Rikoskomisario Ismo Kopra oli tunnistamassa tsunamin ja Estonia uhreja – Henkisesti raskainta työ on ollut Kosovossa ja Bosniassa

Virhe huomattiin, kun miehet oli jo haudattu.

Kaksi suomalaismiestä oli saanut surmansa ulkomailla. Paikalla oli ollut muita suomalaisia, jotka olisivat voineet ensi kädessä tunnistaa vainajat. Jostain syystä nimilaput olivat kuitenkin menneet väärinpäin.

Ja kun virhe oli kerran tehty, se alkoi kertautua.

Vainajat tuotiin kotimaahan ja heille tehtiin ruumiinavaukset. Kukaan ei huomannut epäillä uhrien henkilöllisyyksiä, olihan miehet tunnistettu heti sellaisten ihmisten toimesta, jotka olivat tunteneet heidät. Vasta viimeisessä vaiheessa, jossa vainajien tietoja verrattiin järjestelmällisesti miesten elämänaikaisiin henkilötietoihin, poliisille paljastui karmea totuus.

Karmea se oli eritoten siksi, että virallinen proseduuri oli viivästynyt, ja sillä aikaa vainajat oli ehditty saattaa viimeiselle matkalleen: toinen uurnassa mereen, toinen maan poveen.

Siksi rikoskomisario Ismo Kopra tietää, millaista on ilmestyä 30 metrin syvyydestä sukelletun tuhkauurnan kanssa surevan lesken ovelle ja kertoa, että teidän miehenne onkin tässä – ei seppeleiden alla hautausmaalla.

Sellaista ei hevillä unohda. Mutta hetki oli Kopran uralla onneksi ainoa laatuaan.

Eläkkeellä oleva rikoskomisario teki ison osan elämäntyöstään Keskusrikospoliisin uhrintunnistusyksikössä. Se on työtä, jossa vain järjestelmällinen, pilkuntarkka byrokraattinen toiminta voi taata syvästi inhimillisen lopputuloksen.

Se on työtä, jossa ei saa tehdä virheitä.

Tsunamin uhrien tunnistamisoperaatio oli maailmanhistorian suurin. Työtä vaikeutti Kaakkois-Aasian kuumuus ja kosteus. © Ismo Kopran kotialbumi

Yli tuhat ruumista temppelin pihalla

Neljä päivää aikaisemmin syvällä Intian valtameren pohjassa oli tapahtunut järistys, jonka nostattama valtava tsunami oli iskeytynyt Kaakkois-Aasian rannikoille. Luonnonkatastrofissa kuoli yli 230 000 ihmistä, joista 179 oli suomalaisia.

Ismo Kopra oli saapunut Thaimaahan yhdessä luututkijan kanssa ensimmäisinä uhrintunnistusyksikön edustajina Suomesta. Hänellä oli ollut rokotukset valmiiksi kunnossa, joten tapojensa mukaisesti hän oli ilmoittautunut oitis vapaaehtoiseksi lähtemään.

Siten Keskusrikospoliisin uhrintunnistusyksikkö toimii: se ei ole varsinaisesti oma yksikkönsä vaan joukko rikoslaboratorion teknisiä tutkijoita, KRP:n taktisia tutkijoita, oikeuslääkäreitä ja oikeushammaslääkäreitä, jotka ovat saaneet koulutuksen tunnistustoimintaan. Kun tehtävä tulee, sinne lähtevät ne, jotka sillä hetkellä voivat.

Kopra oli työskennellyt yksikössä sen perustamisesta asti ja ollut tunnistamassa muun muassa Bosnian sodan uhreja 1990-luvun puolivälissä. Jo noustessaan lentokoneeseen Helsingissä Kopra kuitenkin tiesi, että tehtävä Thaimaassa olisi valtava, suurempi kuin mikään aiempi.

Mutta ei hän silti osannut varautua niihin näkymiin, jotka avautuisivat silmien eteen Khao Lakissa – eikä tiennyt, että viipyisi matkalla lopulta yli vuoden.

Henkisesti rankinta uhrintunnistustyö on Ismo Kopran uralla ollut Bosniassa ja Kosovossa. ”Jos kertoisin ne kidutusmenetelmät, joita siellä käytettiin, monelta menisi yöunet viikoksi, mutta en ole niitä kenellekään kertonut.” © Sampo Korhonen

Vainaja on mykkä todistaja

Ismo Kopran päästyä perille tsunamin kuolonuhrit olivat maanneet Kaakkois-Aasiaan auringon alla neljä päivää. Uhreista ei voinut enää päältäpäin päätellä kansallisuutta, ei edes sukupuolta.

Temppelin pihalla Kopra tunsi toivottomuutta. Matkalla Khao Lakiin hän oli nähnyt tsunamin aiheuttaman totaalisen hävityksen. Tunnistustyötä tultaisiin tekemään jatkuvassa kuumuudessa ja kosteudessa, liikenne oli kaoottista eikä toimintaan tarvittavia tiloja saati kylmäsäilytystä ollut, ei vielä juuri tekijöitäkään.

Sen sijaan temppelin pihalla kierteli turisteja ottamassa kuvia onnettomuuden uhreista.

”Kun näin sen ensimmäisen tuhannen ruumiin joukon, ajattelin kaksi sekuntia, että pitikö mun mennä taas viittaamaan, että kyllä minä lähden.”

Sitten piti vain ryhtyä töihin, sillä jonkunhan oli se tehtävä. Tunnistettava ruumiit, jotta surevat omaiset saisivat haudata läheisensä.

Tai ei ruumiit, vaan vainajat. Siitä sanasta Kopra on tarkka.

”Ruumis kalskahtaa korvaan karummalta. Vainaja on henkilö, mykkä todistaja, joka osaa kertoa tosi paljon. Ruumis on materiaa; vain se, missä on ennen asunut joku.”

Thaimaassa tsunamin uhrien ruumiinavaukset tehtiin aluksi telttakatoksissa. Suurin osa uhreista tunnistettiin hampaista. © Ismo Kopran kotialbumi

Ensimmäinen vainaja

Lapsena Ismo Kopra ei koskaan haaveillut poliisin ammatista.

Armeijan jälkeen Kopra oleili kotonaan Tampereella vailla selkeää suunnitelmaa. Eräänä aamuna hän löysi keittiön pöydältä lehti-ilmoituksen, jonka äiti oli ennen töihin lähtöään leikannut Aamulehdestä. Siinä kerrottiin, että poliisikoulutus siirtyy Tampereelle ja seuraava kurssi alkaisi pian.

”Kai se kävi äitillä mielessä, että aikamiespoika jää makoilemaan sohvalle. Elämä on täynnä pieniä sattumia”, Kopra sanoo.

Koska poliisikoulutus kesti tuolloin vain kolme kuukautta, lehti-ilmoituksen lukemisesta ei mennyt puolta vuottakaan, kun Kopra jo aloitti järjestyspoliisissa. Ja pian tuli eteen sekin työvuoro, jota hän oli jo osannut odottaa.

Ensimmäinen kerta, kun pitäisi töissä kohdata vainaja.

Vanha mies oli hirttäytynyt kerrostalon ullakolle. Kopra otti vainajan alas parinsa kanssa, kiinnitti paareille ja laittoi yksinään menemään hissillä alas – oli yö, ja poliisit uskalsivat luottaa siihen, ettei kukaan pyrkisi matkan varrelta kyytiin.

Television poliisisarjoissa, joita Kopra ei tietenkään virheiden vuoksi pysty katsomaan, on monesti kohtaus, jossa nuori poliisi voi pahoin ensimmäisen ruumiinsa äärellä. Ehkä niin tapahtuu usein tosielämässäkin, mutta Kopralle vainajien kohtaaminen oli heti luontevaa.

”Siitä lähtien niitä on riittänyt. Huomasin, ettei näiden kanssa ole mitään ongelmaa. Elävien kanssa on, mutta ei kuolleiden kanssa”, Kopra sanoo.

Hän siirtyi pian rikospoliisin puolelle ja alkoi suuntautua tekniseen tutkintaan, koska hän piti valokuvaamisesta ja rikos- sekä onnettomuuspaikkojen dokumentoinnista. Poliisikoulussa Kopra oli tavannut tulevan vaimonsa Anna-Liisan, joka erikoistui sormenjälkitutkimukseen. Pariskunta päätyi kumpikin Keskusrikospoliisin rikoslaboratorioon 1980-luvun lopulla.

Samoihin aikoihin kansainvälinen rikospoliisijärjestö Interpol antoi jäsenmailleen suosituksen uhrintunnistusyksikön perustamisesta. Säntillisessä Suomessa se otettiin tietysti määräyksenä, ja Ismo Kopra halusi olla mukana alusta asti.

Yksikön toiminta saatiin kunnolla käyntiin juuri ennen Euroopan suurinta rauhanajan merionnettomuutta, Estonian uppoamista.

Sen kaikki merestä nostetut uhrit tunnistettiin Suomessa.

Ismo Kopran vaimo Anna-Liisa teki myös elämäntyönsä KRP:n rikoslaboratoriossa. Pariskunta viettää eläkepäiviä matkustellen. © Sampo Korhonen

Estonian 852 uhrista 95 nostettiin merestä. ”Ruotsi teki suuren virheen siinä, ettei hylkyä nostettu”, Ismo Kopra sanoo. ”Meille on tärkeää saada se oma läheinen hautaan, jolle voidaan viedä kukkia. Silloin saadaan surutyö käyntiin.” © Ismo Kopra

Tunnistamista vai arpapeliä?

Alusta lähtien Estonian uhrien tunnistusprosessi päätettiin tehdä samalla tavalla, joka ei ole sittemmin juuri muuttunut.

Onnettomuuden jälkeen merestä nostettiin yhteensä 95 vainajaa, jotka kuljetettiin ensin Utön saarelle, sitten Turun yliopistollisen keskussairaalan kylmiöön ja edelleen oikeuslääketieteen laitokselle Helsingin Ruskeasuolle.

Siellä metallisen ruumiinavauspöydän ääressä työskenteli aina viisi ihmistä: oikeuslääkäri, oikeushammaslääkäri ja kolme poliisia, joista yksi kuvasi, toinen keräsi omaisuuden talteen ja kolmas dokumentoi kaiken.

Ismo Kopran tehtävänä oli valvoa vainajien numerointia.

Jo Estonian uhrien tunnistuksessa oli käytössä Interpolin käsikirja. Sen mukaisesti jokaisesta merestä nostetusta vainajasta kerättiin PM-tiedot yli 20-sivuiselle keltaiselle lomakkeelle. PM tulee latinankielisistä sanoista post mortem, kuoleman jälkeen. Samaan aikaan osa tunnistusyksikön poliiseista keräsi ante mortem eli elinaikaisia tietoja ihmisistä, joiden epäiltiin hukkuneen Estonian mukana, niin ikään yli 20-sivuiselle mutta vaaleanpunaiselle lomakkeelle.

Näin prosessi etenee nykyäänkin. Vaikka vainajat tunnistetaan aina joko hammaskartan, sormenjälkien tai dna:n perusteella, punaisia ja keltaisia lomakkeita verrataan lopuksi toisiinsa, ja niiden on vastattava toisiaan täydellisesti.

Interpoliin kuuluvat nykyään kaikki maailman maat Pohjois-Koreaa ja pieniä Tyynenmeren saarivaltioita lukuun ottamatta, mutta uhrintunnistus on yhä paikoin valovuosien päässä kansainvälisesti suositellusta käytännöstä.

”Suuressa osassa erityisesti etelän maita tunnistaminen tarkoittaa sitä, että jos on ollut vaikka maanjäristys, vainajat kerätään jalkapallokentälle riviin ja sanotaan omaisille, että menkää hakemaan omanne pois. Sekö on muka tunnistamista? Ei ole. Se on arpapeliä.”

Esimerkiksi Ismo Kopran rutiininomaiseksi luultu vainajanhakumatka Turkkiin venyi lopulta kahdeksi viikoksi vuonna 2003, kun paikalliset viranomaiset tarjosivat hänelle selvästi väärää vainajaa.

Lento-onnettomuuden uhrit olivat palaneet pahoin, mutta nuori suomalainen insinööri oli ”tunnistettu” hänen paidankuosinsa perusteella. Kopralla oli kuitenkin mukanaan miehen hääkuva, josta näki selvästi, että tällä oli talttamaiset etuhampaat, toisin kuin Kopralle tarjotulla vainajalla.

Kopra ilmoitti turkkilaisviranomaisille, että tunnistus oli virheellinen. Hänet heitettiin ulos ruumishuoneelta. Seurasi paperisotaa ja kaikenlaista vääntöä, mutta lopulta Kopra sai mukaansa oikean vainajan.

Samanlaista jämäkkyyttä tarvittiin myös Thaimaassa, kun meneillään oli maailmanhistorian suurin uhrintunnistusoperaatio.

Ismo Kopra toimi tsunamin jälkeen Thaimaassa Suomen tunnistamisyksikön päällikkönä. Tehtävä vei yli vuoden. © Ismo Kopran 

Yksi ja tuhat muuta

Ismo Kopra toimi Thaimaassa Suomen uhrintunnistusyksikön päällikkönä. Hän sanoo palaavansa lähes 20 vuoden takaisiin tapahtumiin mielessään yhä joka päivä.

”Se oli suurin suomalaisia koskettanut tragedia sotien jälkeen. Vaikka ensin oli se epätoivon hetki ja tuntui, ettei tästä tule yhtään mitään, lähtisin heti uudestaan, jos huomenna soitettaisiin.”

Aluksi oli saavutettava paikallisten viranomaisten luottamus siihen, että ulkomaalaiset tutkijat olivat auttamassa koko valtavassa tunnistusoperaatiossa – eivät vain hakemassa omia vainajiaan pois. Sitten heidät piti saada ymmärtämään, että tunnistaminen on tehtävä yhteisesti hyväksytyllä tavalla.

”Thaimaalaiset ei olleet ikinä kuulleetkaan uhrintunnistustoiminnasta. Heille piti ensin kertoa, miten sen menee ja että kukaan ei saa tehdä omin päin mitään.”

Suomalaiset tutkijat majoittuivat Phuketiin, parin tunnin ajomatkan päähän Khao Lakista. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi, kun päivittäiseen työhön sai etäisyyttä. Yli vuoden kestäneessä tunnistamistyössä oli mukana yhteensä yli sata suomalaista. Vain yksi joutui jättämään Thaimaan siksi, että työ kävi liian raskaaksi. Pari muuta piti lähettää pois asiattoman käytöksen vuoksi.

Thaimaassa suomalaista uhrintunnistamiskäytäntöä muutettiin siten, että uhrien omaisiin pitää poliisista yhteyttä aina sama henkilö.

”Omaisyhdyshenkilö on erittäin tärkeä juttu. Kun sama ihminen hoitaa aina asioinnin omaisten kanssa, syntyy luottamussuhde.”

Suomalaisuhrit tunnistettiin kolmesti

Tsunamin suomalaisuhrit tunnistettiin kolmesti, ensin kansainvälisen, sitten Suomen oman ryhmän toimesta, ja lopuksi vielä kotimaassa oikeuslääketieteen laitoksella. Uhreista viisi jäi kateisiin.

Suomalaisten eettinen tapa käsitellä vainajia herätti Thaimaassa huomiota. Paitsi että tunnistamistyö oli perusteellista, uh­rien arkkuja ei annettu kuljettaa lentokoneeseen trukilla, vaan virkapukuiset poliisit kantoivat ne koneeseen.

”Korkea etiikka tarkoitti myös sitä, että vainajien kunnioitus säilytettiin loppuun asti. Siitä tuli kiitosta moneen otteeseen. Vainajat eivät ole tavaraa.”

Eläkepäivinään Ismo Kopra on jatkanut työtään välittämällä tietämystään poliisi- ja oikeuslääketieteen opiskelijoille. Jokaisella luennolla hänelle esitetään sama kysymys: miten tuota työtä voi jaksaa?

Vastaus on toisaalta käytännöllinen, eli jonkunhan se on tehtävä. Mutta Kopra sanoo myös, ettei tunnistamistyön kuormittavuuteen vaikuta esimerkiksi se, paljonko uhreja on tunnistettavana. Onnettomuuden tai luonnonkatastrofin uhrien kohtalo järkyttää, totta kai, mutta sen voi hyväksyä osaksi elämää.

”Tsunamissa ei tartte rasittaa mieltään sillä, kuka on syyllinen. Enemmän sattuu ja enemmän jää miettimään sitä pikkulasta, joka oli ammuttu Kosovossa. Minkä takia hänen oli kuoltava? Henkisesti siinä on hirveän iso ero. Sitä yhtä miettii paljon enemmän kuin tuhatta muuta.”

Lue myös: Mitä Estonialla oikein tapahtui? Autolautan uppoamisen monet outoudet ruokkivat yhä salaliittoteorioita

Estonian keulavisiiri nostettiin merestä Utön edustalla 19. marraskuuta 1994. Sieltä se kuljetettiin Hangon satamaan jatkotutkimuksia varten. © Jaakko Avikainen / Lehtikuva