Jenni Haukio pohtii: ”Osaammeko tunnistaa rajan, jonka ylitettyämme teknologiasta ei enää ole lisäarvoa?”
”Enää ei periaatteessa tarvitse opetella eikä painaa mitään mieleen, kun teknologia pitää puolestamme huolen tietämisestä ja muistamisesta”, Jenni Haukio kirjoittaa kolumnissaan.
Valtiotieteiden tohtori, runoilija ja tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio pohdiskelee Suomen ihmeitä ja ilmiöitä.
Elämme ajassa, jossa älypuhelimen sisältämän nettiliittymän myötä ”kaikki maailman tieto” kulkee lähes jokaisella aina mukana. Mikä tahansa faktakysymys mieleen juolahtaakaan, voi googlaamalla etsiä tietoa sekunneissa. Hakusana ruutuun, ja vastaus on silmiemme edessä saman tien. Liian harva tarttuu enää tietokirjaan, kun saman informaation oletetaan löytyvän nopeammin ja edullisemmin verkosta.
Kun ”googletietämisestä” tulee normi, unohtuu lähdekriittisyys aivan liian helposti. Katsotaan haun ensimmäiset osumat ja uskotaan siihen, mitä luetaan. Sen verran olisi kuitenkin välttämätöntä nähdä vaivaa, että selailisi kunnes löytää asiantuntijalähteen äärelle. Muuten vaarana on käyttää disinformaatiota informaationa.
Kun navigaattorit yleistyivät, tuli monelle tavalliselle autoilijalle tavaksi näppäillä aina helpostikin löydettävien määränpäiden osoite koneeseen ja seurata sen ohjeita perille asti. Kartat hansikaslokeroissa lienevät jo useimmille historiaa, ja samalla on näivettynyt myös kartanlukutaito. Menneen maailman tapa joutua pinnistelemään karttaa lukiessa ja reittejä suunnitellessa vaati ajatustyötä ja keskittymistä, niin sanotulle epämukavuusalueelle siirtymistä.
Navigaattorisovellukset luovat ajamiseen turvallisuutta ja vaivattomuutta, ja tämä toki on lähtökohtaisesti hyvä asia. Kyse on paremminkin siitä, käytämmekö koneita silloinkin, kun emme tarvitsisi – kun osaisimme itsekin. Heikennämmekö näin tiedostamattamme joitain kykyjämme, joita meillä ennen oli?
Teknologia pitää huolen tietämisestä ja muistamisesta
Enää ei periaatteessa tarvitse opetella eikä painaa mitään mieleen, kun teknologia pitää puolestamme huolen tietämisestä ja muistamisesta. Jopa eläin- ja kasvilajien kuvan tai äänen perusteella tapahtuvaan tunnistamiseen löytyy omat sovelluksensa verkosta.
Parhaimmillaan ne lisäävät kiinnostustamme luontoon ja innostavat opettelemaan uutta. Pahimmillaan johtavat siihen, ettemme enää todellisuudessa tiedä lajeista yhtään mitään, koska sovellus kuitenkin aina tarvittaessa kertoo ja tunnistaa.
”Teemmekö samalla itsellemme karhunpalveluksen?”
Olen itsekin niin hakukoneiden, navigaattorin kuin myös luontosovellusten innokas ja kiitollinen käyttäjä, eli kysymys ei ole teknologiakielteisyydestä. Kyse on omien toimintatapojen kriittisestä tarkastelusta, joka aika ajoin tekee hyvää itse kullekin. Väistämättä joutuu kysymään, teemmekö samalla itsellemme karhunpalveluksen, kun jo lähes kaikessa nojaudutaan teknologisiin apuvälineisiin, robotiikasta tai tekoälystä puhumattakaan.
Millä tavalla sokea teknologiausko edistää kehittymistämme tiedostavina, osaavina, sivistyneinä ja oppineina ihmislajin edustajina? Osaamme hyödyntää teknologiaa helpottaaksemme elämäämme, kyllä. Mutta osaammeko tunnistaa sen rajan, jonka ylitettyämme teknologiasta ei enää ole lisäarvoa, vaan se kääntyy taannuttamaan sitä, minkä olimme jo aiemmin oppineet ja osanneet.
Voisimmehan myös ajaa autolla joka paikkaan, mutta emme tee sitä, koska haluamme ylläpitää fyysistä kuntoamme. Miksi emme soveltaisi samaa periaatetta myös ajattelumme toiminnoista huolehtimiseen?
Lue kaikki Jenni Haukion kolumnit tästä.