Sannan lapsuus oli yhtä baari-iltaa: ”Elin jatkuvassa hälytysvalmiudessa vanhempien juomisen vuoksi”

Kun Sanna Antikainen, 27, oli pikkutyttö, hän ei uskaltanut käydä nukkumaan, ennen kuin äiti ja isä olivat tulleet kotiin. Hän valvoi huoneessaan, kurkisteli välillä ikkunasta ja odotti.

Sitten he tulivat, baari-illan jälkeen kovassa humalassa. Kohta alkoi hurja huuto ja riitely.

Sannan isä oli usein väkivaltainen äitiä kohtaan. Hän haukkui, ravisteli, löi.

”Minä saatoin mennä väliin ja repiä isää irti äidistä. Kerran äiti nappasi veitsen käteensä ja uhkasi sillä isää. Otin äidiltä veitsen pois”, Sanna kertoo.

Sanna ei kuitenkaan koskaan pelännyt. Ei edes silloin, kun isä kävi häneen käsiksi.

Jatkuvasti varpaillaan

Sanna asui perheineen Siilinjärvellä 8-vuotiaaksi asti. Kun kolmihenkinen perhe muutti Kuopioon, vanhempien juominen paheni.

”Elin lapsuuteni jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Kuten kaikki alkoholistien lapset, minäkin opin vaistoamaan ihmisiä ja asioita hyvin herkästi. Tiesin etukäteen, jos odotettavissa oli kamala ilta.”

Naapurit tekivät perheestä kaksi kertaa lastensuojeluilmoituksen. Sosiaalityöntekijät kävivät Sannan kotona juttelemassa. Käynnit eivät kuitenkaan muuttaneet mitään.

Väliin mahtui selviäkin päiviä. Silloin kotona oli hiljaista.

”Selvänä äiti oli maailman paras äiti – kiltti ja lämmin. Juttelimme paljon, ja hän leikki kanssani. Äidin syyllisyys näkyi siinä, että sain tahtoni läpi, eikä hän laittanut minulle rajoja.”

Isä oli selvin päin vetäytyvä, eikä Sannalla ole muistikuvia siitä, että olisi tehnyt mitään isänsä kanssa.

Sanna sanoo, että äiti oli täysin nujerrettu.

”Muistan, kun tutkin Savon Sanomista vapaita vuokra-asuntoja ja puhuin äidille, että muuttaisimme asumaan kahdestaan. Äiti sanoi, ettei meillä ole rahaa. Yritin inttää, että kyllähän yhteiskunta auttaa.”

Viimeinen ilta

Sanna tottui jo pienenä siihen, että häntä katsottiin oudosti. Eräänä päivänä naapurin rouva ei enää tervehtinyt Sannaa – äidin ja isän lauantaijuhlat olivat olleet liian äänekkäät.

Häpeä oli kuin leima otsassa. Se sai Sannan tuntemaan olonsa huonommaksi kuin muut.

Raskainta oli kuitenkin yksinäisyys. Kotiasioista oli vaiettava. Äiti uhkaili, että jos Sanna kertoisi, hän joutuisi lastenkotiin.

Koulussa Sanna pärjäsi hyvin.

”Olin kasin oppilas. Yritin parhaani. Halusin kovasti todistella, että olen hyvä, parempi kuin vanhempani.”

Sanna puhui koulukuraattorille univaikeuksistaan ja ahdistuksestaan ja pääsi psykologin juttusille. Kotiasioista hän ei kuitenkaan hiiskunut.

Kun Sanna oli 15-vuotias, hänen isänsä oli jäänyt juomisen takia jo työkyvyttömyyseläkkeelle. Isä söi rauhoittavia lääkkeitä ja oli monesti aivan sekaisin viinasta ja pillereistä.

Eräänä iltana hän kävi tyttäreensä käsiksi.

”Meille tuli riitaa jostakin. Ensin isä yritti lyödä, mutta minä väistin. Sitten hän tarttui minua kaulasta kiinni ja alkoi kuristaa.”

Sanna rimpuili pakoon ja huusi apua. Naapurien paikalle soittamat poliisit veivät Sannan isän putkaan. Sanna olisi voinut nostaa isäänsä vastaan syytteen, mutta Sannan äiti vastusti.

Ratkaisevat miehet

Vihdoin alkoi tapahtua: yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa Sanna sopi, että hän muuttaa kotoa perhetukikeskukseen.

Sanna ei ikinä unohda sitä, miltä tuntui kohdata ihminen, joka arvosti häntä. Sosiaalityöntekijä oli mies – sekin tuntui tärkeältä.

”Hän oli aivan ihana. Hän kohteli minua kunnioittavasti ja positiivisesti. Hän uskoi minuun. Näin sen hänen silmistään. Se oli paljon nuorelle naiselle, joka oli elänyt siihenastisen elämänsä häpeän vallassa.”

Sanna huomauttaa, että päihdeperheen lapselle yksikin kannustava aikuiskontakti voi olla juuri se pelastava asia elämässä.

”Kukaan ei voi uskoa itseensä ennen kuin joku on ensin uskonut häneen.”

Perhetukikeskuksessa Sannan arki muuttui normaaliksi, mutta uusi elämäntilanne oli myös shokki.

”Kotona olin saanut mennä ja tulla miten sattuu. Saatoin olla koko yön jossakin. Yhtäkkiä minulla olikin tiukat säännöt, rajat ja kotiintuloajat. ”

Samana vuonna tapahtui toinenkin suuri asia. Sanna kohtasi nykyisen aviomiehensä Esan.

”Sain mennä perhekodista joka toiseksi viikonlopuksi Esan vanhempien kotiin. Siellä kukaan ei juonut eikä tapellut, vaan kaikki elivät sovussa. Se oli ihmeellistä ja jopa pelottavaa – olin oppinut elämään katastrofin odotuksessa.”

Suru muuttui vihaksi

Sannalla oli kova palo opiskella ja hän lähti lukioon. Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan loppuneet.

Vuonna 2005 kuoli Sannan isä ja kahden vuoden kuluttua äiti. Isä oli kuollessaan 54- ja äiti 50-vuotias. Molemmat menehtyivät alkoholin aiheuttamiin sairauksiin.

”Olin äidin vierellä sairaalassa, kun äiti kuoli. Näin, että äiti yritti sanoa jotakin, mutta se oli liian myöhäistä. Varmasti hän olisi halunnut sanoa, että rakastaa minua ja että on pahoillaan kaikesta.”

Vanhempien kuolemat vyöryttivät kaikki lapsuudenkokemukset ja -muistot pinnalle. Sanna alkoi saada paniikkihäiriökohtauksia. Hänellä ei riittänyt enää voimia koulunkäyntiin, vaan lukio oli jätettävä kesken.

Aikansa Sanna suri, mutta sitten suru muuttui vihaksi.

”En voinut antaa vanhemmilleni anteeksi. Olin pohjattoman vihainen siitä, miten he olivat minua kohdelleet ja millaisen lapsuuden ja nuoruuden jouduin heidän takiaan elämään. En käynyt vuosiin edes heidän haudoillaan.”

Sanna sanoo, että viha kuuluu asiaan. Sekin oli käytävä läpi. Mutta jos viha jatkuu, se alkaa syödä ihmistä.

Koti on paras paikka

Vuosien myötä Sannasta on kasvanut määrätietoinen ja tasapainoinen nainen, äiti ja puoliso. Syksyllä hän aloitti sairaanhoitajaopinnot työskennel-tyään ensin viisi vuotta lähihoitajana.

”Minut pelasti sosiaalityöntekijäni, perhetukikeskus, Kuopion psykologini, Esa ja appivanhempani, jotka ottivat minut luokseen teini-ikäisenä. Ilman näitä ihmisiä saattaisin pahimmillani maata katuojassa tai olla kuollut. Kukaan ei pärjää yksin.”

Lähihoitajaopinnoissaan Sanna erikoistui mielenterveys- ja päihdetyöhön, ja sama ala kiinnostaa häntä edelleenkin.

”Minulla, kuten kaikilla alkoholistien läheisillä, on paljon hiljaista tietoa ja ymmärrystä. Voisin hyödyntää sitä tulevassa työssäni.”

Sanna ja Esa asuvat Outokummussa, vanhassa puutalossa, poikiensa Toivon, 5, ja Jonin, 3, kanssa. Koti on paikka, jossa Sanna on onnellisimmillaan.

Sanna pyrkii olemaan lapsilleen lämmin, rakastava ja tiukka äiti.

”Äidiksi tulo oli voimaannuttava kokemus. Äitiys tarjoaa mahdollisuuden elää uudestaan niitä hetkiä, joista itse jäin lapsena paitsi. ”

Alkoholin kanssa Sanna on todella tarkka. Joskus hän ottaa saunan jälkeen siiderin tai kaksi, mutta vasta, kun pojat ovat nukkumassa.

”Tiedän, että minulla voi olla geneettinen alttius alkoholismiin. 18–19-vuotiaana saatoin juoda itseni humalaan joka viikonloppu. Sitten aloin miettiä, että jos jatkan näin, mihin tämä johtaa?”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Vuosi sitten Sanna istui auton ratissa, kun hän yhtäkkiä tajusi, ettei ole enää vihainen eikä katkera vanhemmilleen.

”He olivat minun vanhempani ja rakastan heitä, sillä lapsi rakastaa vanhempiaan. Olen työstänyt ajatuksiani ja kokemuksiani monta vuotta, keskustellut psykologin kanssa ja saanut työkaluja asioiden käsittelyyn.”

Opintojen myötä Sanna on oppinut ymmärtämään alkoholismin syitä.

”Ei kukaan valitse alkoholismia, vaan se on sairaus. Tämän tajuaminen on auttanut minua ymmärtämään vanhempiani ja pääsemään irti häpeäntunteesta.”

Sanna peräänkuuluttaa avoimuutta ja rehellisyyttä. Hän ei piilottele enää kokemuksiaan, sillä vaikeneminen kasvattaa lisää häpeää.

Puoli vuotta sitten Sanna näki ensimmäistä kertaa painajaisen lapsuudestaan. Unessa Sanna oli pikkutyttö ja juoksi isäänsä karkuun Kuopion talon rappukäytävässä. Ensimmäistä kertaa elämässään Sanna pelkäsi isäänsä.

”Vaikka uni oli paha, se oli hyvä. Tajusin, miten epänormaalia se oli, etten pelännyt lapsena. Työnsin pelon piiloon, se oli ainut keino selviytyä.”

Sanna tietää, että lapsuudenkokemuksista eheytyminen on pitkä prosessi.

”Ehkä toipuminen jatkuu lopun elämääni.”