Vanhat kansansadut sisältävät surmia, seksismiä ja silpomista – Voiko näitä klassikkosatuja enää lukea lapsille?

Jaa artikkeliTilaa Seura
Kun äitipuoli myrkytti Lumikin, kääpiöt eivät haudanneet häntä maahan vaan jättivät lasiarkussa metsään. Sieltä prinssi herätti kalmon puolisokseen, ja äitipuoli tanssitettiin kuoliaaksi tulisilla rautakengillä.
Kun äitipuoli myrkytti Lumikin, kääpiöt eivät haudanneet häntä maahan vaan jättivät lasiarkussa metsään. Sieltä prinssi herätti kalmon puolisokseen, ja äitipuoli tanssitettiin kuoliaaksi tulisilla rautakengillä. © Interfoto / lk
Lastensurmia, susivihaa, kummia kauneusihanteita – vanhojen klassikkosatujen näkemykset yhteiskunnasta kuulostavat nykylapselle aika omituisilta. Karmeimpien lukemisen voisi jo lopettaa, hyvistä muistoista huolimatta.

Vanhat kansansadut kertovat ihmisen nurjista puolista, mutta niiden ihmiskuva ja yhteiskuntajärjestys loittonee koko ajan kauemmaksi tästä päivästä.

Yleinen sadun määritelmähän on mielikuvituksen tuottama kertomus, johon ei vakavasti uskota. Alkuaan niitä kerrottiin suullisesti, ja ne tarjosivat iltaisin ajanvietettä ja viihdykettä aikuisille.

Kestikievareissa, rahtimatkojen yöpaikoissa, häissä tai jopa hautajaisissa saattoi oppia uusia tarinoita.

Perinne kesti pitkään. Suomessakin muistetaan muun muassa Kalle Päätalon kirjoista, miten metsäsavotoissa tarinoiden kertominen oli kämpillä melkein ainoa iltojen ohjelmanumero.

Kun viihteelliset kirjat alkoivat 1850-luvulta lähtien yleistyä koko kansan saataville, Keski-Euroopan kansanperinteessä kiertäneitä aikuissatuja painettiin monessa maassa kansien väliin ja alettiin lukea varoitus- ja opetusmielessä myös lapsille.

Mutta miten hyvin tuon ajan kertomukset sopivat vuonna 2021 lasten kuultaviksi?

Valkoinen kuin lumi

Aloitetaan vaikka kauneusihanteista.

”Valkoinen kuin lumi, punainen kuin veri, musta kuin eebenpuu.”

Lumikin äidin kuuluisat sanat ovat lasta toivovan lyyrinen haavekuva.

Siinä syntymättömään lapseen kiinnitetään toiveita ulkoisista ominaisuuksista, jotka lähestyvät listaa etnisistä tuntomerkeistä.

Lumikin tarina on alkuaan kansansatu, jonka tallensivat tiettävästi ensimmäistä kertaa 1800-luvun alussa saksalaiset veljekset Jacob ja Wilhelm Grimm.

Samanlaisista ihmesaduista on Euroopassa havaintoja jo Rooman vallan ajalta, ensimmäiseltä vuosisadalta jälkeen Kristuksen syntymän, joten niistä on liikkeellä paljon erilaisia versioita.

Ihmesaduille on tyypillistä todellisuuden rajat rikkovan tai yliluonnollisen läsnäolo, joten niissä kaikki on mahdollista.

Noita pani Hannun häkkiin, minne Kertun piti kantaa ruokaa lihottaakseen veljeään noidan ateriaksi. Neuvokas tyttö tyrkkäsi noidan uuniin ja tappoi tämän paistamalla.

Noita pani Hannun häkkiin, minne Kertun piti kantaa ruokaa lihottaakseen veljeään noidan ateriaksi. Neuvokas tyttö tyrkkäsi noidan uuniin ja tappoi tämän paistamalla. © Interfoto / Lehtikuva

Lumikin tarina ammentaa ulkonäkökateudesta. Siinä isän uusi vaimo kadehtii lapsen ulkonäköä, koska peili on ilmoittanut tytön olevan kuningatarta kauniimpi. Nykyajasta katsoen vanhan kansansadun asetelma on melko absurdi.

Vaikka tarina alleviivaa kateuden myrkyllisyyttä, samalla se korottaa ihmisen synnynnäisen ulkomuodon elämää suuremmaksi arvoksi.

Sillä seikalla ei tietenkään ole väliä, ettei kukaan ei ole voinut valita ulkonäköään.

Ihmesatujen maailmankuva on hyvin kahtalainen: niissä on äärimmäinen hyvä ja äärimmäinen paha, joka lopulta saa rangaistuksensa. Kateellinen saa palkkansa.

Nykyajassa toki ratkaisuna olisi lähettää itseriittoinen kuningatar vaikka terapiaan, koska ei tiedetä mikä häntä lopulta vaivaa.

Heikko isä hylkää lapsen

Vanhat kansansadut toistavat karua ihmiskuvaa, ainakin jos juonenkäänteitä on uskominen.

Lapsia hylätään ja puoliorpoja kohdellaan julmasti. Sekä Lumikilla että Tuhkimolla on pahaksi kuvattu äitipuoli ja heikko isä. Isät jättäytyvät epäoikeudenmukaisesti käyttäytyvien, uusien puolisoidensa taakse.

Tuhkimossa äitipuoli syrjäyttää kauppiaan tyttären ja suosii nepotistisesti omia lapsiaan. Jos tarinoiden miehet vaatisivat lapsilleen reilumpaa kohtelua, tyttäret voisivat säästyä mielivallalta.

Hylkäämisiin johtaa myös edellistä ymmärrettävämpi reitti, nimittäin köyhyys ja suoranainen nälänhätä, mikä ei ole maailmanhistoriassa uusi ilmiö.

Saduissa lapset ovat silti neuvokkaita. Hannu, Kerttu ja Peukaloisen veljekset ripottelevat ensin kuunvalossa loistavia piikiviä, toisella hylkäämiskerralla epätoivon leivänmurujaan löytääkseen takaisin kotiin.

Sammakkoprinssissä isällä on aivan toisenlainen rooli. Kun prinsessan kaunis pallo karkaa veteen, sammakko sukeltaa sen takaisin prinsessalle, mutta hänellä on yksi ehto: prinsessan täytyy ottaa sammakko vuoteeseensa.

Kun sammakko sitten ilmestyy kuninkaan saliin, prinsessa kieltäytyy ottamasta limaista sammakkoa sänkyynsä tai suutelemasta tätä.

Prinsessalla on kuitenkin suoraselkäinen isä, joka vaatii tytärtään pitämään lupauksensa. Oikeudenmukaisuudesta seuraa hyvyyksiä.

Vanhat kansansadut

Prinsessa voitiin naittaa vaikka sammakolle, jos isä niin päätti. Onneksi tässä ­tarussa kurnut­taja olikin eläimeksi noiduttu prinssi. © Mary Evans Picture Library / Lk

Verta säästelemättä

Vanhat kansansadut eivät kaihda päähenkilöiden silpomista, kuten tapahtuu nykyaikana lapsilta kielletyissä kauhuelokuvissa. Verta roiskuu.

Tuhkimossa toinen sisarpuoli leikkaa varpaansa, toinen kantapäänsä mahtuakseen prinssin tuomaan tanssiaiskenkään. Sisaret ovat valmiita muotoilemaan kehoaan saavuttaakseen päämääränsä, joten siinä mielessä heidän asenteensa muistuttaa tämän päivän kauneusleikkauksista.

Palkkamurhakaan ei ole vierasta. Ruumiin silpomiseen yllyttää Lumikissa uusi kuningatar, joka vaatii metsästäjää tappamaan prinsessan ja leikkaamaan uhrin sydämen todisteeksi.

Saduissa päähenkilöitä silvotaan kuin nykyaikaisissa, lapsilta kielletyissä kauhuelokuvissa. Verta roiskuu.

Metsästäjä surmaa kuitenkin salaa kauriin, ja kuningatar nauraa Lumikiksi luulemansa eläimen verinen sydän kämmenellään.

Lapsista tehdään paistia. Noita pitää Kerttua lapsityöläisenään, joka auttaa veljensä Hannun lihotusoperaatiossa. Ja kaikki vain siksi, että noidan rakentaman piparkakkutalon houkutus oli käynyt eksytetyille lapsille ylivoimaiseksi.

Peukaloisessa jättiläinen on syödä peräti seitsemän poikaa.

Vanhoille saduille tapahtumat ovat ominaisia, koska kauheuksilla haluttiin alleviivata tarinan opetuksia.

Oikeaan elämään tuotuina ne olisivat hirveitä ja julmia.

Syitä vihata sutta

Faabelit eli eläinsadut ovat tarinoita, joissa eläimille on annettu inhimillisiä piirteitä.

Eläimet nähdään ihmisen silmin, ja niiden käytökseen ja maailmaan siirretään meille tyypillisiä asioita.

Esimerkiksi Saapasjalkakissassa tarkoitus pyhittää keinot ja pahalta saa ottaa.

Tarinoihin sisältyy usein opetus, mutta niissä on aineksia myös pelkojen luomiseen. Mikäpä olisi tunnetumpi susi kuin Punahilkan ”isoäiti”, joka esitetään petoksen ilmentymäksi?

Grimmin veljesten tarinassa paha susi naamioituu vuohiäidiksi ja syö seitsemästä kilistä kuusi. Vuohiäiti ja ainoa henkiin jäänyt kili ratkovat suden auki, täyttävät sen vatsan kivillä ja elikko hukkuu jokeen.

Grimmin veljesten tarinassa paha susi naamioituu vuohiäidiksi ja syö seitsemästä kilistä kuusi. Vuohiäiti ja ainoa henkiin jäänyt kili ratkovat suden auki, täyttävät sen vatsan kivillä ja elikko hukkuu jokeen. © Interfoto / Lehtikuva

Susi ja seitsemän pientä kiliä -tarinassa suden petturuus on viety astetta ankarammaksi, kun susi tekeytyy äidiksi.

Tämän tyyppisissä faabeleissa luotiin eri eläimistä mielikuvia, jotka ovat voineet vaikuttaa asenteisiimme näihin päiviin asti.

Vanhat ihmesadut määrittelevät myös suhdetta luontoon, joka tulee ja ottaa ihmiseltä hänen omansa, ellei ihminen puolustaudu tai pidä varaansa.

Prinsessa Ruusunen tainnutetaan koomaan, josta vain se oikea prinssi voi hänet herättää. Tarinan italialaisissa versioissa nukkuva prinsessa myös raiskataan. Ranskalaisessa versiossa prinsessan paha anoppi yrittää teurastaa Ruususen lapset eli omat lapsenlapsensa.

Prinsessa Ruusunen tainnutetaan koomaan, josta vain se oikea prinssi voi hänet herättää. Tarinan italialaisissa versioissa nukkuva prinsessa myös raiskataan. Ranskalaisessa versiossa prinsessan paha anoppi yrittää teurastaa Ruususen lapset eli omat lapsenlapsensa. © Interfoto / Lehtikuva

Ihme toi myös lohtua

Vanhat kansansadut on tietysti ehkä osattu lukea myös sadun kehyksessä, mieli­kuvituksen tuotetta olevina opettavaisina tarinoina.

Mutta onko kertomusten ajateltu olevan satua jopa siten, ettei menneiden vuosisatojen asenteita kuvaavia sisältöjä ole lukiessa kyseenalaistettu?

Onko puutteet ja raakuudet annettu anteeksi siksi, että ne kuuluvat kertomusten tyylilajiin? Onko jokainen lapsi aina tajunnut sen?

Kulttuurintutkija Leea ­Virtasen mukaan ihmesadut totuttavat ihmi­sen outouteen. Erikoiset juonenkäänteet kuuluvat kertomusten unenomaiseen järjestykseen.

Vaikka kuulija tietää, että taikapeiliä ei oikeasti ole, hän hyväksyy sellaisen olemassaolon toiveiden symbolina.

Vaikka sadun kertoja ja kuulijat eivät pitäisi ihmeitä totena, he voivat hetken uskoa, että jossakin jonakin aikana kaikki on mahdollista.

Kansansaduissa paimenpojasta tulee kuningas, kissasta jättiläisen sijainen, hylätystä prinsessasta kuningatar.

Vanhat kansansadut ovatkin tuoneet lohtua tai ainakin kiiltokuvia köyhyyteen tai vähäosaisuuteen. Toiveajattelu ja -unet kuuluvat ihmisyyteen.

Julmat ja viehkeät naiset

Grimmin veljekset keräsivät satujen paikallisia toisintoja tuttaviltaan ja kansankertojilta.

Taitavat sadunkertojat ovat usein olleet miehiä, ja sille on yksinkertainen selitys. He nimittäin pystyivät tekemään liikkuvaa työtä räätäleinä, suutareita ja kulkukauppiaina.

Arvellaankin, että yksi satujen tyyppinaisista, lapsen kotoa pois ajava paha äitipuoli, on perua miesten kertomasta, heidän kokemuksistaan.

Naisille myönteisiä ominaisuuksia saduissa ovat viehkeys ja nöyryys, miehille taas fyysinen vahvuus, urheus ja komeus.

Poikkeuksen tekee satu Kaunottaresta ja hirviöstä, jossa soma neito rakastaa rumaa hirviötä, vaikka tyttö ei tiedä olion olevan lumottu prinssi.

Tarinan kirjoittikin nainen, Gabrielle-Suzanne de Villeneuve vuonna 1740.

Toisinaan tarinoissa on myös hullunkurisia piirteitä, kun nuorukaiset taistelevat 115-vuotiaasta Ruususesta ja vuosia lasiarkussa levänneestä Lumikista. Olkoonkin, että kuolema rinnastuu saduissa uneen.

Italian ja Ranskan keskiaikaisista kansantaruista tuttu Saapas­jalka­kissa haastaa hirviön, jonka ruokapöydällä on tapettuja vauvoja ja eläimiä. 

Italian ja Ranskan keskiaikaisista kansantaruista tuttu Saapas­jalka­kissa haastaa hirviön, jonka ruokapöydällä on tapettuja vauvoja ja eläimiä.  © Mary Evans Picture Library / Lehtikuva

Vanhat kansansadut pitävät vallan ylimystöllä

Alkuaan Tuhkimoiden ja Saapasjalkakissojen tarkoitus lienee ollut näyttää ihmisille jotakin olennaista sen ajan maailmasta ja sen rakenteista.

Kaiken kaikkiaan vanhojen satujen piirtämä kuva ihmisestä vastaa kehnosti 2000-luvun ihmiskäsitystä, saati maailmaa.

Satujen yhteiskuntajärjestys on ruhtinaiden, kuninkaiden ja lääninherrojen ajoilta, eikä demokratiasta ole kuultukaan. Aateliset päättävät asioista ja jopa ihmisten kohtaloista vapaasti.

Ihmiskäsitys on melko materialistinen. Tavoitteena on lähinnä rikastua, mikä mielletään onnellisuuden huipentumaksi.

Tavoitteena on lähinnä rikastua, mikä mielletään onnellisuuden huipentumaksi. Vaihtoehtoisesti onneen vie ylhäinen puoliso.

Vaihtoehtoisesti onneen vie ylhäinen puoliso, joten saduissa arvostetaan nopeaa sosiaalista nousua. Ihmissuhteet esitetäänkin usein kaupan ja vallan välineiksi, kun sankarille on tarjolla prinsessa ja puoli valtakuntaa.

Toki poikkeuksiakin on: tanskalaisen H.C. Andersenin Keisarin uudet vaatteet -kertomuksessa kansallakin on mielipiteensä, jonka uskaltaa tunnetusti sanoa ääneen vain pieni lapsi. Keisari kantaa silti olemattomat vaatteensa urheasti loppuun asti.

Ehkä voisi jo hyväksyä, että olipa kerran -alkuisten satujen tarina alkaa olla sen pituinen se.

Lähteet:

Leea Virtanen 1999: Puhe-esitykset − Suomalainen kansanperinne. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 147, SKS.

Sadut: Hannu ja Kerttu, Keisarin uudet vaatteet, Lumikki ja seitsemän kääpiötä, Peukaloinen, Prinsessa Ruusunen, Punahilkka, Saapasjalkakissa, Sammakkoprinssi, Tuhkimo.

Lue myös: Miten tähän on oikein tultu? Vanhemmat muuttuivat lastensa kuuliaisiksi palvelijoiksi – ”Lapsilla on enemmän oikeuksia, heidän mielipiteitään kysellään, töitä on vähemmän”

X