True crime vetää, koska ihmisen pimeä puoli kiinnostaa – Naiset kuluttavat genreä eniten, mutta syyksi tarjotaan liian pelkistävä selitys
True crime on viihdettä, mutta sen voi tehdä laadukkaasti ja kunnioittaen tai ala-arvoisesti ihmisten tragedioilla mässäillen.
Entisaikaan ihmiset kokoontuivat torille seuraamaan julkisia hirttäjäisiä. Se kauhistuttaa meitä, mutta silti käperrymme itse sohvannurkkaan töllöttämään suoratoistopalvelusta dokumenttia sarjamurhaajasta.
”Kyllä meilläkin on sellainen primitiivinen vietti. Ihmistä lähtökohtaisesti kiinnostaa toisen ihmisen pimeä puoli ja hyvin makaaberitkin aiheet”, sanoo tutkijatohtori Pauliina Tuomi.
Tuomi tutkii parhaillaan Turun yliopiston Darkplay-hankkeessa median viihteellistymistä ja sen vaikutusta yhteiskunnan normeihin. True crime on tutkimusaiheesta hyvä esimerkki.
Tuomi toteaa, että true crimen temmellyskenttä on nykyään hyvin laaja, mutta esimerkiksi rikosjournalismista sen erottaa pyrkimys kaupallisuuteen sekä fiktiivisen kerronnan sekoittuminen faktaan. Näitä molempia voi nähdä myös journalismin puolella, mutta true crimessa tosirikokset on selvemmin tuotteistettu. Se näkyy paitsi kerrontatavoissa myös esimerkiksi aihevalinnoissa.
”True crime -jutuksi ei riitä perinteinen suomalainen alkoholinhuuruinen puukkohippastelu, ellei siihen liity jotain dramaattista, eksoottista tai häiritsevää.”
True crime -buumi tuottaa ylilyöntejä
Pauliina Tuomi alkoi kiinnittää true crimen nousuun huomiota kuutisen vuotta sitten päädyttyään itse aiheen pariin. Aluksi tv-kanaville alkoi puskea ulkomailta yhä enemmän erilaista tosirikossisältöä, sitten genre nousi kotimaisten podcastien kärkilajiksi.
Ilmiön kaupallinen ylikuumeneminen on aiheuttanut ylilyöntejä. Räikeimpänä tapauksena Tuomi nostaa esiin paljon kritisoidun Katiska-dokumenttisarjan, jossa sittemmin huumerikoksistaan tuomittu Niko Ranta-aho päästettiin vapaasti juttelemaan tekemisistään.
”Tokihan rikollisista henkilöistä voidaan puhua, ja yhteiskunnallisella tasollakin se on ihan paikallaan välillä”, Tuomi sanoo.
”Mutta kyse on käsittelytavasta. Katiska-dokumentissa katsottiin vaaleanpunaisten lasien läpi rikollispomoa, joka kuvattiin liikemiehenä.”
Toinen tuore esimerkki ulkomailta on Netflixin dokumenttisarja Jeffrey Dahmerista, jossa seitsemäntoista miestä tappanut sarjamurhaaja esitetään toisaalta sympaattisena ”Jeffinä”, ja toisaalta hänen murhiensa yksityiskohdilla herkutellaan tavalla, joka loukkaa uhrien läheisiä.
True crime voi pahimmillaan olla hyväksikäyttävää, mässäilevää, omaisten surulla ratsastavaa.
Lajin tärkein eettinen kysymys onkin se, miten rikosten uhreihin suhtaudutaan. Uhrien ja heidän läheistensä kunnioituksen pitäisi olla ylin periaate, jota ei voi uhrata paremman myynnin toivossa.
”Jokainen meistä kuluttajista voisi itse äänestää silmillään, korvillaan ja rahapussillaan, jos jotain on tehty eettisesti arveluttavasti. Se on kuitenkin jonkun ihmisen suru ja tuska, jota siinä välitetään.”
Saalisteoria pelkistää naiskuulijoita
Yksi silmiinpistävä piirre viime vuosien tosirikosbuumissa on ollut nuorten naisten nousu true crimen tekijöiden joukkoon. Tai pitäisi ehkä sanoa korviinpistävä, sillä tämä koskee erityisesti podcasteja.
Jo aiemmin on huomattu, että naiset kuluttavat true crimea miehiä enemmän. Pauliina Tuomen mukaan ilmiölle on maailmalla haettu selitystä niin sanotusta saalisteoriasta. Sen mukaan naiset ahmivat tarinoita tosirikoksista joko tiedostaen tai tiedostamattaan siksi, että he osaisivat omassa elämässään paremmin vältellä murhamiehiä.
”Mutta tämä on mielestäni kyllä hyvin pelkistävä teoria. Itsekin näitä suomalaisia nuoria naisia kuunnelleena sanoisin, että ei se kyllä selitä asiaa, ainakaan kokonaan.”
Oman podcastin aloittamisen helppous voi houkutella rikoksista kiinnostuneita oman elämänsä nojatuolietsiviksi. Eri alustoilta löytyy kuitenkin rikospodcasteja, joiden tekeminen on jäänyt vain muutamaan jaksoon – laadukkaan true crime -podcastin vaatima työmäärä saattaa yllättää innokkaankin aloittelijan.
