Ohjaaja-käsikirjoittaja Miia Tervo sai apua terapiasta ja vertaistuesta – ”Uskallan ottaa riskin tulla nähdyksi”
Ohjaaja-käsikirjoittaja Miia Tervo kuuli tarinan ohjuksesta ja päätyi pohtimaan rajakysymyksiä myös oman elämänsä kautta. Terapian ja vertaistuen myötä hän on löytänyt rajansa.
Miia Tervo, 43. on Jussi-palkittu ohjaaja ja käsikirjoittaja. Uusin elokuva Ohjus sai ensi-iltansa helmikuussa.
Miia Tervo paljastaa elämänsä suureksi käännekohdaksi hetken, jolloin ystäväni kertoi hänelle Inarin ohjuksesta baarissa vuonna 2019.
”Ystäväni kertoi, kuinka Neuvostoliitto oli ampunut Suomeen ohjuksen vuonna 1984 ja Inarissa oli alettu leipoa ohjusmunkkeja ja valmistaa rakettirautua. Kun ohjus oli lopulta löytynyt, oli paikalle tullut itse joulupukki”, Miia Tervo muistelee.
Hän löysi tarinasta itsensä.
”Se olin kuin minä. Minäkin alan vitsailla, kun minua satuttaa, ja väistän huumorilla, vaikka minua itkettää enkä osaa puolustaa itseäni”, Miia Tervo kertoo.
Omat rajat – ”Mistä minä alan, mihin lopun?”
”Olen pohtinut paljon rajakysymyksiä paitsi elokuvassa myös omassa elämässäni. En ole aina oikein tiennyt, missä rajani menevät. Sitä, mistä minä alan, mihin lopun, mitä minulle saa tehdä?
Ihminen usein hakeutuu uudestaan niihin samoihin dynamiikkoihin, jotka tuntuvat tutuilta, jolloin jopa turvattomasta voi tulla turvallista. Olen väheksynyt itseäni, kokenut arvottomuuden tunnetta ja antanut muiden kohdella itseäni huonosti liki läpi elämäni.
Tajusin muutama vuosi sitten, että en halua sellaista elämää enää, se on nyt loppu. Kaavani on yleensä tämä: räpiköin elämässä jonkin asian kanssa, sitten haen ja saan siihen apua. Fiksaan sen jälkeen asiaa itsessäni, ja sitten alkaa syntyä taidetta. Taide ei ole minulle terapiaa, käyn terapiat muualla.”
”Minun ei tarvitse altistaa itseäni vaikutteille ja tahoille”
”Kerroin kolmevuotiaana, että minusta tulee isona kirjailija ja äiti. Vaikka monet ihmiset ovat väheksyneet ja häpäisseet minua niin lapsena kuin aikuisenakin, minua on myös rakastettu paljon.
En usko, että olisin koskaan voinut kehittyä taiteilijaksi ilman rakkautta. Sain innostua tanssista, maalaamisesta, soittamisesta ja urheilusta, vaikka olimme tosi köyhiä. Mielenterveyshoitajana pienellä palkalla työskennellyt äitini laittoi minut esimerkiksi kalliiseen balettiin.
Taiteilijuuteen liittyy nähdyksi tuleminen. Minut nähtiin taiteilijana jo 3-vuotiaana. Sitten jossain vaiheessa elämääni hukkasin itseni. Vähättelin itseäni enkä nähnyt itseäni oikein minään – en silloinkaan, kun pääsin Taideteolliseen korkeakouluun.
Vertaistuen ja terapian myötä olen ymmärtänyt, että saan tehdä omat rajani selväksi eikä minun tarvitse altistaa itseäni vaikutteille ja tahoille, jotka eivät ole minulle hyväksi. Onneksi olen saanut olla jo pitkään todella hyvässä parisuhteessa ihmisen kanssa, joka kunnioittaa rajojani ja rakastaa minua tällaisena rikkinäisenä ihmisenä kuin olen.
Paradoksaalista on tavallaan se, että jollain tasolla elämän vastoinkäymisistä saa olla kiitollinen, sillä ne ovat tehneet minusta vahvemman. En esimerkiksi olisi voinut tehdä Ohjus-elokuvaa ilman, että olisin kohdannut itse omia rajakysymyksiäni.”
”Elämäni ei ole nyyhkytarina vaan selviytymistarina”
”Olen ymmärtänyt, että mitkään maailman palkinnot eivät paikkaa arvottomuuden tunnetta. Jokaisen täytyy löytää omanarvon tunne itsestään, koska ulkopuolelta tulevat kehut ja kunnia eivät koskaan paikkaa sisäistä haavaa, jonka arvottomuuden tunne on jättänyt.
Nyt olen äiti ja nainen, joka validoi omat tunteensa. Uskallan ottaa riskin tulla nähdyksi. Kuten näyttelijä Jim Carrey sanoi: ”Risk being seen in all of your glory”. En enää jaksa pienentää itseäni, ja se on myös vastamyrkkyä häpeälle. Olen se, joka olen.
Minulle on ollut tärkeää se, että en ole alkanut kertoa itselleni mitään marttyyrin marinaa, vaan olen ottanut vastuun omasta elämästäni. Elämäni ei ole nyyhkytarina vaan selviytymistarina, jossa muurien sijaan pidetään kiinni rajoista ja rakkaudesta.”