minä tuotakaan huomannut”, Katariina vauhkoontui. ”Kaksi kurppaa menee kihloihin eikä yksi Kurppa huomaa mitään.”
”Enpä huomannut minäkään”, Eero tunnusti. ”Mutta onneksi olkoon, ja tervetuloa perheeseen. Saitteko te kunnon sormukset?”
Tytöt näyttivät nimettömiään, molemmilla oli kapea sileä rengas.
”Ostatte vihkisormuksiksi sitten kunnon timantit”, Eero komensi.
”Kuka maksaa?”
”Ennustan että pari insinööriä kyllä suoriutuu siitä urakasta”, Eero sanoi.
Osoittautui, että tuplakurppien tuplamorsiamet olivat saaneet vaatesuunnittelijan koulutuksen molemmat, niin he olivat ystävystyneetkin. ”Nyt kyllä onni potkii Onnelaa”, Irene siunasi. ”Minä saan kaksi nuorta suunnittelijaa, kun vain tietäisin, mitä ruvettaisiin suunnittelemaan.”
”Meinaatko taas sortua rättibisnekseen”, kysyi Katariina, joka palasi alakertaan jo yöpuvussa ja aamutakki päällä.
”Jotain sen suuntaista”, Irene mutisi. ”Ei mitään isoa, ihan Onnelan puotia varten.” Hän jäi katsomaan Katariinan asustusta. ”Ihan hirveän ruma tuo sinun settisi”, hän huomautti.
”Eero on kuule maksanut tästä pitkän pennin”, Katariina vakuutti.
”Eero nyt maksaa vaikka mitä kun on tarpeeksi kallista”, Irene tuhahti. ”Minä en käsitä, miksi yöpukujen ja aamutakkien ja kotiasujen pitää olla niin julmetun rumia. Mansikkajäätelöä ja vanhaa purukumia ja haaleaa taivasta, siinä on värit, ja kuvioina kukkaa ja kakkaa perhosenpuolikkaita. Miksei kukaan tee tyylikkäitä…”
Irene vaikeni äkkiä. Katariina katsoi häntä silmiin. ”Ajatteletko sinä sitä mitä minä arvelen sinun ajattelevan”, hän kysyi?
”Jess!” sanoi Irene.
”Jess!” sanoi Katariina.
”Jess, jess!” sanoivat Siri ja Sari, kun kuulivat Irenen suunnitelman.
Jatkuu…