Työssäkäyvä Piia Leikkainen on kolmen ihmisen omaishoitaja: ”Halu hoitaa täytyy tulla sydämestä”
Piia Leikkainen oli varautunut siihen, että hänestä tulisi ikääntyvien vanhempiensa omaishoitaja. Mutta sitten tapahtui jotakin odottamatonta.
Liisa ja Oiva Mäkilä pärjäävät kotona, kun tytär käy huolehtimassa vanhempiensa lääkkeistä ja voinnista vähintään pari kertaa päivässä.
Päivällispöydässä Piia Leikkainen kiinnitti huomiota puolisonsa lautaseen. Teemu oli jättänyt peräti puolet annoksestaan syömättä.
”Eikö sinulla olekaan nälkä”, Piia kysyi.
Jo kaupasta tultuaan Teemu oli valittanut päänsärkyä. Se ei ollut mitenkään tavatonta, sillä niin hän kuin Piiakin olivat aina ajoittain kärsineet migreenistä. Särystä huolimatta Teemu oli halunnut hääriä keittiössä, sillä hän tykkäsi laittaa ruokaa vaimolleen.
Teemu oli Piian kysymyksestä ihmeissään. Kyllähän hänellä nälkä oli, miten niin?
”Et ole syönyt lautasen toiselta puolelta lainkaan”, Piia sanoi.
Teemu katsoi tyhjää lautastaan. Sitten hän siirsi sitä – ja lautasen toinen puoli tuli näkyviin.
Se oli yhä täynnä ruokaa.
Vaikka oire oli pelottava, Teemu uskotteli, että tämä on vain tavallista pahempi migreeni. Kun kipulääke lievensi päänsärkyä, Piiakin suostui siihen, että nukuttaisiin yön yli.
Aamulla näkökentän toinen puoli oli edelleen poissa. Tytär haki Teemun töihin, mutta pian oli lähdettävä päivystykseen. Kävi ilmi, että Teemulla oli verenvuoto vasemmalla aivojen takaosassa niin syvällä, ettei sitä voisi leikata.
Onneksi vuoto kuitenkin tyrehtyi itsestään, ja Teemu pääsi kotiin sairaalasta viikon päästä.
”Ajattelin, että olen viikon sairauslomalla toisten mieliksi. En käsittänyt, miten kipeä olen”, Teemu kertoo.
Piiasta tuli kolmen ihmisen omaishoitaja
Teemun lähimuisti oli aivoverenvuodon myötä mennyttä ja näköhäiriö pysyvä. Hän ei voisi palata takaisin töihin ja tarvitsisi tukea päivittäisessä elämässä.
Se oli valtava järkytys. Yläkouluajoista asti yhtä pitänyt pariskunta tiesi kuitenkin, että epävarmalta tuntuva tulevaisuus kohdattaisiin yhdessä.
”Sanoin Teemulle, että en ole sitten lähdössä minnekään ja sen voit pistää mieleesi”, Piia kertoo.
Se merkitsi myös sitä, että Piia ryhtyisi Teemun omaishoitajaksi.
Asiassa oli vain pieni mutta.
Teemun sairastuessa Piia odotti päätöstä siitä, hyväksyttäisiinkö hänet liikunta- ja näkövammaisen äitinsä omaishoitajaksi. Alzheimeriin sairastunut isä tulisi myös tarvitsemaan hoitajaa pian.
Hänestä oli tulossa kolmen ihmisen omaishoitaja.
”Piia on ollut aina kova menemään”
Puolentoista kilometrin päässä Piia ja Teemu Leikkaisen kauniista valkoisesta tiilitalosta Eurajoen keskustan kupeessa sijaitsee toinen tiilitalo, pienempi ja punainen.
Se on Piian lapsuudenkoti, jossa asuvat hänen vanhempansa Liisa ja Oiva Mäkilä.
”Eilen muutettiin, ja nyt on näin paljon mennyt aikaa”, 83-vuotias Oiva vitsailee.
Kun talo valmistui 1976, Piia oli kaksivuotias vilkas lapsi, jossa oli äidillä vahtimista.
”Ovi piti pitää aina lukossa. Piia on ollut aina kova menemään”, Liisa sanoo.
Liisa ryhtyi uudessa kodissa perhepäivähoitajaksi ja pystyi hoitamaan Piiankin koulukkaaksi asti itse. Se sujui hyvin, mitä nyt hoitolapsia välillä vähän ärsytti se, että koululeikissä Piian piti aina saada olla opettaja.
Sellainen Piia on ollut aina – ottanut homman haltuun.
Penkistä nousi sata kiloa
Oiva alkoi nelikymppisenä urheilla, juosta ja hiihtää. Kun Piia oli varhaisteini-iässä, Oiva alkoi valmentaa häntä hiihdossa. Myöhemmin lajiksi vaihtui voimanosto. Parhaina vuosinaan Piia nosti penkistä sata kiloa, yli kymmenen kiloa enemmän kuin isänsä, ja ylsi nuorten SM-pronssille.
Perheellä on muutenkin ollut aina läheiset välit, mutta yhdessä urheilu ja valmennus on ollut isän ja tyttären suhteessa kantava voima.
”Luulen, että se lähtee sieltä se kunnioitus, niin isää kuin äitiä kohtaan”, Piia sanoo.
Hän oli päättänyt jo varhain, että ryhtyisi vanhempiensa omaishoitajaksi sitten, kun sen aika tulisi. Se oli hänelle itsestään selvää. Hän halusi huolehtia vanhemmistaan ja oli aiemmin nähnyt läheltä, miten Liisa oli hoitanut omaa äitiään.
”Autoin silloin äitiä mummun hoitamisessa. Siitä jäi hyvät muistot ja ymmärsin, kuinka arvokasta työtä se on. En haluaisi itsekään olla hoidettavana laitoksessa, eli teen toisille, kuten haluaisin itselleni tehtävän.”
Perhepäivähoitajan työssä Liisa istui paljon lattialla, mikä on ilmeisesti ollut yhtenä syynä liikuntakyvyn heikkenemiseen. Hän on jo vuosia liikkunut rollaattorin avulla. Näköä taas haittaa silmänpohjien rappeuma, joka on tehnyt toisesta silmästä lähes sokean.
Oivan sydän on leikattu kolmesti, hänellä on Alzheimerin tauti ja lisäksi hän sai äskettäin aivoinfarktin, jonka vuoksi näkökenttä on toiselta puolelta rajoittunut.
Liisa ja Oiva pärjäävät jotenkuten kotona, mutta eivät ilman apua.
”Ilman Piiaa oltaisiin jossain kunnan majassa”, Oiva sanoo.
Omaishoitaja sydämen halusta
Teemun kanssa Piia alkoi seurustella jo yläkoulussa – he ovat toistensa ensirakkaudet.
He muuttivat yhteen 19-vuotiaina, Oivan ja Liisan naapurissa sijainneeseen taloon. Tonttien välinen portti kävi tiuhaan, ja kun nuorelleparille syntyi tytär Janina, Liisa-mumma hoiti tietysti myös hänet. Oiva-tuffa oli jäänyt eläkeputkeen Finnyardsilta jo 56-vuotiaana, joten hänestä oli apua niin Janinan kuin hoitolasten kanssa.
Tosin Liisa joutui komentamaan häntä monesti paljon enemmän kuin lapsia.
”Mä pidin niin kovaa meteliä, kun leikin lasten kanssa”, Oiva nauraa.
Oman talonsa Piia ja Teemu rakennuttivat toiselle asuinalueelle. Piia teki töitä R-kioskilla, ensin myyjänä ja sitten esimiehenä, kunnes siirtyi Postille. Teemu työskenteli nuorena sellutehtaan sähköautomaatiokorjaamolla, sitten isänsä perustamassa kylmätekniikkayrityksessä.
”Meillä oli mennyt tosi hyvin aina”
Elämä oli tavallista ja hyvää. Tytär kasvoi ja alkoi aikuistua. Piia löysi takaisin nuoruuden musiikkiharrastuksensa pariin, löysi bändikavereita ja alkoi keikkailla. Viidenkympin lähestyessä pariskunta oli yhtä rakastunut kuin nuorena.
Kun Janina muutti omilleen, alkoi uudenlainen yhteinen aika. Sitä ehti kulua vain vuosi, kun Teemu sai aivoverenvuodon.
Loppuelämästä tulisi aivan toisenlainen kuin he olivat kuvitelleet. Aluksi Piia sanoo tunteneensa katkeruutta, kunnes tajusi, ettei siitä ole hyötyä.
”Kun tämmöinen asia tapahtuu, on todella suuri etu, että pariskunnalla on mennyt sitä ennen hyvin. Meillä oli mennyt tosi hyvin aina”, Piia sanoo.
Sama koskee suhdetta vanhempiin. Välien täytyy olla valmiiksi hyvät, Piia toteaa. Ihmissuhdetta olisi todella vaikeaa korjata enää silloin, kun se on muuttunut osittain hoitosuhteeksi.
”Ja halu hoitaa täytyy tulla sydämestä.”
Kun se asia on kunnossa, jopa kolmen ihmisen hoitaminen päivätyön ohessa voi onnistua. Mutta paljon se vaatii – erityisesti organisointikykyä.
Arki vaatii organisointikykyä
Piia Leikkaisen arjessa aikataulutus on kaiken perusta.
Hän tekee postinkantajan töitä vain arkisin ja päiväsaikaan. Työpäivä alkaa puoli kahdeksalta tai yhdeksältä, ja sitä ennen on ehdittävä käydä tarkistamassa vanhempien aamuinen kunto.
Liisa ja Oiva pystyvät hoitamaan pieniä kotiaskareita itse, kuten aamupalan ja peseytymisen. Lääkkeiden annostelun ja syömisen valvonta on Piian tärkeimpiä tehtäviä, mutta tyttären aamuinen kotikäynti on tärkeä myös henkisesti. Kuulumisten vaihto rauhoittaa ja maadoittaa.
Vanhemmat ovat varsin sidottuja kotioloihin. Aiemmin maratoneja juossut Oiva yrittää pitää kuntoaan yllä sauvakävelemällä pari kertaa päivässä kotikatua edestakaisin. Kauemmas hän ei voi lähteä; hahmotuskyky on heikentynyt niin, että hän saattaa omassa olohuoneessaankin lähteä väärään suuntaan. Muutto palvelutaloon olisi siksikin kauhistus.
Piialla on mahdollisuus kerran päivässä postinjaon lomassa käydä kotona tai vanhempien luona, jos siihen on tarvetta. Viimeistään työpäivän jälkeen hän käy joka tapauksessa uudelleen katsomassa vanhempiaan, ja joskus kolmannen kerran vielä illalla.
Teemu pärjää päivät kotona muuten hyvin, mutta hänen lähimuistinsa on niin huono, että elämä on välillä yhtä tavaroiden etsimistä.
”Pistän tavaroita ihan vääriin paikkoihin, miten sattuu. Välillä on roskis jääkaapissa ja saatan viedä maitopurkin vessaan. Voin myös mennä vaikka ottamaan lääkettä, otan vettä lasiin ja juon, ja unohdan ottaa lääkkeen. Näin on käynyt monta kertaa”, Teemu sanoo.
Omaishoitaja ei ole yksin – apuna kokonainen rinki
Piian paletti pysyy normaalitilanteessa melko hyvin kasassa. Hoidokkiensa lääkärikäynnit hän pyrkii ajoittamaan vapaapäiviinsä, ja hänellä on suora yhteys lääkäreihin, joiden kanssa hän voi neuvotella esimerkiksi lääkityksen muuttamisesta.
Mutta aina välillä joku sairastuu, ja silloin mennään hälytystilaan.
Jos Liisa tai Oiva joutuu sairaalaan, kotiin jäävä on haettava Piian luokse yöksi. Isä ei muistisairautensa vuoksi voi missään tapauksessa jäädä yksin, äiti taas tuntee olonsa turvattomaksi ja hätääntyy helposti.
Vaikka Piia on läheisistään päävastuussa, hänellä on onneksi apua lähellä. Tämän vuoden alusta lähtien tytär Janina on ollut hänen sijaishoitajansa, ja Piian toisella paikkakunnalla asuva isosisko auttaa myös tarvittaessa. Vanhemmilla on käytössä turvapuhelin, jonka soitto hälyttää ensin Piialle, sitten Janinalle ja lopuksi siskolle.
”Myös isän sisar on tässä mukana. Meillä on sellainen rinki, että aina saadaan asiat hoidettua”, Piia sanoo.
Silti hän on se ensisijainen tuki ja turva kolmelle ihmiselle. Piia ja Teemu tekevät säännöllisesti muutaman päivän reissuja esimerkiksi laivalle, mutta muulloin Piia on valmiudessa vuorokauden ympäri.
Hänellä ei kuitenkaan ole ollut jaksamisongelmia, pikemminkin päinvastoin.
Piialla on vuosia sitten todettu lisämunuaisen vajaatoiminta, jonka vuoksi hänellä on kortisonilääkitys. Omaishoitajaksi ryhdyttyään hän on voinut pienentää lääkeannostaan murto-osaan entisestä.
”Vielä vuosi sitten minulle sanottiin, että et voi parantua ikinä. Koska kyseessä on stressisairaus, senhän olisi kaiken järjen mukaan pitänyt pahentua, kun hoidan työn ohessa kolmea ihmistä. Mutta kun aloin hoitaa toisia, aloinkin itse paranemaan.”
Ei täydy, vaan saan
Yhteiskunnalta saamaansa tukea omaishoitajuuteen Piia kiittää – ainakin vielä.
”Kaikki piti aluksi opetella kantapään kautta. Lääkärit ja sairaanhoitajat ovat olleet aivan ihania, ja olen saanut kaiken avun ja kaikki tuet, mitä voi saada. Täytyy olla sinnikäs.”
Tämän vuoden alussa tuli takapakkia, kun uuden sotealueen tultua voimaan käytöstä poistettiin palvelusetelit, joilla Piia pystyi aiemmin helpottamaan arjen ruokahuoltoa ja tilaamaan esimerkiksi vanhemmilleen siivouksen.
Senkin kanssa vielä pärjää. Mutta samalla kotikunnan terveyskeskus joutui lakkautusuhan alle.
”Se olisi ihan järkytys, se tuntuu tosi pahalta. Helpottaa hirveästi arjen suunnittelua ja kaikkea, että terveyskeskus on lähellä”, Piia sanoo.
Hän jakaa mielellään omia kokemuksiaan ja omaishoitajuudesta kertynyttä osaamista muille. Siitä saa hyvän mielen, jos tietää auttaneensa toista omaishoitajaa siinä, että työ tuntuisi hyvältä.
”Minulla ei itselläni ole yhtään semmoista päivää, että minun täytyy, vaan että saan tehdä tätä.”
Läheisten hoitaminen on tuonut Piian mielestä ihmissuhteisiin uuden ulottuvuuden. Kun yhteistä aikaa on paljon, suhteet syvenevät entisestään.
”Joku välillä kysyy, miten jaksat. Olen vastannut että sillai, kun rakastuu joka päivä uudelleen. Enkä koskaan ole lähtenyt vanhempieni luota ilman, että minulle on sanottu kiitos.”
