Nivelreuma tuli nuoren Mika ­Selosen elämään salakavalasti. Ensin hän loukkasi oikean polvensa motocross-kilpailussa ja sai leikkauksen jälkeen sairaala­bakteerin. Kun polvi alkoi muutaman vuoden kuluttua oireilla ja tulehdusarvot nousta, ajateltiin , että taustalla kummitteli loukkaantuminen ja sairaalabakteerin aiheuttama tulehdus. Näin ei ollut.

Armeijassa todettiin niveltulehdus

”Olin armeijassa, kun toinen polveni alkoi turvota. Sitä ­yritettiin hoitaa särkylääkkeellä, mutta se ei auttanut yhtään. Varuskuntasairaalassa minulla todettiin niveltulehdus. ­Sanottiin, että ikävä kyllä tässä saattaa mennä kolme kuukautta ennen kuin olet kunnossa.

Onneksi en tiennyt, että kolme kuukautta muuttuu neljäksikymmeneksi vuodeksi. Ajattelin, että kolme kuukautta – elämäni on pilalla! Minun piti lähteä ajamaan motocrossia MM-tasolla ja olin saanut siihen jo vapautuksia armeijasta.

Minut määrättiin täyslepoon, ja koko motocross-homma kaatui siihen. Kävin tosin välillä salaa ajelemassa.”

Nivelreuma diagnosoitiin Heinolassa

”Ajateltiin, että ­oireiden taustalla kummittelee sairaalabakteeri. Sairaus kulki niveltulehduksen ja nivelpsoriaasin nimellä, sillä verestä ei löytynyt niin sanottua reumatekijää.

Sairaus tarkentui nivelreumaksi Heinolan reumasairaalassa, jossa minua hoidettiin 90-luvulla.

Ensimmäiset kymmenen vuotta suhtauduin sairauteeni niin, että minulla on vain polvi vähän kipeä, ja että kyllä tämä tästä.

Elin siinä toivossa, että kun aamulla herään, olo on parempi ja lähden lenkille.

1980-luvun lopulla ja 90-luvulla minulle syötettiin kaikki mahdolliset reumalääkkeet kullasta lähtien. Mikään ei auttanut.

Reumasairaalassa minulle tehtiin myös leikkauksia, joita on ollut yli kolmekymmentä. Nilkkani ja ranteeni on jäykistetty, ja molemmissa lonkissa, toisessa polvessa ja rysty­sissä on tekonivelet. Lisäksi molemmissa olkapäissä on pahat kulumat ja liikerajoitus. Ai­noat taudilta säästyneet nivelet ovat kyynärpäät.

Sairauteni oli raju, ja se vei minut tosi nopeasti huonoon kuntoon. Lonkat tuhoutuivat viidessä vuodessa, ja sormet tauti runteli kymmenessä ­vuodessa.”

Lue myös: Nivelreuman oireet – Mistä nivelreuman tunnistaa ja miten sitä hoidetaan? Näin reumasairauksien ylilääkäri vastaa 10 kysymykseen

Biologinen lääke toi helpotuksen arkeen

”2000-luvun alussa biologiset lääkkeet tulivat reuman hoitoon. Ne rauhoittivat tilan­teeni.

Kun sain ensimmäisen kerran lääkettä, tunsin heti, miten olo parani. Jatkuva liikekipu hellitti ja tulehdusarvot tasaantuivat.

Saan biologista lääkettä edelleen infuusiona kerran kuukaudessa.

Kortisonia olen syönyt alusta asti 5–10 milligrammaa päivässä. Kolmekymppisenä stressasi se, kun ulkonäkö alkoi muuttua kortisonin vaikutuksesta ja kasvot pyöristyivät. Muistan, kun pankkivirkailija totesi, että sinä olet muuttunut.

En kuitenkaan masentunut enkä ahdistunut missään vaiheessa. Olin vahvasti kiinni työelämässä ja vapaalla ajoin moottoripyörää ja -kelkkaa.”

Onnettomuus toi takapakkia

”Viisikymppiseksi asti kaikki sujui hyvin. Sitten tuli takapakkia. Olin vaimoni Heidin kanssa talvella Tahkolla, ja lähdin moottorikelkkailemaan. Vetäisin niin pahasti nurin, että toinen olkapää hajosi, kylkiluita murtui koko rivi, keuhkoihin tuli reikä ja lantio murtui.

Olin kolme kuukautta työkyvytön ja kävelemistä aloittelin kävelykehyksen avulla. Kun en malttanut olla pois työpaikalta, tilasin taksin ja menin töihin pyörätuolin kanssa.

Onnettomuus kyllä pysäytti. Vasta silloin tajusin oman haurauteni – kortisonihan haurastuttaa luita. En uskaltanut enää ottaa riskiä, vaan moottorivehkeet lähtivät myyntiin.

Reumalääkkeet voivat puolestaan aiheuttaa vaurioita maksaan ja munuaisiin. Nelikymppisenä minulla todettiin munuaisten vajaatoiminta. En ottanut sitä alussa kovin tosissani, mutta vajaa viisitoista vuotta myöhemmin olin siinä pisteessä, että dialyysi uhkasi.

Olin todella onnekas: siskoni luovutti minulle toisen munuaisensa.”

”Nykyään hyödynnän invapaikkoja mielelläni”

”Olen edelleen mukana asioissa kuten tähänkin asti. Omistan yrityksen, jonka on erikoistunut tekstiilien painatuksiin ja brodeerauksiin sekä teippauksiin ja tulostuksiin.

En ole koskaan halunnut elää sairauteni kautta. Tämä asenne meni jopa niin pitkälle, että en ­aluksi halunnut parkkeerata autoani invapaikalle, vaikka minulla oli invakortti. Nykyään minä kyllä hyödynnän invapaikkoja röyhkeästi ja mielelläni.

Ikä hioo särmiä. Esimerkiksi kuntoutusta en halunnut aiem­min, koska pidin sitä ihan mikkihiirihommana. Ajattelin, että riittää, kun pysyn liikkeessä ja että kyllä minä tiedän, miten kuntosalilla treenataan.

Nykyisin käyn allasjumpassa noin kerran tai kaksi kuukaudessa. Täytyy myöntää, että se tekee tosi hyvää.”

Voima­varani – Työteliäisyys on arvo

”Voimavarani on työ. Tänä päivänä ei kannata kehua, että tekee paljon töitä, mutta minä kuulun siihen vanhaan koulukuntaan, jolle työteliäisyys on arvo. Työ tuo elämään sisältöä ja merkityksellisyyttä.”