Maestro Ennio Morricone -elämäkertadokumentti kertoo italialaisesta elokuvamusiikin mestarista
Ennio Morricone yhdisti klassisen musiikin ymmärryksen ja avantgardistin asenteen. Säveltäjän muotokuva täydentää Teeman äänimaisemaan keskittyvän elokuvafestivaalin.
Italialainen Ennio Morricone sävelsi musiikin yli 500 elokuvaan.
Arvoasteikkoa taottiin Ennio Morriconen (1928−2020) päähän opiskeluvuosista lähtien: klassinen musiikki on arvokasta, elokuvasävellykset ja iskelmät halpaa viihdettä.
Roomalaisen Ennion isä soitti trumpettia ja määräsi lääkärinammatista haaveilleen pojan samalle uralle. Ennio päätyi maineikkaan säveltäjän Goffredo Petrassin (1904−2003) oppiin.
Oopperan ja kamarimusiikin säveltämisen sijasta Morricone soitti jazz-bändissä ja meni töihin levy-yhtiöön. 1960-luvulla elokuvasäveltäminen vei hänet mennessään.
Uupumaton uudistaja
Morriconen repertuaariin mahtui myös klassista musiikkia. Historiaan hän jäi elokuvamusiikin merkittävimpänä uudistajana, jonka skaala ulottui Sergio Leonen westernien kokeellisista ujelluksista Linnakkeen (1986) barokkikuoron ja tribaalirumpujen synteesiin ja Cinema Paradison (1989) lempeisiin melodioihin.
Giuseppe Tornatoren 2,5-tuntinen dokumenttijärkäle Maestro Ennio Morricone piirtää henkilökuvan ääriviivat, mutta keskittyy musikaaliseen tyyliin ja sen jalostumiseen. Morriconen merkitystä ja pioneeristatusta todistelee leegio muusikoita ja elokuvaohjaajia James Hetfieldistä Bernardo Bertolucciin.
Kiinnostavin analyytikko on edesmennyt Morricone itse, joka on ollut viimeisinä aikoinaan terävässä muistelukunnossa.
Nuotteja tekstin nopeudella kirjoittaneen säveltäjän tehokkuus näkyi työtahdissa. Esimerkiksi vuonna 1969 maestro sävelsi musiikin 21 elokuvaan, koko urallaan lähes viiteensataan.
Valtava työmäärä lietsoi puheita merkityksettömästä massatuotannosta. Pedantti Morricone otti kuitenkin kaikki työnsä tosissaan: yhdestä teemamusiikista haaveillut genre-elokuvaohjaaja saattoi saada useita eri äänimaailmoja rikastamaan elokuvaansa.
Lajityypistä toiseen
Morriconen oppi-isä katsoi elokuvasäveltämistä alaspäin, mutta itse hän ei ylenkatsonut mitään. Bertoluccin ja Marco Bellochion kaltaisten arvostettujen taideohjaajien töiden ohella Morricone teki musiikkia Hitch-Hiken (1977) kaltaiseen umpihärskiin tie-elokuvaan ja moneen muuhun paheksuttuun eksploitaatiotuotantoon. Leonen, Sergio Corbuccin ja Sergio Solliman kuuluisien lännenelokuvien ohella Morriconelle kelpasivat myös b-korin spagettiwesternit.
Tornatore korostaa Morriconen monipuolisuutta ja ennakkoluulottomuutta, mutta keskittyy jälleen kerran kuuluisimpiin esimerkkeihin ja ohittaa tämä uraauurtavan työn Italiassa 1970-luvulla kukoistaneiden kauhu- ja rikoselokuvien äänimaiseman rakentajana. Morriconen ansioluettelo on kuin läpileikkaus italialaisen elokuvan kultakauden monipuolisuudesta.
Morricone koki neron kohtalon
Morricone lähestyi säveltämistä avangardistin otteella, joka ajoi etsimään uutta rajoista piittaamatta. Välillä tärkeintä oli luoda mieleenpainuvia ääniä. Lopulta Morricone kokeili myös pitkään karttelemiaan perinteisiä melodioita, joiden katsoi hallinneen elokuvamusiikkia liian pitkään.
Yhdeltä asialta kokeileva asenne ei suojellut. Morricone puhuu dokumentissa myös klassisen musiikin piirin ylenkatseen aiheuttamasta alemmuudentunteesta, jopa häpeästä.
Kesti vuosikymmeniä ennen kuin elokuvasäveltäjän työn taiteellinen arvo tunnustettiin. Se on populaarien lajien parissa työskentelevien nerojen kohtalo.
Maestro Ennio Morricone, sunnuntai 19.11. klo. 14.40, Teema & Fem