Pallastunturi koitui äidin ja pojan kohtaloksi – Poromiehet etsivät heitä raivovan luonnon keskeltä: ”Keli oli helvetillinen, pahin miesmuistiin”
Kun Markku Rauhalasta ja muista poromiehistä koostunut pelastuspartio etsi Pallastunturille eksyneitä äitiä ja poikaa, tuuli voimistui tunturilla myrskyksi. Pian pelastajatkin olivat vaarassa.
Äidin ja pojan kohtalo järkytti ihmisiä ympäri maata. Suruhartaudessa Hotelli Pallastunturin pihalla kynttilät syttyivät uhrien muistoksi.
Pallastunturi on viehättänyt vaeltajia vuosikymmenet, ympäri vuoden. Viime tammikuussa äidin ja pojan kerrottiin eksyneen tunturiin. Alkoi taistelu aikaa vastaan.
Tammikuun 2. päivänä kello lähestyi viittä, kun muoniolainen porotalousyrittäjä Markku Rauhala palasi päivän töistä kotiin. Elettiin kaamosaikaa, mutta auringon oli määrä pilkahtaa esiin seuraavana päivänä ensimmäistä kertaa sitten joulukuun alun.
Markku ehti hädin tuskin istahtaa takan äärelle, kun puhelin hälytti. Soittaja oli Veli-Pekka Kurki, Tunturi-Lapin Vapaaehtoisen pelastuspalvelun Vapepan päällikkö.
Veli-Pekalla oli avunpyyntö Markulle, joka on Vapepassa porotalousyrittäjien yhdyshenkilö. Hiihtovaellukselle lähteneet äiti ja poika olivat kadoksissa vaikeissa keliolosuhteissa Pallastunturissa. Pelastuslaitos oli kiertänyt kaksikon kulkeman reitin, mutta etsinnät eivät olleet tuottaneet tulosta. Tehtävä oli siirtynyt poliisille ja Vapepalle.
”Vieläkö lupaus pitää”, kuului Veli-Pekan kysymys.
Nuorukaisen kohtalo kosketti
Kysymys juontui viiden vuoden takaiseen itsenäisyyspäivään, jolloin eräs nuori mies oli lähtenyt paukkupakkasella reppuvaellukselle kohti Pahtavaaran erämökkiä Kittilässä. Hän oli eksynyt reitiltä.
Huolestunut sisko oli soittanut hädissään Markulle, kun veli ei vastannut puhelimeen.
Tapahtuman aikaan Markku oli ollut Tampereella työasioissa eikä päässyt itse etsintöihin.
”Tiesin tuon erämökin hyvin, samoin sen, kuinka helposti se kätkeytyy ohikulkijalta kuusikkoiseen rinteeseen. Olen monesti ajanut siitä itsekin hutiin”, Markku sanoo.”
Nuorukainen löydettiin lopulta liian myöhään, pakkaseen menehtyneenä läheltä mökkiä.
Tapaus kosketti Markkua, joka on itse neljän aikuisen pojan ja yhden tyttären isä.
”Lupasin tuolloin Veli-Pekalle, että voin vastaisuudessa koota meistä poromiehistä etsintäpartion apuun. Tunnemme paikalliset maastot pimeällä ja valoisalla. Metsä on meidän työpaikkamme.”
Näihin sanoihin Veli-Matti nyt vetosi puhelimessa. Voisivatko poromiehet lähteä etujoukoissa etsimään äitiä ja poikaa?
Markku katsahti pakkasmittariin, joka näytti 34 celsiusastetta miinusta. Auto seisoi pihassa vielä lämpimänä ajon jäljiltä ja moottorikelkka oli valmiiksi peräkoppiin pakattuna.
”Lupaus pitää”, Markku vastasi.
Auttajien joukossa oma poika ja veljenpoika
Markku kertaa illan tapahtumia, jotka käynnistyivät puhelun päätyttyä.
”Aloin kerätä poromiehiä kasaan läheisistä Raattamasta, Keräs-Siepistä ja Muoniosta. Auttajien joukossa olivat myös oma poikani ja veljenpoikani.”
Pian viisitoista miestä valmistautui lähtemään kohti Pallasta.
Tuona tiistai-iltana Markku lisäsi muutaman ylimääräisen vaatekerroksen paksun villapaitansa ja untuvatakkinsa alle. Kelkkahaalarin ja pitkän varikkotakin lisäksi tarvittiin suojalasit tuiskua vastaan ja otsalamppu valaisemaan pimeyttä.
”Vedin vielä vanttuut käteeni, mutta ei minulla sormia palele pakkasellakaan. Hyvä verenkierto on peruja siitä, kun teurastin poroja 20 vuotta paljain käsin ulkotarhassa.”
Viimeiseksi ennen lähtöään Markku pakkasi autoon mukaan ylimääräistä vaatetta. Ne olivat äitiä ja poikaa varten, kun heidät löydettäisiin tunturista.
Hän uskoi, että vaatteille olisi käyttöä.
”Tuli vahva tunne, että olemme myöhässä”
Matkalla Pallastunturille toiveikkuus vaihtui huoleen. Markku sai puhelimeensa koordinaatit, jonne äidin tiistai-iltapäivänä soittama hätäkeskuspuhelu paikantui.
”Syötin tiedot kännykän karttasovellukseen. Kun näin paikan, tuli vahva tunne siitä, että olemme myöhässä.”
Poromiesten perimätiedossa Pyhäkuru tiedetään vaaralliseksi ja arvaamattomaksi. Sieltä Markkukin nouti nuorena miehenä monet väsyneet hiihtäjät turvaan työskennellessään Pallaksen hiihtokeskuksessa. Lumivyöryt eivät ole poikkeus paikassa, joka säilyy valkoisena kesälläkin.
Hätäpuhelu oli tullut Pyhäkurun suulta. Sinne myrskyisästi puhaltava länsituuli oli kerännyt voimansa molemmin puolin sijaitsevista Taivaskerosta ja Laukukerosta ja muodostunut vahvaksi pyörteeksi, tuulitunneliksi.
Samaisen tuulen voimasta lumi oli kertynyt kurun suulle korkeaksi vaipaksi – kuin mäkihyppyrin nokaksi, Markku kertoo.
”Sillä nokalla äiti ja poika seisoivat, kun hätäpuhelu lähti. Kun vaippa sortuu alta, pudotusta maahan on puolisen kilometriä.”
Pallastunturi näytti hurjat kasvonsa
Tunturissa sää on aina arvaamaton, olosuhteet voivat muuttua hetkessä. Kun Markku ja porukka kokoontuivat etsintöjen hermokeskukseen Hotelli Pallastunturille, tuuli oli leppeä. Yllä loisti kirkas tähtitaivas.
Tunturiin noustessa tuuli voimistui rajusti. Pelastajat löysivät pian itsensä myrskyn silmästä.
Keli oli helvetillinen, pahin miesmuistiin, Markku kertoo.
”Tunturissa tuuli repi kelkasta tuulilasin, kuomun ja kuoret – muovinkappaleet lensivät ilmassa kuin frisbeekiekot. Lisäksi kova paine teki hengittämisestä vaikeaa. Muutamat meistä ajoivat vain parin sadan metrin päähän onnettomuuspaikasta, ja nousimme pois kelkoilta. Yhden jätimme käyntiin, jotta sen valo helpottaisi paluuta.”
Etsijöiden edetessä alaspäin kohti Pyhäkurua tuuli paiskoi isoja miehiä holtittomasti nurin. Puhuri oli puhaltanut maan paljaaksi lumesta ja tehnyt sen jäisen laineiseksi ja liukkaaksi. Markun otsalamppu halkoi pimeää, jossa näkyvyys oli kaventunut muutamaan metriin.
Tunturin pinnasta irtoava jäinen hile piiskautui vasten suojalaseja.
Kenenkään ei pitäisi olla ylhäällä tällaisella kelillä, oli Markun päällimmäinen ajatus. Samalla oli itsestään selvää, että juuri heidän, etsijöiden, täytyi olla. Äiti ja poika olivat kadoksissa ja hengenvaarassa.
Vaarallisen kelin vuoksi etsijät eivät pystyneet viipymään tunturissa kuin tovin kerrallaan.
”Siinä hetkessä oli vaikea uskoa, että löytäisimme kadonneet elossa.”
Kun tuli aika palata lämmittelemään, Markun kelkka oli vaurioitunut niin, että sitä ei enää saatu käyntiin. Päästyään alas hotellille kaverin kyydissä, hän varoitti ensitöikseen muita päästämästä tunturiin enää ketään. Muuten uhreja tulisi pian lisää.
”Suunnitellessamme seuraavaa liikettä poliisi tiedotti lyhyesti, että etsinnät on lopetettu siltä illalta. Tiesimme, mitä se tarkoitti.”
Pian tiedotusvälineissä julkaistiin uutinen: äiti oli löytynyt menehtyneenä Pyhäkurun vyörymäalueelta.
Poromieheksi sedän innostamana
Turbulenssi. Tuiskun silmä. Valkoinen pimeys, jossa taivas ja maa katoavat horisontista.
Kunnioitus luontoa kohtaan kuuluu Markun puheessa. Metsä, tunturit ja vaarat ovat Liepimäjärven rannalla pienessä maatalossa varttuneelle poromiehelle yhtä aikaa kirkko, teatteri ja terapia.
Lapsena Markku kalasti ja pyyti ansalla aina, kun pihapiirin töiltä liikeni aikaa. Poromiehen hommiin hänet innosti oma setä. Tällä hetkellä hoidettavana tokassa on tuhatkunta poroa, joista osa kuuluu pojalle ja serkunpojalle. Yhtä kaikki saman perheen poroja, Markku sanoo.
”Olen oppinut suopungin heitot ja poron nylkemiset setäni esimerkistä ja oman tekemisen kautta. Luonnossa liikkumiseen ja varautumiseen olen kasvanut lapsesta saakka, vähitellen. Kun kerran pikkupoikana kiinnitin suksen siteen huonosti ja konttasin umpihangessa pakkasella itkun kanssa kotiin, en tehnyt samaa virhettä toista kertaa.”
Luonto on opettanut Markkua lapsesta saakka
Läheltä piti -tilanteita on silti osunut matkan varrelle useita. Kun Markku oli parikymppinen, he lähtivät syysjäillä kaverin kanssa moottorikelkoilla kohti Muonion Vuontisjokea. Ajatus oli suhauttaa kelkalla joen yli, vaikka jää oli vasta muutaman senttimetrin paksuinen.
Se osoittautui virhearvioksi, joka oli viedä hengen. Kelkan tela meni jumiin, ja Markku jäi kulkupelinsä kanssa kellumaan keskelle jokea. Pakkasta oli 25 astetta ja veden virtaus hyisen voimakas.
Vastarannalle uiminen vaati nuorukaisen voimat. Onni onnettomuudessa oli haalarin tuppivyö, joka muodosti selkään jonkinlaisen ilmapussin.
Silloin toisella kelkalla ajanut poromieskaveri löysi Markun ja pelasti tämän hengen. Vaikka kaikki päättyi hyvin, tapahtuma säikäytti. Samankaltaisia riskejä Markku ei ole sen jälkeen ottanut.
Pallastunturi koitui äidin ja pojan kohtaloksi
Kun ensimmäinen lumivyöryn uhri oli paikannettu, Markun ja monen muun osalta etsinnät olivat ohi. Pojan oletettiin löytyvän läheltä äitiä, ja alueella oli edelleen lumivyöryn mahdollisuus – ylimääräisiä etsijöitä ei haluttu asettaa vaaraan. Nyt paikalla olivat pelastuslaitos ja poliisi, jotka huolehtisivat jatkosta.
Etsintöjen jälkeen mieli oli matalalla.
”Olimme lähteneet tähän tehtävään sillä ajatuksella, että kadonneet löydetään vaikeista olosuhteista huolimatta. Nyt ei auttanut muu kuin jäädä seuraamaan tilannetta.”
Kului vielä lähes kaksi vuorokautta ennen kuin poika löydettiin. Tuulen tekemien laineiden keskeltä, ahkiostaan menehtyneenä, vain 150 metrin päästä äidin löytöpaikasta.
Markku kuuli uutisen radiosta.
”Se ei tullut yllätyksenä, mutta pientä toivoa olin silti elätellyt. Niin kauan kuin mitään ei kuulu, ihmeen mahdollisuus on olemassa, vaikkapa ilmatasku lumivyöryssä. Tällä kertaa ei käynyt näin.”
Myrskyn silmä oli vain puolisen kilometriä
Luonto osaa yllättää, vaikka sen liikkeet luulee tuntevansa, Markku sanoo.
”Vain puolisen kilometriä – niin paikallinen oli myrskyn silmä tässäkin onnettomuudessa. Toisenlaisella kelillä ja paremmalla onnella vaeltajat voisivat olla vielä hengissä.”
Viimeksi Lapin luonto yllätti kokeneen poromiehen helmikuussa. Markku kaivaa puhelimestaan kuvan, jonka hän nappasi aurinkoisessa tunturissa Kilpisjärven kauniissa maisemissa.
”Olin työpäiväni aikana tarkistamassa ahman tappamia poroja, kun havaitsin alas kuruun katsoessani arviolta 20 metriä leveän lumisen pitkän kaistaleen. Se, mikä näytti erehdyttävästi tieltä, osoittautui lähempää tarkasteltuani raivolla puhaltavaksi tuiskutunneliksi. Kun ajoin siitä kelkalla läpi, mietin, että tällaiseen ei kukaan voi varautua – keskellä auringonpaistetta ja tyyntä.”
Tammikuisen onnettomuuden jäljiltä Markku soisi, että paikallisiin karttoihin merkittäisiin selkeästi paikat, joissa vaikeat sääolosuhteet tekevät liikkumisen vaaralliseksi. Tarvittaisiin myös enemmän ammattilaisia neuvomaan tunturissa kävijöitä olosuhteista, keleistä ja reiteistä.
Uutta Luontokeskusta joudutaan odottamaan Pallastunturille vielä rakennettavaksi viime vuonna puretun tilalle.
Lue myös: Isän ja pojan tunteikas paluu tunturiin – Sähköpyörä vei elämysten pariin
Poromiesten porukka on kuin toinen perhe
Iltapäivä kääntyy iltaan. Porokoirien haukku on hiljentynyt ulkotarhassa. Omakotitalon pihan yllä hehkuu auringonlaskun värjäämä vaaleanpunainen taivas. Samasta pastellinvärisestä taivaasta lumivyöryssä menehtynyt äiti kirjoitti autiotuvan vieraskirjaan Pahakurussa ennen viimeiseksi jäänyttä kohtalokasta etappia.
Markun elämä Muoniossa jatkuu kuitenkin entiseen tapaan sesongin pyöriessä ympäri vuoden. Haastattelupäivänä hän on vienyt hollantilaisia asiakkaita mukanaan maastoon ruokkimaan poroja. Sitten ovat pilkkiretket käsivarteen, porokämppäillalliset Levi-tunturilla ja lohisoudut kesäaikaan.
Poromiehen toimestaan Markulla ei ole aikomusta eläköityä. Yhteisö on kuin toinen perhe, jossa kaikki tietävät toistensa liikkeet.
”Jos joku meistä puuttuu päivän päätteeksi porokämpältä eikä vastaa puhelimeen, osaamme laskea kuluneen ajan ja etsiä oikeasta paikasta. Aina on mies löytynyt, yleensä särkyneen kelkan kanssa.”
