Nostalgiatrippi 70-luvulle – Ajattomat poikakirjat

Jaa artikkeliTilaa Seura
Toimittaja Ville Vanhala huomasi, että Pertsan ja Kilun seikkailuihin saa autenttista tunnelmaa, kun niitä lukee Kotkan satamassa. Kirja innosti vieläkin. © Pekka Nieminen
Toimittaja Ville Vanhala huomasi, että Pertsan ja Kilun seikkailuihin saa autenttista tunnelmaa, kun niitä lukee Kotkan satamassa. © Pekka Nieminen
Vanhat poikakirjat tempaavat huikeisiin seikkailuihin, joissa hyvä voittaa lopulta pahan. Mitä uutta aikuinen saa kirjoista irti, kun lukee teoksia yli 40 vuoden tauon jälkeen?

Toimittaja Ville Vanhala luki neljä lapsuutensa poikaseikkailua. Mitä kirja antaa aikuiselle, kun sen lukee 40 vuoden tauon jälkeen?

Viekö ADHD Eemeliä?

Astrid Lindgren: Vaahteramäen Eemeli 1963. Suomentanut Aila Meriluoto (WSOY 1983)

Mistä kirja kertoo? Vaahteramäen Eemeli on Kissankulman talossa asuva, kolttosia tekevä poika. Rangaistukseksi metkuistaan Eemeli teljetään verstashuoneeseen, jossa hän vuolee puu-ukkoja– lopulta peräti 369 kappaletta.

Eemelin ja hänen metkujensa lisäksi kirja kertoo pojan perheestä, kotioloista ja elämästä ruotsalaisella maaseudulla 1900-luvun puolivälin tietämillä. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin tarina poikkeuksellisesta, kekseliäästä pojasta, elämänilosta ja ristiriidasta, joka vallitsee lasten ja aikuisten maailman välillä.

Mistä pidin lapsena? Metkuja tekevä Eemeli näyttäytyi rohkeana ja hauskana. Maalaismiljöössä kasvaneena tunsin Eemelin elämänpiirin, vaikka Eemelin tarinaa sijoittuukin Ruotsiin.

Eemelin mukana aika ei käynyt pitkäksi: Kun soppakulho oli laitettu päähän, vedettiin pikkusisko lipputankoon. Tarinat naurattivat.

En pitänyt Eemelin isästä, joka oli ankara ja herkkä suuttumaan. En pitänyt myöskään vaahteramäkeläisistä, jotka järjestivät keräyksen, jonka tuotolla heidän oli tarkoitus lähettää Eemeli Amerikkaan.

Eemelin lisäksi pidin Aatusta, Kissankulman rengistä, joka piti aina Eemelin puolia. Olisin tahtonut, ehkä myös tarvinnutkin itselleni oman Aatun.

Mitä mieltä aikuisena? Vaahteramäen Eemeliä lukiessa tulee yhä hyvälle tuulelle. Eemelin metkujen sijasta hymyilyttää kerrontatapa, lauseiden rytmi ja tyyli, jolla Eemelin tarina on kirjoitettu: ulkopuolinen kertoja jutustelee puheen kaltaisesti, toisinaan jopa puhuttelemalla lukijaa Eemelin, Kissankulman ja Vaahteramäen värikkäitä vaiheista lukijalle.

Maailma on sinänsä viaton, mutta kyläläisten suhtautuminen Eemeliin on melko suvaitsematonta. Nykypäivän Suomessa Vaahteramäen Eemeli olisi todennäköisesti ADHD-lapsi.

Ytimessä:Miten niin eksynyt”, Eemeli kysyi. ”Minähän olen tässä!

Lapsuudessa ja nuoruudessa luetuista kirjoista saa aikuisena hauskan aikamatkan vuosikymmenten taa. © Pekka Nieminen

Lapsuudessa ja nuoruudessa luetuista kirjoista saa aikuisena hauskan aikamatkan vuosikymmenten taa. © Pekka Nieminen

Kilu on Pertsan luottopakki

Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu, 1952. 8. painos (WSOY 1994)

Mistä kirja kertoo? Pertsa ja Kilu ovat touhukkaita, Kotkan seudun merenrannan kauppalassa eläviä poikia. Heillä on myös taipumus ajautua seikkailuihin, jopa vaarallisiin. Satamassa liikkuu varkaita ja salakuljettajia, joiden kanssa Pertsa ja Kilu joutuvat aina yllättäen tekemisiin. Rikoksia tapahtuu ja pojat joutuvat vaaraan, mutta lopulta heidän seikkailunsa päättyvät aina hyvin. Paha saa palkkansa, ja pojat kiitoksen reippaasta toiminnastaan.

Aivan kaikkea ei sentään poliisille saatikka vanhemmille koskaan kerrota. Osa seikkailuista ja sattumuksista jää poikien ja lukijan väliseksi salaisuudeksi.

Mistä pidin varhaisteininä? Jännityksestä. Pertsan ja Kilun mukana pääsi kokemaan sellaista, mikä olisi saattanut olla totta, mutta mitä ei itselle tapahtunut.

Kun sataman liepeille ilmestyivät tunnetut rikolliset Manki ja vastikään vankilasta vapautunut Röönlunti eli Arpinaama, tiesin heti, että jotain salamyhkäistä ja vaarallista alkaa pian tapahtua.

Pertsan ja Kilun mukana pääsi merelle, pakomatkalle ja lopulta poliisien mukana rikollisten takaa-ajoon. Pojista tuli sankareita, jollainen itsekin olisi joskus halunnut olla. Lapsuudenkodin yläkerran ikkunasta näkynyttä Heinlahtea katsoessa saattoi juolahtaa mieleen, että tuolla jossain ne Pertsa ja Kilu seilaavat veneellään kohti uusia seikkailuja.

Mitä mieltä aikuisena? Vaikka Pertsan ja Kilun tarinat ovat vuosikymmenten takaa, Riikkilän kieli ja tapa kertoa on kestänyt aikaa verrattain hyvin.

Seikkailun ja nostalgiatripin ohella Pertsa ja Kilu on ennen kaikkea tarina ystävyydestä. Riikkilä kuvaa pientä rantakauppalaa ja merta niin elävästi, että vanhemmallekin lukijalle syntyy läsnäolon tuntu. Jännitystä tarina ei enää nosta, mutta aikuinen aistii kirjasta lämminhenkisyyttä sekä tervalta ja meriveden suolalta maistuvaa elämäniloa.

Ytimessä:Pojat häipyivät koteihinsa ottamaan vastaan omat vähäiset harminsa, jotka tosin usein olivat heille yhtä raskaita kuin aikuisille näiden vakavammat surut.”

Luonnonsuojelija Tarzan

Edgar Rice Burroughs: Tarzan ja Oparin aarteet, 1918. Suomentanut Seppo Ilmari, 11. painos (Karisto 1990)

Mistä kirja kertoo? Tarzan on englantilaisten aatelisvanhempien poika, joka jää orvoksi Afrikan viidakkoon. Ihmisapinaheimon naaras ottaa hänet kasvatikseen ja poika saa apinanimekseen Tarzan, mikä tarkoittaa valkoista ihoa.

Kun Apinoiden kuninkaaksi tiensä raivannut Tarzan lähtee Oparin aarrekammioihin, hän loukkaantuu vakavasti ja menettää muistinsa. Tarzan harhautuu maanalaisiin käytäviin ja kammioihin ja löytää nahkapussillisen jalokiviä. Arvosaalis ehtii päätyä moniin käsiin ennen kuin seikkailu on lopussa ja Tarzan löytää rosvojen vangiksi päätyneen rakkaansa Janen ja alkaa rakentaa hänen kanssaan kotia.

Mistä pidin teininä? Tarzan oli yksi ikäisteni poikien lapsuudensankareista. Oparin aarteissa poikkeuksellista muihin Tarzan-kirjoihin verrattuna oli se, että osa tarinasta tapahtuu muinaisessa ympäristössä. Tarzanille tuttujen viidakon lakien sijasta Oparissa vallitsevat toiset lait. Tarzan kohtaa myyttisen, mereen uponneen Atlantiksen rappeutuneiden jälkeläisten kulttimaisen uskonnon, jota johtaa jumalattaren asemassa oleva ylipapitar La. Moninaiset juonenkäänteet, kiihkeät taistelut ja ennen kaikkea Oparin kansan omituisuus pitivät tiiviisti otteessaan useankin lukukerran ajan. Kirjan mukana pääsi marraskuisesta räntäsateesta ja lämpöpatterilla kuivuvien lapasten villantuoksusta kokonaan toisiin, kiehtoviin maailmoihin.

Mitä mieltä aikuisena? Kirja voidaan luokitella tieteisfantasiaksi, mikä yhdistää fantasiaa ja kuvaa taikuutta sisältäviä maailmoja. Tarzan elää luonnonmukaista elämää ympäristössä, joten hänen hiilijalanjälkensä jää olemattomaksi. Kerronnassa vilahtaa 1900-luvun ihmiskäsitys, mikä ei välttämättä vastaa tämän päivän käsitystä tasa-arvosta. Tarzan on myös luonnonsuojelija, joka pitää viidakon eläimiä ystävinään ja ajattelee esimerkiksi villisikaa ennen nukahtamistaan.

Kirjasta aistii myös erotiikkaa varsinkin kohtauksessa, jossa Tarzan kuljettaa ylipapitar Lata selässään puusta puuhun liaaneja pitkin. Huulensa Tarzanin paljaaseen selkään painava La on kirjailijan mukaan samalla kertaa neitseellinen ja kevytmielinen, mutta ennen kaikkea nainen.

Ytimessä:Vielä kuolemansa jälkeen hän on sovittanut rikoksiaan – antakaamme hänen syntiensä valjeta hänen luidensa kera.

Tarzanin seikkailut nostavat hetkittäin hymyn aikuisen lukijan huulille. © Pekka Nieminen

Tarzanin seikkailut nostavat hetkittäin hymyn aikuisen lukijan huulille. © Pekka Nieminen

Verne ei vanhene

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä, 1872. Suomentanut Kyllikki Hämäläinen, kuudes painos (Otava 1978)

Mistä kirja kertoo? Englantilainen herrasmies Phileas Fogg lyö peli-illan päätteeksi vetoa siitä, että pystyy kiertämään maapallon 80 päivässä.

Hengästyttävän riemastuttava matka taitetaan laivalla, junalla ja jopa norsulla. Matkakumppanina Foggilla on uusi palvelija Jean Passepartout.

Matkalla sattuu kommelluksia, jotka ovat viivästyttää tarkkaan aikataulutettua matkustamista. Mutta aina matka kuitenkin jatkuu, vaikka vankilan ja polttorovion kautta. Määränpää Lontoo saavutetaan vain viisi minuuttia määräajan jälkeen vai onko ajanotossa virhe? Kääntyvätkö aikavyöhykkeiden ylittämiset matkalaisten voitoksi?

Mistä pidin teininä? Vauhdikkuudesta. Matkaa tehdään ennen lentokoneiden aikakautta maitse ja meritse. Matkan varrelle osuvat sattumukset kiskaisivat hengästyttävään tapahtumien kierteeseen, jossa päädyttiin temppeleiden kautta sirkukseen ja jopa oopiumluolaan. Kirja toi rintamamiestalon yläkertaan kuvia kiehtovista maailmankolkista. Ne herättivät kaukokaipuuta aikana, jolloin ensimmäinen ruotsinristeilyni oli tekemättä.

Mitä mieltä aikuisena? Jules Vernen teokset ovat maailmankirjallisuutta, joka ei vanhene. Kuvaukset matkustamisesta ja eri miljöistä luovat tunnelman, joka kannattelee poukkoilevaa tarinaa takakanteen saakka.

Verne on myös ihmiskuvaajana verraton. Hän kirjoittaa kaavoihinsa kangistuneesta mutta periksiantamattomasta Foggista ja epämääräisen menneisyyden omaavasta Passepartoutista uskottavia persoonia.

Kirja on elävä kertomus maailmasta, jota ei enää ole.

Ytimessä: ”Ette kai sentään tarkoita, että maapallo olisi tullut pienemmäksi?”

Juttu julkaistu ensi kerran Viva-lehden numerossa 6/2021.

Lue myös: Seuran pääkirjoitus: Kyllä poika lukee, kun kirja löytyy kännykästä

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X