Vettä kukille -teos kertoo hautausmaan hoitajan traagisen tarinan: ”Tyylin ja tunnelman vaihtelu piti mukavasti varpaillaan”
Hautausmaan hoitaja Violette Toussaint elää elävien ja kuolleiden välissä. Eikä vain työnsä takia. Lue kirja-arvio Valérie Perrin teoksesta Vettä kukille.
© WSOY
Miksi Valérie Perrin Vettä kukille -teos kiinnosti?
”Kirja lähtökohta kiinnosti, koska koen hautausmaat paikoiksi, joilla on paljon sanottavaa. Tarinan päähenkilö Violette Toussaint on toiminut hautausmaan hoitajana pienessä bourgognelaisessa kylässä jo kaksikymmentä vuotta.
Niihin vuosiin mahtuu monenlaisia surijoita, mutta myös monenlaisia tapahtumia. Myös Violetin omassa elämässä. Vaikka aika liikkuu verkkaisesti hautausmaan muurissa olevassa kodissa, josta on ovi niin kuolleiden kuin elävien puolelle, elämässä on riittänyt myös vauhtia, liikaakin.”
Mitä pidin?
”Kirjan monipolvinen, traaginenkin juoni, piti otteessaan. Oli kuitenkin mukava pysähtyä välillä myös ihan tekstin äärelle. Se oli välillä hyvin kaunista, suorastaan värisevää, mutta välillä se palautti tömpsäyttäen lukijan maan pinnalle kuvatessaan tapahtumia tai keskusteluja, jotka olivat kaukana kaunosielun maailmasta. Tällainen tyylin ja tunnelman vaihtelu piti mukavasti varpaillaan lukiessa.
Violetten elämän voisi kuvata yhdellä sanalla, surullinen, jos sitä miettii vain tapahtumien ketjuna. Sellainen ei kenenkään elämä ole, onneksi, ja sen myös kirjailija tuo taitavasti esiin. Vaikka elämä koettelee Violettea, on muutakin. On ympäröivät ihmiset, luonnon ihmeet, pienet, suloiset arjen tapahtumat. Niiden kanssa päivät ovat muutakin kuin kaipausta ja alakuloa.”
Arvio: ****
Kirja sai minut…
”…suunnittelemaan päiväkävelyä Hietaniemen hautausmaalle. Siellä on paljon surua, mutta myös paljon suloisia muistoja.”
Minä en koskaan käy kirkossa. Sehän olisi kuin menisi työtoverin kanssa sänkyyn. Luulen kuitenkin, että hautausmaalla käyvät ihmiset uskoutuvat useammin minulle kuin isä Cédricille rippituolissa.