Lapamato on loinen, joka elää kypsentämättömässä kalassa – Sitkeä seuralainen yllätti Leenan: ”Vedin puolisen metriä ”lankaa” sisältäni”
Leena sai suolistoonsa ikävän seuralaisen, jonka alkuperä oli arvoitus. Tutkimusmatkalla paljastui, että Suomessa ei enää osata hoitaa ihmistä, jolla on lapamato.
Leveä heisimato eli lapamato voi tarttua, kun ihminen syö raakaa tai huonosti kypsennettyä pakastamatonta kalaa tai mätiä.
Kesäpäivä oli lähtenyt käyntiin tavallisen kaavan mukaan. Leena oli käynyt aamu-uinnilla ja kahvitellut rauhassa perheen kanssa. Sen jälkeen oli perinteisen päivärytmin mukaisesti vuorossa matka vessaan.
Kappas. Maha toimi, mutta mitään ei pudonnut pönttöön, Leena muistelee ihmetelleensä.
”Bideesuihkun avulla vedin käytännössä puolisen metriä ”lankaa” ulos sisältäni. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miten ihmeessä eilen illalla syöty tagliatelle voi tulla suolistoni läpi ehjänä. Sen jälkeen totuus räjähti päähäni.
Minussa eli lapamato.
Voiko se edes olla mahdollista? Tämän päivän Suomessa?
Tätä oli ihan pakko tutkia.”
Todelliset tartuntaluvut hämärän peitossa
Lapamato eli leveä heisimato (latinaksi Diphyllobotrium latum) oli hyvin yleinen vaiva suomalaisten arjessa vain alle sata vuotta sitten.
Melkein jokainen nykypäivän suomalainen tuntee isän tai isoäidin, joka osaa muistella sota-aikana ulostettuja tai oksennettuja madon osia. 1940-luvulla lapamadon uskottiin asuneen jopa joka neljännen suomalaisen suolistossa. Loisen aiheuttama laihtuminen ja monet elimistön puutostilat olivat tuolloin tuttuja ja äärimmäisen inhottuja.
Madon aiheuttama pelko lieneekin syynä siihen, että sen esiintyminen alkoi dramaattisesti vähentyä 1970-luvulle tultaessa ja käytännössä melkein kadota ennen vuosituhannen vaihtumista.
Lapamadon tartuttavuudesta opittiin koko ajan lisää. Järven petokalojen syöntiä vähennettiin ja niiden kunnolliseen kypsentämiseen alettiin kohdistaa tarkempaa huomiota.
Nykyään lapamatotapauksia todetaan Suomessa virallisesti vain joitakin kymmeniä vuodessa, mutta todellisuudessa täyttä tietoa lapamadon yleisyydestä ei ole kenelläkään.
Parasitologiaan perehtynyt Helsingin yliopiston immunologian professori Seppo Meri kertoo, ettei Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL tai mikään muukaan taho tilastoi Suomen lapamatolukuja.
”Muualla Euroopassa lapamadon kyllä tiedetään lisääntyneen, pääasiassa paikallisen sushin syömisen myötä”, Meri sanoo.
Esimerkiksi Genevenjärven marinoidusta ahvenesta on raportoitu monia lapamatotartuntoja. Myös Virossa ja Venäjällä leveää heisimatoa esiintyy runsaasti, vaikka tarkkoja lukuja ei ole saatavilla.
Kypsentämättömässä kalassa voi piillä loinen
Lapamadon voi Suomessa saada vain ja ainoastaan järvissämme elävistä petokaloista eli hauesta, ahvenesta, mateesta ja kiiskistä. Myös näiden kalojen mäti voi tartuttaa madon.
Yleisimmin syödyt lohikalat, muikut ja siika eivät aiheuta lapamatotartuntaa. Petokaloistakin se kuolee, kun kala kypsennetään hyvin.
Nykyään on kuitenkin yhä enenevässä määrin alettu herkutella kypsentämättömällä kalalla.
Graavikala on ollut suomalaisten herkku jo pidempään. Sushi on uudempi ilmiö. Sinappihaukea löytyy usein joulupöydästä, ja limetillä kypsennettyyn cevicheen törmää usein trendikkäissä streetfood-ravintoloissa.
Toisin kuin monesti luullaan, lapamadon toukka ei kuole kalasta suolauksen tai sitrushedelmämarinoinnin vaikutuksesta. Mutta se kuolee, mikäli raakaa petokalaa pakastetaan riittävän kylmässä ja riittävän pitkään.
Mikäli pakastin pääsee alle –24 asteeseen, riittää yli yön pakastaminen. Mutta mikäli pakastin on tavallinen –18 asteen versio, kalaa tulee pakastaa kauemmin kuin neljän päivän ajan.
Oman varjonsa kalaherkutteluun tuo tietämättömyys jonkun muun tarjoaman kalan esikäsittelystä.
Lapamato nappaa isännältään hivenaineet
Lapamato on hyvin tyypillinen loinen, jonka elämä esiintyy kiertokulkuna.
Kun ihminen syö kypsentämätöntä järven petokalaa, hän voi tietämättään niellä infektiivisen toukan, joka pystyy ripustautumaan pienestä väkäsestään suoliston seinämään. Mato alkaa kasvaa siten, että se pysyy päästään kiinni suolessa ja vain sen ruumis pitenee.
Varsinaisen madon kehittyminen toukka-asteesta kestää noin kuukauden.
Ihmisen sisällä kasvaessaan mato tarvitsee energiaa ja hivenaineita. Loisena se varastaa niitä isännältään, ja jos ruokaa on saatavilla hyvin, mato saattaa kasvaa useiden metrien mittaiseksi. Jopa kymmenen metrin mittaisia lapamatoja on dokumentoitu.
Kasvava aikuinen mato munii munia, jotka poistuvat isännästä ulosteen mukana. Päätyessään veteen munat kehittyvät toukiksi, jotka siirtyvät eläinplanktonin kautta pikkukaloihin, joita puolestaan järven petokalat syövät.
Kun ihminen sitten syö infektoituneen petokalan lihaan tunkeutunutta toukkamuotoa, sykli on kulkenut täyden ympyrän.
Koska mato kilpailee ihmisen kanssa samoista ravinto- ja hivenaineista, tuloksena on useita erilaisia puutostiloja. Ihmisen ruoasta saaman energian anastaminen laihduttaa, ja hivenaineiden vieminen voi saada aikaan monenlaisia oireita, jotka yleensä jäävät täysin tunnistamatta.
Parhaiten tunnetaan lapamadon mielihalu kaapata isännältään B12-vitamiinia, jonka imeytymisen väheneminen tunnetaan sairautena kohtuullisen hyvin. Koska B12-vitamiinia tarvitaan veren punasolujen muodostumiseen, yksi parhaiten tunnistettuja lapamatotartunnan oireita on anemia.
Mutta neurologisena vitamiinina tunnetun molekyylin toiminta on huomattavasti monimuotoisempaa, ja sen puute voi aiheuttaa useita erilaisia neurologisia oireita. B12-vitamiinia tarvitaan muun muassa mielihyvähormoniksi nimetyn serotoniinin valmistukseen.
Kun ihmisellä on serotoniinia riittävästi, hänen mielialansa on tyytyväinen. Kun siinä esiintyy puutteita, mieli apeutuu.
Näin ollen lapamatoa sisällään kantava ihminen voi kärsiä masennuksesta, johon hänellä itsellään ei ole osaa eikä arpaa.
Epämiellyttävä ja vaikeasti tunnistettava loinen
Mistä ihminen sitten tietää, että hänen sisällään kasvaa epämiellyttävä lapamato?
Kun Leena kertoi omasta lapamatohavainnostaan, hän sai aikaiseksi etovaa ihmetystä.
”Mutta minäkin syön usein haukichevicheä”, moni sanoi Leenalle. ”Mistä tiedän, ettei minussakin elä lapamato?”
Lapamato on ulkonäöltään litteää vaaleaa nauhaa ja muistuttavaa tagliatellepastaa tai vaaleaa kengännauhaa. Näistä erotuksena lapamadon ruumis on jaokkeinen.
Jaokkeisuus mahdollistaa madon katkeamisen ja palojen erittymisen ulosteeseen ilman, että mato kuolee tai sen pää irtoaa. Ulostaessa tapahtuva itsediagnoosi lieneekin tavallisin tapa tunnistaa mato.
Vanhempi väestö häpesi lapamatoa ja hoiti lääkekuurin yleensä itse, jos matoa oli ilmestynyt ulosteeseen.
Vielä joitakin vuosia sitten lapamatolääkettä sai apteekista ilman reseptiä. Tällainen itsehoito on ollut omiaan pitämään lapamatotartuntojen määrän todellisia lukuja piilossa, vaikka joku niitä olisikin halunnut tutkia.
Lapamatoon löytyy kyllä diagnostisia testejä, joissa lapamadon ulosteeseen erittämät munat tunnistetaan mikroskopoimalla tai DNA-tekniikalla.
Tunnistaminen ei siis olisi vaikeaa, mikäli lääkäri epäilisi infektiota. Ongelma piilee lähinnä siinä, että enää ei osata epäillä.
Niinpä suurin osa lapamatotapauksista jää luultavasti kokonaan tunnistamatta, arvelee immunologian professori Seppo Meri.
Lapamato aiheuttaa kehossa riskitiloja
”Kun löysin madon itsestäni, listasin kiinnostuneena lapamatoinfektion oireita. Laihtumista. Anemiaa. Väsymystä. Neurologisia oireita. Apeutta. Epämääräisiä mahakipuja – kaikki jotenkin niin tuttua, todennäköisesti ihan jokaiselle suomalaiselle”, Leena kertoo.
”En usko, että olisin ikinä päättänyt mennä näiden oireiden vuoksi lääkäriin ja pyytää itsestäni lapamatotestiä. Enkä usko, että kovin moni muukaan olisi.”
Suomessa lääkärien diagnosoimat lapamatotapaukset tunnistetaan usein ihan sattumalta muiden tutkimusten yhteydessä tai kun mietitään todetun anemian alkulähdettä.
Minä en voi tietää, kuinka kauan kannoin lapamatoa sisälläni, enkä sitä, mitä se aiheutti elimistölleni. Entä jos mato ei ollut tehnyt sisälläni juuri mitään pahaa, vaan oli ainoastaan ällöttävä? Tai jopa mukavasti laihduttava? Sehän on asia, jota moni ihminen haluaisi itselleen tapahtuvan.
Yhdysvalloissa jopa syödään kapean heisimadon munia laihdutustarkoituksessa.
Jo lyhyt asiaan perehtyminen kertoo, että puutostilojen lisäksi lapamato luo elimistöön monenlaisia riskitiloja. Yksi merkittävimmistä vaaratekijöistä on, ettei madon kiinnittymiskohtaa ihmisessä voi säädellä mitenkään.
Kaiken kaikkiaan lapamatotartunnassa on kysymys infektiosta, vaikka ihminen ei useinkaan koe itseään sairaaksi. Sairauden kanssa ei kannata leikkiä eikä sitä saa väheksyä. Se pitää hoitaa.
Lapamadon kiertokulku:
Musta aukko lääkemarkkinoilla
Leena toteutti lapamadon tappamisessa edellisten polvien itsehoitotaktiikkaa ja päätti olla tekemättä asiasta suurta numeroa.
Apteekissa Leena sai kuulla, että reseptivapaa lapamatolääke on poistunut markkinoilta. Tarvittava resepti järjestyi kuitenkin helposti, sillä kehosta erittämää nauhaa ei voinut tulkita väärin.
Ohjeiden mukaisesti Leena kävi noutamassa lääkkeen Yliopiston apteekista, Isosta apteekista harvinaista lääkettä löytyisi todennäköisemmin.
Näin Leena muistelee apteekkikäyntiä ja lääkekuurin aloitusta:
”Farmaseutti luki reseptin ja huudahti: ”Oho! Vai lapamato!” Tunsin apteekissa asioivien katseet selässäni”.
Luin lääkerasian kyljestä tekstin ”4 tablettia suun kautta kerran päivässä aamupalan yhteydessä”. Etsin lisätietoa lääkelaatikon sisältä, mutta ohjeistus oli ainoastaan saksaksi.
Nielaisin yhden tabletin neljänä aamuna aamupalan yhteydessä. Vasta sen jälkeen löysin internetistä englanninkielisen ohjeen, joka sekään ei ole yksiselitteinen. Ymmärtääkseen annostusta pitää esimerkiksi tietää lapamadon latinankielinen nimi. Soitin entiselle kollegalleni, joka on loistutkija.
Olin nauttinut lääkkeen väärin. Jotta lapamato kuolee, lääke pitää pureskella ja kaikki neljä tablettia syödä yhtä aikaa. Vain tämän pureskellun lääkemössön samanaikainen kulkeminen suoliston läpi riittää salpaamaan madon hengityksen, jolloin se kuolee ja pää irtoaa suolen seinämästä.
Soitin lääkevalvontaviranomaiselle ja kysyin, miten meillä voidaan myydä lääkettä, jossa on vain saksankielinen ohjeistus. Kuulin että lääkeyritys on poistanut aiemmin markkinoilla olleet lapamatolääkkeet markkinoilta.”
Kenellä on vastuu lääkkeen turvallisuudesta?
”Lääkeyritysten ei tarvitse kertoa päätöstensä syitä”, sanoo ylilääkäri Vesa Mustalammi Fimeasta. Tälle uudelle lääkkeelle ei puolestaan ole lainkaan haettu myyntilupaa Suomessa.
Lääkeyhtiö Bayer ei halunnut kommentoida asiaa Seuralle.
Myyntiluvan hakeminen lääkkeelle on kallis prosessi. Lääkkeen käyttäjän kannalta myyntilupa merkitsee lähinnä kahta asiaa – lääkkeen turvallisuutta ja sen käytettävyyttä. Kun lääke saa myyntiluvan, Fimea on varmistanut lääkkeen valmistuksen ja testauksen turvallisuuden. Lääkkeen vaikutuksia myös seurataan myyntiluvan voimassaoloajan.
Jos lääkkeellä ei ole myyntilupaa Suomessa, mutta sitä kuitenkin tarvitaan – kuten lapamatolääkkeen kohdalla – Fimea antaa lääkkeen myynnille erityisluvan. Tällöin ei vaadita mitään dataa lääkkeen kehityksestä eikä testauksesta. Eikä lääkkeelle ole olemassa suomenkielistä ohjeistusta.
Kuka silloin kantaa vastuun siitä, että potilas käyttää lääkettä oikein?
”Me emme anna ohjeistusta erityisluvallisten lääkkeiden käytölle”, kertoo ylifarmaseutti Nelli Salmi Fimeasta.
”On lääkärin vastuulla perehtyä lääkkeen käyttöohjeeseen ja kirjoittaa reseptimääräys oikein. Apteekin tulee vielä varmistaa, että potilaalla on riittävät tiedot lääkkeen oikeasta käytöstä.”
Leena haki uuden reseptin toiselta lääkäriltä.
”Sain lääkkeen samalla väärin kirjoitetulla ohjeistuksella. Nyt söin sen kuitenkin oikein ja nautin päälle ulostuslääkkeen.
Parin tunnin kuluttua hyvästelin loiseni toiletissa.”
Sukupolvien välinen kuilu
”Meillä taitaa olla tämän lapamadon kanssa sukupolviongelma”, sanoo ylilääkäri Mustalammi.
Aiemmat sukupolvet tiedostivat ongelman, joka oli kaikille tuttu, ja opettelivat siitä ulos. He karttoivat raakaa järvikalaa tai olivat tarkkoja sen pakastamisessa. Häpeä ajoi tätä käytösmallia, ja yhteiskunta huokaisi helpotuksesta. Lapamato oli hyvästelty. Näin pikkuhiljaa myös lääkäreiden mielistä.
Uusi sukupolvi tuntuu unohtaneen asian.
Kala on saapunut ruokapöytään uusissa, monesti kypsentämättömissä muodoissa. Sushista on tullut tavallista ruokaa ja cheviche vallannut alaa nuorison suosimissa kuppiloissa. Erityisesti jälkimmäisessä suositaan ahventa ja haukea, usein myös järvistä peräisin olevaa kalaa. Niinpä lapamato näyttää palanneen.
Nyt sen täytyisi vielä palata lääkäreidenkin mieliin, jotta lapamadon diagnostiikka ja lääkehoito saataisiin toimimaan oikein.
Leena Valmu on immunologian alalta tohtoriksi väitellyt Helsingin yliopiston biotieteen dosentti ja kirjailija.
