Katja menetti jalkansa 6-vuotiaana ja on sairastunut kahdesti syöpään – kiitollisuus kantaa entistä urheilijaa: ”Sankaria ei tarvitse esittää”
Katja Saarinen, 43, on kiitollinen paljon kestäneelle keholleen. Se on vienyt vuorten yli ja varjoisiin laaksoihin ja jaksanut kannatella raskasta sankarin viittaa. Katjan toinen jalka amputoitiin tytön ollessa vain kuusivuotias. Aikuisena syöpä tuli uudelleen.
Katja Saarisen keho on kestänyt paljon. Mutta mielen vahvuus on yllättänyt entisen kilpalaskettelijan mennen tullen. Sen vaatimukset veivät uupumiseen. Aikuisena on tullut mukaan armollisuus ja itselle riittäminen sellaisena kuin on. © Tommi Tuomi
Pientä tyttöä pelottaa. Sairaalan huoneessa on pimeää, ja äiti on taas joutunut palaamaan kotiin yöksi. Kuusivuotias Katja on jo viettänyt sairaalavuoteella kohta kuusi viikkoa liikkumatta. Tai ainakin kovasti yrittänyt. Mutta yhtenä päivänä lääkärit kutsuvat vanhemmat huoneeseen ja näyttävät vakavilta.
Sen jälkeen espoolaisessa perheessä kypsyteltiin vakavaa viestiä. Vanhemmat ja neljä vuotta vanhempi Tomi-isoveli olivat totisia. Katjan jalassa oleva kasvain olikin pahanlaatuinen. Seuraavana päivänä jalka amputoitaisiin ylhäältä asti.
Katja heräsi isosta leikkauksesta, ja siinähän äiti taas oli. Pieni tyttö oli iloinen, kun kivut olivat poissa.
”Pystyisin taas leikkimään ja pääsisin pian kotiin”, Katja muistelee tuota hetkeä. Hän muistaa myös hyväksyneensä jalan amputoinnin lapsen mutkattomuudella.
”Kukaan ei koskaan surkutellut, mitä olin menettänyt, vaan palasimme heti takaisin meidän perheen rakastamiin asioihin. Oman perheen suhtautuminen on varmasti ollut syynä siihen, etten ole ikinä kokenut menettäneeni itsestäni mitään tai luopumaan mistään itselleni tärkeästä asiasta.”
Isoveli Tomi ei hätkähtänyt muuttunutta siskoa ja on aina ollut Katjalle tärkeä tuki. © Katja Saarisen kotialbumi
Vahvan poikatytön roolissa
Katja aloitti koulun pyörätuolissa. Iloinen tyttö sai pian kavereita. Muutaman vuoden päästä perheen yhteinen lasketteluharrastus veti jälleen puoleensa ja perheessä pohdittiin, miten sitäkin voisi turvallisesti jatkaa. Katja oli aloittanut viisivuotiaana pujottelun vanhempien kanssa ja palo takaisin rinteeseen oli kova.
”Reippaan lapsen identiteetti alkoi kasvaa kohisten. Yhdellä jalalla lasketellessa sain kummastuneita, mutta myös ihailevia katseita sekä kannustusta.”
Katjan mielessä alkoi kehittyä ylpeys erilaisuudesta. Se on kantanut läpi elämän.
Tytöstä kasvoi sisukas ja aurinkoinen lapsi. Siihen kuvaan sopi parhaiten vahvan poikatytön identiteetti. Lapsuuden pihapiirissa kaikki Katjan kaverit olivat poikia, ja pihaleikit jatkuivat kuten ennenkin. Pojat kiikuttivat kyynärsauvat avuksi, sillä niillä Katja pääsi liikkumaan nopeampaa proteesin sijaan.
Suurinta kehua Katjalle pitkälle aikuisuuteen asti oli tulla kutsutuksi hyväksi jätkäksi.
”Siinä persoonassa ei tarvinnutkaan olla tyttömäinen tai näyttää naiselliselta, eikä pohtia kuinka naiselliseksi itsensä koki”, Katja sanoo.
”Minä olen niin valtavan ylpeä siitä kaikesta, mitä kehoni on antanut minulle läpi elämäni. Intohimoni liikuntaan ja myöhemmin vakavampaan urheiluun ei hiipunut jalan menetyksen vuoksi, vaan pystyin rakentamaan kuvainnollisesti yhden jalan varaan hienon urheilijauran. Valtava sisukkuus tuki kehitystä.”
Ulkonäköpaineet eivät Katjan kohdalla koskaan ole liittyneet amputaatioon vaan enemmän samoihin juttuihin kuin monilla muillakin nuorilla. Paino nousi leikkauksen jälkeen, ja tyttö oli menettänyt sytostaattihoitojen takia hänen ihanat paksut Elovena-hiuksensa.
Lapsuuden sytostaattihoitojen aikana Katjan paino oli alimmillaan alle 30 kg ja häntä yritettiin saada syömään keinoilla millä hyvänsä. Katja muistaa ahmineensa nakkeja ja ranskalaisia, kun lupauksena oli viisi markkaa tyhjäksi syödystä lautasesta.
Myöhemmin minihameet ja shortsit kuuluivat Katjan pukeutumiseen aivan kuin muillakin nuorilla naisilla. Katja haluaakin korostaa, että jalan puuttuminen ei jostain syystä ole ikinä ollut hänelle arka aihe tai häpeällistä.
Kuusivuotiaan Katjan jalka on amputoitu ja sytostaattihoidot ovat jo pitkällä. Tämä kuva on Katjalle onnellinen muisto, jossa elämä on taas jatkumassa ja pääsee leikkimään. © Katja Saarisen kotialbumi
Piilossa saavutusten muurin takana
Katja seisoi yksin seinustalla ja katseli hitaasti tanssivia pareja koulun diskossa. Kukaan ei tullut hakemaan häntä. Se suretti ja sai pohtimaan, että ehkä se kuitenkin johtuu vammasta. Niistä hetkistä Katja selvisi ystävien avulla sekä sillä, että hän on aina kokenut itsensä rakastetuksi.
”Mielessäni oli vahva muuri siitä, että jos toinen ei arvosta minua ulkonäön takia, ei se ihmissuhde olisi minkään arvoista ollutkaan. Seurustelukumppania ei löytynyt lukion aikana eikä nuorena aikuisenakaan.”
Aktiivinen urheilun harrastaminen oli kuulunut elämään koko ajan ja vähitellen urheilu-ura alkoi kiinnostaa tosissaan. Katja vietti lukion jälkeen monet talvet Lapissa panostaen urheiluun täysillä.
”Lumiset rinteet ja vesi ovat minulle aina olleet elementtejä, joissa tunnen olevani vapaa. Mikään ei myöskään vedä vertoja sille kilpaurheilijan tunteelle, kun isojen pujottelukilpailujen lähtöportit pamahtavat auki ja adrenaliini virtaa kehoon”
Urheilu-uran aikana hän näki ensimmäisen kerran proteeseja ilman ns. kosmetiikkaa, eli proteesista näkyy vain tekninen runko, eikä sitä ole pehmustettu oikean jalan näköiseksi ja muotoiseksi.
”Halusin heti sellaisen. Pidin ajatuksesta, etten todellakaan halua millään tavalla peittää toisen jalkani olevan proteesi.”
Nuorena Katja oli hyvin päämäärätietoinen. Tähän kuvaan robottijalka toi vain lisää katu-uskottavuutta. Urheilu-uralla teot ja saavutukset vahvistavat itsetuntoa paljon enemmän kuin ulkoiset seikat.
Katja kuvailee, että hänen koko identiteettinsä oli sankaruuden leimaamaa. Reippaus oli se sana, jolla edettiin päivästä toiseen. Katjasta kehkeytyi suomalaisen pujottelun tähti, ja reippaus muuttui sankariurheiluksi. Hän osallistui neljiin Paralympialaisiin ja useisiin kansainvälisiin kisoihin. Katja sai vuonna 2015 Urheilugaalassa Urheilu-ura-palkinnon.
Nykyisin Katja työskentelee Paralympiakomitean kehityspäällikkönä. Nuorille urheilijoille hänellä on selvä viesti.
”Sankaria ei tarvitse esittää, ja apua ja huolenpitoa kannattaa ottaa vastaan kiitollisena. Ihminen on kokonaisuus ja henkinen hyvinvointi on oleellinen osa kokonaishyvinvointia.”
Sankarin uudet vaatteet
”Tyhjyys oli valtava, kun urheilu-ura loppui. Se oli todella suuri käännekohta elämässäni. Oma identiteetti ei enää perustunutkaan urheilijaminään, enkä voinut mitata omaa arvoani urheilusuorituksista”, Katja kertoo.
Hän oli lapsuudesta asti valinnut sankarin tien, mutta uudessa elämäntilanteessa se oli mennyttä.
”Uupumisen ja monivuotisen terapian kautta opin kuuntelemaan omia tarpeitani ja elämään alkoi tulla paljon enemmän lempeyttä itseään kohtaan.”
Katjan vaatteisiin alkoi ilmestyä hempeämpiä värejä, pöydälle kauniita kukkakimppuja ja silmälaseihin bling blingiä. Hän hyväksyi, että on hän voi ottaa kyynärsauvat avuksi kävellessä ja uimahallissa istua suihkutuoliin pukemaan uimapukua sen sijaan että taiteilee yhdellä jalalla seisten puvun päälle. Hän alkoi hyväksyä myös sen, ettei hän ole eikä hänen tarvitse olla mitään erityistä.
Katja löysi rinnalleen treffisovelluksen kautta elämäntoverin, jonka kanssa jakaa nyt arkea. Jussi oli ensimmäinen mies, jonka kanssa hän uskalsi olla muutakin kuin se sisupussi.
”Jussin taito elää hetkessä tulevaa murehtimatta teki heti alussa vaikutuksen. Vihdoin löysin sen sylin, jossa sain sanoa, että en jaksakaan”, Katja kertoo.
Pihanperällä on Katjan ilonlähde, pieni kanala. Tuoreita munia tupsahtelee säännöllisesti. © Tommi Tuomi
Mörkö palasi elämään
Katja on joutunut viime vuosina kohtaamaan myös uusia terveyshaasteita. Hänen vatsastaan poistettiin 14-kiloinen liposarkoomakasvain. Silloin Katjan syöpämöröksi kutsuma pelko tuli takaisin elämään. Onneksi syöpä ei ole aggressiivinen ja sen ennuste on hyvä.
Katja on alkanut kirjoittaa keholleen, koska tuntee sitä kohtaan suurta kiitollisuutta. Kroppa on kestänyt niin paljon.
Olemme kohdanneet monta isoa haastetta. Olen puskenut sinut lukemattomia kertoja ylittämään rajasi ja vaatinut sinua jaksamaan. Lupaan, että tästä eteenpäin yritän antaa sinulle kaikkea parasta, mitä osaan. Ikinä enää en sinua käske mihinkään, vaan pyydän sinua jatkamaan rinnallani.
Suuren leikkauksen jälkeen alkoi hidas toipuminen ja pelon selättäminen. Uuden syövän ilmaantuminen pelotti aikuista Katjaa enemmän kuin pientä tyttöä oli pelottanut jalan amputointi.
Toipuakseen leikkauksesta fyysisesti ja henkisesti Katja hankki apua muun muassa fysioterapeutilta ja psykologilta. Entisenä kilpaurheilijana ja para-urheilijoita tukevana ammattilaisena hän tiesi, mitä tarvitaan.
Kiitollisuus omasta kehosta ja siitä, että se vielä jaksaa kantaa mukanaan on Katjalle tänä päivänä suurempi kuin mikään muu tunne. Ei tarvita rohkeita tekoja, ei tarvitse osoittaa mitään, mutta saa ottaa vastaan jokaisen päivän sellaisena kun se tulee ja juuri sellaisena kuin on.
Uusia taisteluarpia
Yhtenä päivänä ystävä oli kutsunut Katjan mukaansa Tapiolan keskustaan allasjumppaan, joka tehtiin SUP-laudoilla. Katja puki ylleen bikinit, jotka paljastivat koko vatsan halkovan arven. Hän asettui kelluvalle laudalle ilman proteesia. Kevyt melominen laudalla ja muutama lempeä pilatesliike herättivät kehon uudestaan eloon.
Tunnin loputtua he nauttivat iholle porottavasta auringosta, alla lainehtivasta vedestä ja hiljalleen ropisevasta suihkulähteestä.
”Siinä altaan reunalla ihmisten täyttämän terassin vieressä koin valtavaa kiitollisuutta siitä, mistä kaikesta kehoni on selvinnyt. Kropassa todellakin näkyy perimäni ja kaikki, mitä olen elämässäni kokenut ja miten ihana elämä se onkaan! Sankarin viittaa ei tarvitse enää kantaa ja voi olla vain ihminen ihmisten seassa.”
”Sinä upea kroppani olet sen kiitoksen ansainnut – miten ylpeästi kannatkaan taas yhtä uutta taisteluarpea mukanasi.”