Viveca Sten pelkäsi juristin työn vaihtamista kirjailijanuraan: ”Ajattelin, että kaikki nauraisivat minulle”
Ruotsalainen dekkarikirjailija Viveca Sten jätti huippu-uransa juristina ja päätti tehdä kuten sydän sanoi: kirjoittaa. Näky merenrannassa oli lähtölaukaus kirjailijan uralle.
Viveca Sten joutui valitsemaan kahden urapolun väliltä.
Kirjailijaksi ryhtyminen oli todella iso päätös, Viveca Sten sanoo.
”Tulen hyvin konservatiivisesta perheestä: isäni, setäni, isoisäni ja hänen veljensä ovat työskennelleet huippujuristeina.
Lapsena suurin unelmani oli tulla toimittajaksi, ja kirjoitinkin koulun lehteen. Hain lopulta lukemaan sukuni tavoin lakia, mutta en vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miksi niin tapahtui. Se ei ollut tietoinen päätös, niin vain kävi.
Isäni ei halunnut painostaa omia lapsiaan kohti lakiopintoja, koska hänen oma isänsä teki niin. Minulle oli silti selvää, että tekisin kuten isä, ja aloitin lakiopinnot Tukholmassa. Isälläni oli tutkinnot sekä oikeustieteellisestä ja taloustieteellistä, ja minä suoritin samat tutkinnot samoina päivinä. Isäni oli superylpeä.
Aloitin hienon lakimiesurani lentoyhtiö SAS:n lakimiehenä. Olin nuori vielä, noin kolmekymppinen, ja sain noiden vuosien aikana myös kolme lasta. Toimin Tanskan ja Ruotsin postin lakimiehenä ja olin urani huipulla, mutta koko ajan halusin kirjoittaa. Kirjoitin kyllä lakitekstejä ja -kirjoja, mutta ne olivat niin tylsiä!
Maaliskuussa 2005 tajusin yhtäkkiä, että halusin kirjoittaa fiktiivisen kirjan. Mutta millaisen, sitä en vielä tiennyt.
Murha kesäparatiisin miljöössä
Muistan olleeni eräänlaisessa workshopissa, jossa piti tunnustaa kaksi tavoitetta: toisen piti olla henkilökohtainen tavoite, toisen ammatillinen. Ammatillinen oli helppo juttu, mutta selvittääkseni henkilökohtaisen tavoitteeni minun piti tutkiskella sieluani.
Mietin, mitä ihan oikeasti haluaisin tehdä, ja sieltä se sitten tuli: halusin kirjoittaa rikosromaanin! Lakimiehenä se ympäristö oli tullut osittain jo tutuksi, koska tiesin valmiiksi kaiken oikeuskäytännöistä.
Kesällä 2005 kävelin rannalla kauniina päivänä kesäpaikassamme Sandhamnissa. Taivas oli kirkkaansininen, aurinko paistoi ja aallot löivät pehmeästi rantaan. Yhtäkkiä sain näyn ruumiista, jonka ympärille on kietoutunut kalaverkkoa.
Aloin miettiä, mitä todella tapahtuisi, jos Sandhamnin paratiisissa tapahtuisi murha.
Jostain oli luovuttava
Kirjoitin ensimmäisen kirjani käsikirjoitusta yli vuoden. Ajattelin, että kaikki nauraisivat minulle! Kävelin käsikirjoitus mukanani kotini ja toimistoni väliä muutaman kuukauden, kunnes mieheni sanoi, että vie se nyt jollekulle luettavaksi.
Pelkäsin todella paljon hylkäämiseksi tulemista. Juristina olin tottunut loistamaan kuin tähti enkä olemaan naurunalainen.
Lähetin tekstin kolmelle kustantamolle. Silloinen Bonnier rakastui kirjaan ja halusi julkaista sen. En meinannut uskoa sitä. Soitin miehelleni ja aloin epäröidä, että jos he muuttavatkin mielensä. Mieheni osti samppanjan, mutta laitoin sen jääkaappiin. Muutaman päivän päästä kustannussopimus tuli, ja vasta silloin uskalsin korkata pullon.
Syvissä vesissä -esikoiskirjani (2008) oli suuri menestys. Olin niin onnellinen, että kirjoitin heti toisen kirjan, ja sekin oli menestys. Pian Ruotsin suurin mainoskanava otti yhteyttä ja kertoi, että he halusivat ostaa oikeudet kirjasarjaan tehdäkseen siitä tv-sarjan.
Kaikki oli todella mahtavasti, mutta tajusin, että yhtälö ei toiminut: kirjoitin kolmatta kirjaa, yritin pitää huolta perheestäni ja tein lakiuraa. Tajusin, että jostain täytyi luopua.
Tiesin, että olin niin hyvä juristi, että jos lopettaisin työni, pääsisin milloin tahansa takaisin, mutta jos luopuisin kirjoittamisesta, katuisin sitä. Tuntui kuin juna olisi pysähtynyt eteeni. Jos en nousisi sen kyytiin, saisin vilkuttaa sille hyvästit. En kestänyt ajatusta.
Aloin hissukseen ajatella luopumista juristin urasta.
Varma päätös vei aikaa
Taloudellinen puoli ei pelottanut minua. Kyse ei ollut rahasta vaan identiteetistä. Olin koko ikäni ollut juristi ja elänyt juristin identiteetillä. Nyt minun piti selvittää ensimmäistä kertaa, kuka oikeasti olin. Vei kolme kuukautta päästä siihen pisteeseen, että hyväksyin itse päätökseni.
Aviomieheni tuki ja haastoi ottamaan selvää, mitä oikeasti halusin tehdä. Hän ei halunnut neuvoa minua, mutta lupasi seisoa takanani, kävi miten tahansa. Painin kysymyksen kanssa muutaman kuukauden ja päätin jättää lakimiesurani.
Päivä, jona menin toimistolle ja irtisanouduin, oli todella helppo. Tiesin tehneeni oikean päätöksen, enkä ole katunut.”