Jenni syntyi Kiinassa kiellettynä lapsena – häpesi maalaiskiinalaisia juuriaan: ”Minut olisi voitu silloin hävittää tai antaa pois”
Jenni Chen-Ye syntyi Kiinassa kiellettynä lapsena. Maassa vallitsi yhden lapsen politiikka, Jenni oli perheensä toinen lapsi – ja vielä tyttö. Häpeä oli kaksinkertainen. Elämä Suomessa on antanut mahdollisuuden nousta maanraosta ja voimaantua.
Jenni Chen-Ye tuntee vahvasti, että hänen piti saada oma tarinansa kerrottua. Se on tärkeää hänelle itselleen. Samalla muut voivat ymmärtää, millaista on elää kahden kulttuurin lapsena.
Kun synnytys alkoi, taivaan merkit olivat suotuisat poikalapsen syntymälle: oli uusikuu ja kello läheni puolta yötä, elettiin käärmeen vuotta. Juuri sitä, poikaa, suku oli kokoontunut vastaanottamaan kaakkoiskiinalaiseen Hongbaon syrjäiseen pikkukylään.
Synnytyksen, kuten raskaudenkin, piti tapahtua salassa. Elettiin aikaa, jolloin Kiinassa vallitsi yhden lapsen politiikka, ja perheeseen oli jo syntynyt yksi lapsi. Mutta se oli tyttö, eikä tyttöjä arvostettu maaseudulla.
Pariskunta halusi pojan ja he ottivat riskin. Poika olisi heidän kunniansa ja ylpeytensä. Ilman poikaa lapsen äiti ei olisi roskankaan arvoinen.
Myös suku kannusti hankkimaan kielletyn lapsen, vaikka se oli rikos. Poikalapsesta varmaan selvittäisiin rahakuorella paikallisviranomaisille, poikia kun arvostettiin niin paljon enemmän.
Kaikki suvussa olivat varmoja, että poika oli tulossa. He ajattelivat, että jumala on heidän puolellaan, koska he ovat hyviä ihmisiä. Että he ovat ansainneet sen onnen, että saavat pojan.
Pihalla miesten piirissä vietettiin jo lähes varpajaisia pojan kunniaksi, kun lapsenpäästäjä tuli hiljaisena ulos talosta.
Onko pippeli, onko pippeli! – huudot kaikuivat, mutta vaimenivat, kun lapsenpäästäjä oli hiljaa.
Littana! Se oli pettyneen isän ensimmäinen sana lapselleen. Sillä hetkellä tyttö oli lainsuojaton.
”Minut olisi voitu silloin hävittää tai antaa pois”, kertoo Jenni Chen-Ye, 34, kotonaan Vantaan Kivistössä.
Pahnanpohjimmainen
Jenni, alkuperäiseltä nimeltään Pingping Chen, syntyi vuonna 1989. Kiinan yhden lapsen politiikkaa muutettiin vasta vuonna 2016 niin, että sallittiin toinenkin lapsi ja vuonna 2021 kolmas.
Lainmuutoksiin saakka kuri oli ankara. Jokaisella alueella oli erikseen nimettyjä ihmisiä, joiden tehtävänä oli kytätä, yrittikö joku toista lasta. Ilmiantajille maksettiin palkkio. Yrittäneitä pakkoabortoitiin, steriloitiin ja rangaistiin ankarilla sakoilla, jopa kolmen vuoden palkan suuruisella.
Jennin äitiä oli alettu epäillä. Hän kun oli yhtäkkiä hävinnyt puoleksi vuodeksi kauas maaseudulle, muka hoitamaan sairasta sukulaista.
Yhtenä päivänä tulivat kuulustelijat. Äiti pysyi lujana eikä tunnustanut mitään.
Sitten tulivat poliisit ja veivät. Seuraavana päivänä hänet palautettiin kotiin.
”Äiti ei ole koskaan halunnut puhua siitä, mitä hänelle tehtiin.”
Niin salaisuus, toinen lapsi, paljastui. Silloin Jenni, eli Pingping, joka oli jätetty hoitoon lapsettomalle pariskunnalle maaseudulle, päätettiin tuoda kotiin. Ankarat sakot olivat joka tapauksessa tulossa, turha siis enää piilotella lasta.
Suvun patriarkka, isänisä, päätti että koko suku osallistuu sakkorahojen keruuseen.
Kukaan ei olisi halunnut antaa rahojaan, mutta siihen aikaan maaseudulla suvun vanhin mies päätti koko suvun puolesta. Niin perheen häpeästä tuli koko suvun taakka, ja Pingpingistä suvun pahnanpohjimmainen, alimmista alin.
Tyttö sai tuntea sen nahoissaan. Aina kyläillessä joku sukulainen alkoi kiusoitella ja huudella hänelle, mihin olet hukannut pippelisi. Äitikin liittyi leikkiin ja alkoi naureskella, pitäisikö hänen leipoa taikinasta pippeli tyttärelleen.
”Minulle myös vitsailtiin, että olen löytölapsi, että minut on poimittu kadulta tai ojasta. Kun pillahdin itkuun, lohdutettiin, että se oli vain vitsi.”
Äiti puki Pingpingin pojaksi ja leikkasi tämän hiukset lyhyiksi. Jos ihmiset luulivat häntä pojaksi, sateli ihailevia kommentteja, mutta kun selvisi että kyseessä onkin tyttö, alkoi voivottelu ja päivittely. Pieni tyttö sai kasvaa ajatukseen, että hänen tyttöytensä on häpeä koko suvulle.
Sakoista oli myös se seuraus, että isän piti lähteä ulkomaille tienaamaan. Hänen sisarensa perhe asui Ruotsissa, ja heillä oli kiinalainen ravintola, joten sinne siis.
Neljän vuoden kuluttua isä tuli takaisin hakemaan perheensä mukanaan toiseen maahan, johon oli muuttanut Ruotsista, Fenlandiin.
© Jennin kotialbumikuva
Suomessa erilaiset säännöt
Maa näytti siltä, kuin sen päälle olisi ripoteltu tomusokeria.
Oli lokakuu vuonna 1994, ja varhainen lumi oli juuri satanut, kun viisivuotias Pingping saapui Suomeen. Uusi koti oli Helsingin Kontulassa. Kodissa ei ollut muuta kuin yksi patja ja kaksi kattilaa ja valtavan isot ikkunat, joista katsominen pelotti pientä tyttöä.
Tytöt laitettiin pian päiväkotiin. Se oli Pingpingille onnellista aikaa. Päiväkodissa tätien katse oli lempeä ja he puhuivat lapsille kiltisti.
”Se oli elämäni ensimmäinen kerta, kun minulle puhuttiin kauniisti. Sain tuntea olevani hyväksytty lapsi. Meillä kotona ei ollut sellaista, se kun ei kuulunut maalaiskiinalaisten tapoihin. Päinvastoin, lapsia ei kiitetty eikä kehuttu koska heidät haluttiin pitää nöyrinä. Kiinalainen maalaiskulttuuri on raakaa. Ihmisiä pidetään lehminä.”
Pingping tajusi nopeasti, että päiväkodissa on eri säännöt kuin kotona ja että pärjätäkseen uudessa tilanteessa, piti oppia pelaamaan kahden kulttuurin säännöillä. Samalla alistettu tyttö ymmärsi, että tämä maa on hänen mahdollisuutensa.
Lapset tulkkeina
Päiväkodissa oppi suomen kieltä nopeasti leikin ohessa. Jo parin vuoden kuluttua tytöt saattoivat auttaa vanhempiaan tulkkaamalla eri virastoissa. Pingping tulkkasi kun piti hoitaa vaikka passi-, oleskelulupa tai Kela-asioita, lääkärikäyntejä tai lukea kylttejä. Se nosti itsetuntoa. Toisaalta vastuun taakka painoi raskaasti pientä lasta.
Muistoista nousee erityisesti kerta, kun hän tulkkasi isänsä työkaverin työlupa-asiaa.
”Olin niin pieni, että minut nostettiin kainaloista asiointitiskin laidalle. Kun virkailija sanoi kysymyksensä, käänsin sen, kuuntelin vastauksen ja käänsin. Muistan vieläkin, miten se tiskin reunalla roikkuminen sattui.”
Kerran kun Pingping oli 7-vuotias, hän tulkkasi äitinsä ja lääkärin välistä keskustelua. Äiti ei saanut sitä, mitä halusi ja sen vuoksi haukkui tytön hyödyttömäksi. Se oli pahinta mitä hänelle saattoi sanoa. Hänet oli kasvatettu huolehtimaan perheestään.
Muistoihin on jäänyt kirvelemään myös läksytys, joka tuli, kun verotoimiston kirjeestä ei saatu selkoa edes siskojen yhteisvoimin: ”Olette jo 10- ja 12-vuotiaita ettekä vieläkään osaa lukea veropapereita!”
”Sitä olen miettinyt, että miksi yksikään virkailija ei sanonut mitään siitä, että lapsia käytettiin tulkkeina”, Jenni Chen-Ye kertoo.
Kapinahenki nousee
Kun Pingping oli 9, vanhemmat ostivat oman ravintolan. Se sai nimekseen Hangzhou ja sijaitsi Itäkeskuksessa. Alkuun perhe teki yhdessä lähes kaiken. Vanhemmat uurastivat ympäripyöreitä päiviä. Tytöt tulivat ravintolaan suorana koulusta ja pääsivät vasta illalla kotiin.
”Ensin tein läksyt, sitten kannoimme astioita, pilkoimme kasviksia, tiskasimme ja autoimme tarjoilussa. Ani harvoin kukaan asiakkaista sanoi ääneen sitä, että täällä käytetään lapsityövoimaa.”
Vähitellen tyttö alkoi havahtua ajatukseen, että häntä pidetään kotona palvelijana. Siihen hänet oli kasvatettu, huolehtimaan ja miellyttämään muita. Ristiriita kodin ja muun ympäristön kulttuurin välillä alkoi häiritä yhä enemmän.
”Aloin kapinoida noin 11-vuotiaana. Muut kolme sotkivat kotona, minkä kerkesivät. Lopetin siivoamisen ja aloin protestoida. Kun siskoni löi minua jälleen kerran, aloin lyödä takaisin.”
Siskosten välit olivat olleet aina huonot.
Noihin aikoihin Pingping alkoi hävetä perheen maalaiskiinalaista kulttuuria. Se ei istunut suomalaiseen kulttuuriin, se oli liian erilaista: liian äänekästä, liian karkeaa, liian hierarkkista, liian junttia. Kahden eri kulttuurin rajalla oleminen oli raskasta.
”Lopulta häpesin itseäni. Kai se oli identiteettikriisi. Olin hukassa ja kohdistin pahan olon itseeni.”
Itse rakennettu elämä
Yläasteella Pingping joutui pahasti luokan tyttöjen silmätikuksi. Häntä syrjittiin erilaisuutensa vuoksi ja nimestä tehtiin armottomasti pilkkaa. Lukioon mennessään hän vaihtoi sen Jenniksi. Vanhemmat suostuivat vaihdokseen lopulta, pitkin hampain.
13-vuotiaana, kun kiusaaminen ja eristäminen oli pahimmillaan, hän voi niin huonosti, että alkoi kyseenalaistaa, haluaako enää elää.
”Kerran katsoin taas ikkunaani paistanutta täysikuuta ja jotenkin minussa vahvistui ajatus, että vaikka minulla silloin 13-vuotiaana oli vaikeaa, niin kun katsoisin sitä samaa ikuista kuuta 30-vuotiaana, elämäni olisi aivan toisenlaista. Minä voisin vielä luoda oman elämäni hyväksi, ja aika pelastaisi minut”, Jenni Chen-Ye sanoo.
Se oivallus antoi toivoa. Hän ihastui myös ajatukseen, että elämässä menestyminen olisi paras kosto kiusaajille.
Kun Jenni sitten täytti 30, hän oli saanut hyvän elämän, omin käsin rakennetun. Hän oli kouluttautunut tradenomiksi, mennyt naimisiin kiinalaisen miehen kanssa, perustanut tämän kanssa kiinalaisen ravintolan ja saanut kaksi lasta. Nykyään yritys tuottaa wokruokia ja sushia ruokamarketteihin, Jenni on sen toimitusjohtaja. Perhe asuu kauniissa paritalossa Vantaalla. Jenni on nykyään Jenni Ye miehensä sukunimen mukaan.
Nykyään välit vanhempiin ovat hyvät. Terapia auttoi Jenniä ymmärtämään heitä ja löytämään itselle tasapainon kahden kulttuurin kanssa elämiseen.
”En enää haikaile sitä, että olisipa lapsuuteni ollut toisenlainen. Olen ihminen, joka voimistuu vastoinkäymisistä. Kun lapsena tarvitsin rakkautta ja välittämistä, osasin etsiä sitä. Rakkaus on elämän peruselementti.”
Jennin tarinasta kertova, Vaula Norrenan kirjoittama kirja, Littana, (Teos) on julkaistu syyskuussa.