Kirstin ja Pekan junatalo huokuu historiaa: ”Vanhassa talossa talossa elämisen jäljet tuleekin näkyä”
Kirsti ja Pekka Ajangon koti on pitkä ja kapea junatalo Uudessakaupungissa. Taloa on remontoitu vanhaa kunnioittaen.
Kirsti ja Pekka Ajanko nauttivat olosta kodissaan Uudessakaupungissa. Myös Nuno-koira tykkää, kun on tilaa temmeltää.
Unohda vatupassi ja suorakulma, sanoi Pekka, kun olin tulossa ensimmäistä kertaa käymään tänne hänen kotiinsa Uuteenkaupunkiin. Seinät vähän kaatuilevat, ovat vinoja. Pekka oli ostanut talon perheelleen 1983 ja jäänyt asumaan siihen avioeronsa jälkeen yksin.
Minä tulin kuvioihin mukaan vuonna 2007, ja tykästyin taloon heti. Pekka kyllä tarjoutui muuttamaan luokseni Helsinkiin. Oletko hullu! minä sanoin. Tässä sitä ollaan ja pysytään niin kauan kuin vain voimme.
Junatalo majoitti merimiehiä ja opettajia
Talo on rakennettu vuonna 1857 ja sitä on jatkettu 1892. Pituutta sillä on 30 metriä ja leveyttä vain reilut 4 metriä, siitä nimitys junatalo. Aikoinaan tässä on asunut kaksikymmentä ihmistä, muun muassa merimiehiä ja opettajia.
Talon päädyssä oli karjasuoja, joka on nykyään makuuhuoneemme. Se nostettiin asuinkorkeuteen 1920-luvulla.
Kun Pekka osti talon 1980-luvun alussa, tänne tuli vain kylmävesi eikä sisällä ollut vessaa. Puuceetä oli käyttänyt koko talon väki. Aikoinaan tässä oli neljä asuntoa.
Alhaalla olevaa saunaa käytettiin korttelisaunana, joten kaupunkilaisiakin kävi täällä saunomassa.
Taloa oli aikojen saatossa lämmitetty öljykamiinoin ja sisällä oli myös tupakoitu, joten pinnat olivat niiden jäljiltä olleet kaameassa kunnossa.
Talo on rakennettu kallion ja korkean kivijalan päälle, eikä home- tai kosteusongelmia ole ollut. Runko oli terve, vaikka joitakin hirsiä remontin yhteydessä vaihdettiinkin.
Taitava puuseppä teki ikkunat vanhan mallin mukaan, talon tyyliin sopiviksi.
Elämisen jäljet saavat näkyä
Seinien tapetointia ja maalausta teimme viimeksi vuonna 2010. Lattiat kaipaisivat jälleen maalia, mutta on kova homma tyhjentää huoneet yksi kerrallaan tavaroista, joita on paljon.
Kun vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen koiramme Nuno mennä vipeltää täällä pitkin ja poikin, ei maalaamisessa tällä hetkellä olisi oikein järkeä. Aina voi laittaa maton päälle, jos kulumiset alkavat liikaa häiritä.
Vanhassa talossa elämisen jälkien kuuluukin näkyä, ja muutenkin pitää sietää keskeneräisyyttä. Aina on projekteja menossa tai tulossa, lopullisesti valmista ei oikeastaan tulekaan.
Tila täyttyy vanhoilla esineillä
Huoneita on nykyään peräkkäin seitsemän. Kun yhteen seinään tehtiin pariovet, saatiin talo muunnettua yhdeksi asunnoksi. Neliöitä on noin 142. Kyllä siinä on tilaa kahdelle ihmiselle ja yhdelle koiralle. Joskus mietin, miten tänne on mahtunut parikymmentä ihmistä olemaan.
Tyhjä tila tuntuu täyttyvän, ja tavaraa riittää. Tykkään vanhoista esineistä ja antiikista. En varsinaisesti keräile esineitä, mutta kiinnyn tavaroihin ja paikkoihin. Kun esineissä on muistoja, ne kertovat tarinoita.
Tänne ei ole ostettu mitään uutena. Paikallisesta vanhaintavarainliikkeestä löytyy vaikka mitä, jos jotain on hankintalistalla. Olemme ostaneet huonekaluja ja esineitä myös myynnissä olleista taloista, kun niiden omistajat ovat halunneet päästä ylimääräisistä tavaroista eroon muuton yhteydessä.
Olemme hyödyntäneet sisustuksessa molempien sukujen perintönä tulleita huonekaluja. Esimerkiksi Pekan isoisän peruja olevat massiivipuiset senkki, pöytäkalusto ja vaatekaappi eivät ihan mihin tahansa mahtuisi, mutta meille ne menevät.
Pekan isoisä oli maatalon poika, rohkea ja yritteliäs mies, joka ryhtyi kauppiaaksi. Hyvin täytyi bisnesten sujua, että pystyi hankkimaan näin hienoja huonekaluja.
Yhden huoneen seinällä on minun äitini lapsena saama vanha nukke. En tiedä tarkkaan, milloin hän on sen saanut, ehkä sodan aikana. Sen tiedän, että se on lahja Amerikasta.
Isoisäni oli konemestari, joka oli muistoksi Kiinan-matkaltaan ostanut hatun. Sekin on päässyt esille ja muistuttaa hänestä.
Junatalo on Fransin suojeluksessa
Lempipaikkani kotona on veranta. Se on tehty remontin yhteydessä, mutta istuu niin taitavasti vanhaan taloon, ettei sitä edes erota uudeksi. Verannalla teen käsitöitä tai luen. Se on myös mukava paikka silittää.
Vintiltä löytyi kerran laatta, jossa oli Frans Lehtosen nimi. Hän omisti tämän talon 1920-luvulla. Kerran kun silitin, minulle tuli vahva tunne, että Frans on vintillä yläpuolellani ja lukee siellä sanomalehteä. En oikeastaan ajattele, että hän kummittelee täällä, vaan että hän suojelee taloa ja meitä talon asukkaita.
Taloon kuuluu erottamattomasti myös iso piha. Se on ihan parasta, olkoonkin, että näin talvisin lumityötkin pitää tehdä.
Tontti on 1700 neliötä. Se on suojaisa, etelään päin. Pihassa on kuusitoista omenapuuta ja paljon syreeneitä. Keväällä, kesällä ja syksyllä piha on meillä ahkerassa käytössä, mutta se on kaunis myös talvisin, etenkin kun on lunta.
Talo elää omaa elämäänsä
Valoisuus on kotimme parhaita puolia. Valoa tulee ikkunoista talon molemmin puolin. Vaikka osa huonekaluista on tummia, tunnelma ei silti ole raskas tai tunkkainen.
Kauneus on toki katsojan silmässä. Olemme osallistuneet useita kertoja Uudenkaupungin Vanhat Talot -tapahtumaan, jossa kodin ovet avataan vierailijoille.
Kerran eräs nainen päivitteli sisään tullessaan, että hän ei voisi koskaan asua tällaisessa talossa joka on näin täynnä tavaraa. Se hiukan huvitti minua. Kotimme on tietysti juuri omannäköisemme, meille rakas.
Oikeanlainen fiilis syntyy monen asian summasta. Olemme Pekan kanssa sisustuksesta ja muistakin asioista samoilla linjoilla.
Emme ole turhan tarkkoja, mutta silti tarpeeksi tarkkoja. Jos fuskaa monessa pienessä asiassa, lopulta se alkaa näkyä kokonaisuudessa. Ruuvien pitää olla talttapääruuveja, esimerkiksi, eikä mitä tahansa ruuveja.
Viimeisin projektimme oli saunan remontointi, joka valmistui viime syksynä. Siihen tehty kuparikatto on meistä kyllä aika hieno.
Olemme kiintyneet tähän taloon. Olemme yhdessä tehneet tämän kodiksemme. Olisi kova paikka muuttaa pois. Toivottavasti junatalo on kotimme mahdollisimman pitkään. Kaiteita ja luiskia laittamalla täällä pärjäisi myös rollaattorin kanssa.
Me elämme kodissamme omaa elämäämme, mutta myös talo elää omaa elämäänsä. Sen kanssa pitää olla synkassa.
Juttu on julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 1/2024.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti