Marjatta Leppänen on elänyt onnellisimmat hetkensä metsän keskellä – Jaakko Salon poismeno oli järkytys: ”Oli itsestäänselvyys, että palasin Töölöön”
Marjatta Leppänen kasvoi maalla mutta sai jo syntyessään kaupungin rytmin suoniinsa. Onnellisimmat hetkensä hän on kuitenkin elänyt metsän keskellä.
Marjatta Leppänen kertoo olleensa lapsena rämäpää. Hän ui jopa koskessa, mutta ei koskaan satuttanut itseään pahasti.
Nämä kulmat Marjatta Leppänen, 86, tuntee. Eteläisellä Hesperiankadulla Helsingin Töölössä hän voi yhdellä kädenliikkeellä osoittaa kahtakin entistä asuntoa, laajemmalla kaarella muutaman kodin lisää. Laulajalle, viihdetaiteilijalle ja rakastetulle radioäänelle koti on aina ollut tärkeä paikka.
Vammala – lapsuuden ikuinen kesä
”Synnyin Helsingin Kallioon kesällä 1937. Kun talvisota syttyi, isä komennettiin töihin Tyrvään asevarikolle. Muutimme sinne koko perhe: isä, äiti ja viisi tyttöä. Isovanhempamme jäivät Helsinkiin. Olenkin sanonut olevani Vammalasta kotoisin oleva helsinkiläinen.
Lapsuus Vammalassa oli pelkkää kesää ja uimista. Sota ei siellä näkynyt. Muistan 1940-luvun ihanana aikana, vaikka kaikilla oli köyhää. Vaatteet kiersivät tytöltä tytölle, minulle ne tulivat viimeisenä.
Olimme ulkopuolisia, meillä ei ollut tuttuja maanviljelijöitä, joilta olisimme saaneet voita tai lihaa. Hain ravintolasta kannulla kaalisoppaa, ja saimme myös Amerikan-paketteja.
Muistan yhä jauhepussina tulleen lihaliemitiivisteen, jota kutsuimme puuronkastikejauheeksi. Se maistui kamalalta, mutta emme tienneet muusta.
Lapsena lauloin paljon ja kaikkialla, perhe pyysi minua välillä jo olemaan hiljaa. Olin poikatyttö ja pidin urheilusta – sain maastojuoksusta jopa palkintolusikan. Olin mukana partiossa, hyppäsin pituutta ja korkeutta. Kun uin järvenselän yli, siitä tuli kotona sanomista. Olin rämäpää, laskin Vammaskoskenkin uiden – koski oli tosin silloin jo perattu.
Kun olin viisivuotias, perheeseemme syntyi Risto. Hän kasvoi ja kehittyi normaalisti lähes kouluikäiseksi, mutta sitten hänellä todettiin aivokasvain.
Kasvainta ei osattu leikata Suomessa. Risto eli isän ja äidin hoidossa kotona 14-vuotiaaksi. Hän ei puhunut tai liikuttanut jäseniään, hän vain makasi. Noina vuosina perheessämme oli paljon itkua ja surua. Riston kohtalo oli niin järkyttävä ja suuri vääryys, etten koskaan halunnut omia lapsia.
Opin realistiseksi. Vanhempani tekivät, mitä piti. Ei silloin elämältä odotettu niin paljon kuin nykyisin.”
Tampere – itsenäisen elämän ensiaskeleet
”Kouluhipoissa tapasin tytön, joka tunsi laulaja Matti Heinivahon. Pääsin Matin yhtyeen Pelimannipoikien koelauluun Tampereelle. Sain paikan solistina, sillä Matti oli lähdössä armeijaan.
Yhtyeen pojat hankkivat minulle asunnon omakotitalon yläkerrasta ja työpaikan autokorjaamon konttorista.
Sain viimeksi mainitusta pian potkut. Sanottiin, että ”neiti Leppäsellä ei oikein ole kiinnostusta toimistotöitä kohtaan.” Oikeassa olivat.
Uusi työ löytyi äänilevyliikkeestä, ja omannäköinen elämäni lähti mukavasti alkuun.”
Lontoo – ”Opin pitämään puoleni”
”Kuten niin moni muukin asia elämässäni, lähtö Isoon-Britanniaan syntyi hetken mielijohteesta. Näin Aamulehdessä ilmoituksen, jossa kaksilapsinen perhe haki au pairia. 1950-luvulla lastenhoitajan työ oli ainoita keinoja päästä ulkomaille, ja tartuin mahdollisuuteen innokkaasti.
Olin laulanut englanniksi, ja minulla oli brittiläinen kirjeenvaihtotoveri. Osasin kieltä jo jonkin verran. Sain paikan ja lähdin laivalla Helsingistä Tukholmaan, sieltä junalla Göteborgiin ja laivalla Lontooseen.
Perillä selvisi, että paikka oli jo täytetty. Pääsin asumaan työnvälitystoimiston johtajan, herra Fellowsin luokse, kunnes saisin uuden paikan.
Muutin Lontoon keskustaan aivan Harrodsin tavaratalon taakse. En tiennyt taloudenhoidosta juuri mitään, olinhan tullut Lontooseen lastenhoitajaksi. Sain ohjeet, miten kananmunat tulee keittää ja pöytähopeat asetella, mutta kun minua pyydettiin prässäämään housut ja valmistamaan gulassia, olin pulassa.
Todellinen stoppi tuli, kun eräänä iltana herra Fellows kutsui minut makuuhuoneeseensa. Hän istui sängyllä ylävartalo paljaana, ja pyysi hieromaan kipeitä lihaksiaan.
Kun hän tarttui käteeni ja totesi vihjailevasti, että olin jo aikuinen, aloin itkeä. Huusin, etten halunnut mitään sellaista.
Herra Fellowsin kunniaksi on sanottava, että hän lopetti heti aikeensa. Seuraavana päivänä sain uuden työpaikan valtionsairaalassa. Ensi töikseni aloin jynssätä likaista keittiötä. Ystävystyin muiden sairaala-apulaisten kanssa. Asuimme sairaalan asuntolassa, valtavassa hallissa, jossa jokaisen huone oli erotettu seinämillä, mutta korkea katto oli yhteinen.
Oli ikimuistoista, kun saimme katsoa sairaalan televisiosta prinsessa Margaretin häät. Ne olivat ensimmäiset televisioidut kuninkaalliset häät ja vuoden 1960 todellinen tapaus.
Lontoo jätti minuun ikuisen jäljen, minusta tuli suorastaan anglofiili. Aika siellä oli todellinen kasvun paikka, sillä opin pitämään puoleni. Se kokemus on kantanut pitkälle.”
Töölö tarjosi vauhdikkaat kaupunkilaisvuodet
”Suomeen palattuani muutin takaisin Tampereelle. Pääsin päivätöihin matkatoimistoon, iltaisin ja viikonloppuisin esiinnyin. Muutama vuosi meni näin, kunnes sain Helsingistä Televisiotanssien juontajan paikan.
Muutin Töölöön, ensin Runeberginkadulle ja sitten alivuokralaiseksi Lutherinkadulle, Temppeliaukion kirkon viereen.
Tutustuin 1960-luvun puolivälissä VEKin poikiin eli Jukka Virtaseen, Aarre Eloon ja Matti Kuuslaan. Aloimme tehdä televisio-ohjelmia, sellaisia kuin Seis/Stop ja myöhemmin Ilkamat, ja ravintolashow’ta. Tein myös radio-ohjelmia ja osallistuin useamman kerran Suomen euroviisukarsintoihin. Olin koko ajan joko menossa tai tulossa.
Alivuokralaisasunnossa maisemia ihaillessani sain kimmokkeen hankkia oman asunnon. Sellainen löytyi Mannerheimintie 82:sta, Taka-Töölöstä.
Olin kolmekymppinen, ja oli ihanaa saada laittaa omaa kotia. Kevättalvella 1968 seinien värit olivat punaista, keltaista ja vihreää.
Hurautin sisäpihalta tuosta vain töihin Pasilaan tai Keskuskadulle. Parkkipaikan sai aina. Lontoon jälkeen Helsinki ei tuntunut suurkaupungilta, kaupungissa ei ollut sellaista kiirettä kuin nykyisin.
Viihdyin loistavasti, kunnes eräänä kevätpäivänä halusin ottaa aurinkoa. Kun en löytänyt sopivaa paikkaa, kiipesin katolle. Haistelin pakokaasuja ja totesin, ettei se ollut minun elämääni: päätin muuttaa maalle.”
Espoo antoi oman valtakunnan luonnon keskellä
”Unelmieni talo löytyi metsän keskeltä Espoon Röylästä. Ensimmäiseksi näin vanhan hirsimökin ison koivun alla, sen jälkeen vaatimattoman matalan talon ja auringossa kimmeltelevän uima-altaan.
Olin myyty. Päätäni ei huimannut, kun ojensin välittäjälle taskussani olleen satasen käsirahaksi. En tiennyt talosta mitään mutta halusin sen.
Talo näytti modernilta, mutta siihen modernius loppui. Oli tehtävä valtava remontti. Taloon rakennettiin lisäsiipi, ja uima-allasta laajennettiin.
Se oli siihenastisen elämäni parasta aikaa: olin onnellinen, kun sain rakentaa omaa valtakuntaani. Tein valtavasti töitä, rahaa tuli ja talon remonttiin sitä myös meni.
Olin tutustunut teatterinjohtaja Carl Öhmaniin 1960-luvun loppupuolella. Calle oli mukana talon etsinnässä, vaikka se olikin oma projektini. Kun remontti valmistui, Calle muutti valmiiseen taloon. Meidät vihittiin Röylän-kodissa kesällä 1973.
Talosta tuli aivan ihana. Muistan aina Röylän luonnonrauhan, sienimaastot ja aamu-uinnit omassa pihassa.”
Helsinki soi aikuisia ratkaisuja
”Vähitellen Espoon ja Helsingin välinen ajaminen alkoi käydä raskaaksi iltatyöläisille. Muutimme Helsinkiin Merikadulle, ja sitten Viiskulmaan.
Vaikka Espoon-talo oli ollut unelmieni täyttymys, en yleensäkään jää miettimään, mikä jää taakse. Yhtäkkiä oli ihanaa, kun ei tarvinnut enää ajaa pimeässä. Saimme vuorokausiimme monta tuntia lisää aikaa.
Oli hienoa olla taas keskellä kaupunkia. Luulen, että kaupungin rytmi ja syke ovat iskostuneet minuun jo pienenä.
Kun kolmenkymmenen vuoden liitto Callen kanssa päättyi, löysin jälleen itseni Töölöstä. Ja Töölöstä minä lähdin, kun rakkaus taas kutsui.”
Kirkkonummi oli lyhyt onnen ja ihanan arjen aikaa
”Olin tuntenut Jaakko Salon kauan, olimme tehneet yhdessä töitä kolmekymmentä vuotta. Kun Jaakko oli jäänyt leskeksi, kävi niin, että rakastuimme. Aikuinen rakkaus oli samalla niin tavallista ja samalla aivan ihmeellistä.
Löysimme Kirkkonummelta talon, jonka pihalla oli jättimäisiä kuusia, ne olivat kuin syli. Emme jahkailleet talon ostossa emmekä remontissa, vaan pistimme tuulemaan. Ystävien saavuttua tupaantuliaisiin marraskuussa 2001 saimme ilmoittaa, että meidät oli vihitty edellispäivänä.
Aika Jaakon kanssa oli toinen elämäni ihanimmista jaksoista. Meillä oli yhteinen villasukka-arki, jossa kumpikin sai olla oma itsensä. Se oli ihanaa. Jos jotain toivoisin tapahtuneen toisin, olisin halunnut vanheta yhdessä Jaakon kanssa. Niin ei käynyt, sillä Jaakko kuoli yllättäen jo seuraavana kesänä.”
Töölö tarjoaa nyt hyvää elämää ystävien kanssa
”Jaakon kuolema oli suuri järkytys, elin sen jälkeen kuin varjoelämää. Kesti pitkään hyväksyä, että meille kävi niin. Silloin tuntui tärkeältä, että ympäristö oli tuttu ja turvallinen. Oli itsestäänselvyys, että palasin Töölöön.
Töölössä ihmiset tuntevat toisensa ja palvelut ovat lähellä. Jossain vaiheessa haaveilin rennosta senioritalosta, jossa olisi baari alakerrassa, mutta sellaista ei löytynyt. Nyt ajattelen, että en muuta nykyisestä asunnostani muualle kuin Hietaniemeen.
Pärjään kotona, kun saan vähän apua siivoukseen ja ikkunanpesuun. Meillä on oma porukka, jonka tapaan arkipäivisin kello 12 telttakahvilassa Töölöntorilla. Tuttavapiirini on ehkä harventunut mutta tullut kiinteämmäksi. Kaiken kaikkiaan elämä on ollut ja on oikein hyvää.”
Juttu on julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 12/2023.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti