Pimeännäkökyky tai pimeässä hohtava iho olisi taas tarpeen – Anni Saastamoinen on pettynyt evoluutioon

”Kuinka paljon helpompaa elämä ­olisi, jos voisimme välttää koko heijastinten kiinnittelyn”, Anni Saastamoinen kirjoittaa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Anni Saastamoinen on kirjailija ja radiotoimittaja.

"Kuinka paljon helpompaa elämä ­olisi, jos voisimme välttää koko heijastinten kiinnittelyn", Anni Saastamoinen kirjoittaa.
Teksti:
Anni Saastamoinen

Lapsena luin kaikki dinosauruksiin liittyvät kirjat, jotka vain suinkin satuin käsiini saamaan. Niitä lukiessani opin evoluutiosta ja petyin siihen. Tai ainakin siihen, miten se oli meitä ihmisiä muokannut. Pystyasennossa kävely ja kädentaidot, pyh, sanoin minä silloin seitsenvuo­tiaan varmuudella.

Missä olivat esimerkiksi räpylät, joista olisi loputtomasti iloa satunnaisilla uimahalliretkillä ja kesällä kylmässä lampivedessä? Miksi me emme voineet hengittää vedessä? Miksi meillä oli edelleenkin pikkuvarpaat, joiden ainoa tarkoitus tuntui olevan iskeytyminen erilaisiin esineisiin uskomattoman kivuliaasti?

Aikuisena en niinkään ole kaivannut räpylöitä, ja pikkuvarpaidenkin kanssa olen sittemmin oppinut elämään sopuisasti (tai sitten olen vain turtunut), mutta olen edelleen pettynyt evoluutioon. Tai ainakin sen hitauteen.

Kyllä sitä nimittäin luulisi, että jos kansakunta vuosisatoja asuttaa talvisin maapallon pimeintä kolkkaa, kyseiselle kansakunnalle kehittyisi joko uskomattoman hyvä pimeänäkö tai ainakin jonkinlainen luontainen kyky heijastaa valoa kuin Twilight-vampyyreilla.

Heijastimien kajoa Pohjolan pimeille perukoille

Tällaisia mietin, kun heijastimista muistutellaan taas pitkin kommenttikenttiä ja keskustelupalstoja, sillä eihän ketään voi nähdä tässä Pohjolan perukoille langenneessa pi­meyden verhossa. Ketään! Hädin tuskin itsensä tunnistaa omasta hahmostaan, kun ojentaa käsivarren eteensä ja tunnustelee sitä, että kyllä: tämä taidan olla minä.

Ja niin minä ­kuolemanpelossa kiinnitän koirani valjaisiin ydinjätteenvihreän valon, itseeni heijastimen ja läpsäytän käsivarteeni sellaisen läpsäytettä­vän heijastimen, joka läpsäytyksen voimasta käpertyy raajan ympärille. ”Hiivatin evoluutio”, sanon sitten.

Kuinka paljon helpompaa elämä ­olisi, jos voisimme välttää koko heijastinten kiinnittelyn. Kuinka monia ehjiä taskuja ihmisillä olisi, kun heijastinten hakaneulat eivät repisi niitä rikki talvi toisensa perään.

Vai pitäisikö kääntää katseet evoluution sijasta kohti maailman rikkaimpia ihmisiä? Niitä, joilla on kiire tuhota tunnettuja sosiaalisen ­median alustoja ja tuupata tonnitolkulla rojua avaruuteen.

Pimeännäkökyky tarpeen – tai pimeässä hohtava iho

Miljardöörimies istuttaa apinoiden aivoihin mikrosiruja ja aikoo aloittaa samat puuhat ihmisillä, jotta ­ihminen voisi liikuttaa ajatuksen voimalla hiiren ­kursoria tietokoneen näytöllä. Kuinka tyhjänpäiväistä! Asentakaa ihmisiin ennemminkin ­jokin geeni tai semmoinen (anteeksi, en ole biologi), joka saisi meidät hohtamaan pimeässä!

Mutta ei heillä ole ­aikaa. Eikä pimeässä hohtavasta ihosta kai olisi täällä peräpohjolassa toisaalta iloa, kun kylmyydessä meistä näkyy vain viipale naamaa talvivaatetuksen alta. Olemme siis heijastinten ja huomioliivien kantajia, kunnes evoluutio ymmär­tää puuttua tilanteeseen ja ­antaa meille täydellisen pimeä­näön. Sitä odotellessa. 

Lue kaikki Anni Saastamoisen kolumnit tästä.

X