Sibeliuksen metsä Aulangolla – Kirjailija Anni Kytömäki lähti kansallissäveltäjän jalanjäljille
Kirjailija Anni Kytömäki kuuntelee metsissä lintuja ja havainnoi merkkejä menneisyydestä. Hämeenlinnaan perustetussa Sibeliuksen metsässä yhdistyvät moni-ilmeinen luonto ja kulttuurihistoria.
Sibeliuksen metsästä avautuu jylhä maisema Aulangonvuorelle. Näkötornia ei säveltäjän nuoruusvuosina vielä ollut.
Vuonna 1880 hämeenlinnalainen lyseolainen Johan Sibelius esitteli koulutovereilleen kaksi käärmeenpoikasta. Hän oli tuonut matelijat kalliolta noin viiden kilometrin päästä Hämeenlinnan keskustasta. Myöhemmin Johan vaihtoi etunimensä Jeaniksi ja päätyi aikanaan maailmankuuluksi säveltäjäksi. Kahden käärmeen kohtalona oli hautautua lyseon luonnontieteellisen kokoelman uumeniin mutta paikka, josta oppilas oli ne hakenut, on vastikään noussut julkisuuteen – se on Sibeliuksen metsä.
Sibeliuksen metsä sijaitsee Aulangonjärven itärannalla; jos on koskaan kavunnut Aulangon näkötorniin ja tähyillyt järven yli, on nähnyt kansallissäveltäjän metsän.
Metsä on humissut järven rannalla kautta aikojen, mutta vasta pari vuotta se on ollut Sibeliuksen mukaan nimetty luonnonsuojelualue.
Lähdin kesäretkelle tutustumaan metsään – ja kohdatakseni kansallissäveltäjän, tavalla tai toisella.
Kirjailija Anni Kytömäki ja suuri koivunpahka, suojelualueen ryhmyinen asukas.
Finlandian jalanjäljissä
Sibeliuksen metsä on kooltaan liki 100 hehtaaria. Autolla pääsee parinsadan metrin ja bussilla 600 metrin päähän luonnonsuojelualueen reunasta, mutta pelkän pistäytymisen sijaan suosittelen lämpimästi kiertämään koko Aulangonjärven polun. Reitti on seitsemän kilometrin pituinen ja kulkee järven ympäri.
Kun Sibeliuksen metsää lähestyy vähitellen rantoja pitkin, ehtii virittäytyä tunnelmaan. Kerrotaan Sibeliuksen ajatelleen Aulangon maisemia silloin, kun hän sävelsi Finlandiaa (1899).
Aulangonjärven rannalla seisoessa tämän voi hyvin uskoa: jylhät kalliot, havuntummat metsät ja kirkas, hieman merenvihreältä vivahtava järvi tuntuvat soivan – millaisena kukin maiseman kuuleekin.
Käärmekallion seinämältä Sibelius pyydysti kaksi käärmettä koulun kokoelmiin.
Kalliot sammalten alla
Saavuin Sibeliuksen metsään etelästä, Kihtersuon uimarannan suunnasta. Kuten melkein aina luonnonsuojelualueilla, maailma muuttui heti metsään astuttua.
Kesäaurinko verhoutui lempeämmäksi, kuuset kohosivat korkeuksiin, pähkinäpensaiden lehdet asettuivat heleäksi katoksi. Maata peittivät vielä kevään kukat, imikät ja valkovuokot, ja saniaiset olivat avaamassa suppuisia lehtiään.
Kapusin Käärmekalliolle, josta lyseolaispoika Sibelius matelijat poimi mukaansa, laskeuduin rantaan ja kiipesin taas ylös.
Sibeliuksen metsässä kalliot kumpuilevat alati sammalten alla ja polutkin ovat paikoin kiviset, mutta kulkeminen tuntui kevyeltä. Metsää ei missään vaiheessa ole hakattu paljaaksi eikä maaperää myllerretty.
Mustarastas, metsän taitava solisti.
Oma rauha metsästä
Polut puikkelehtivat maastonmuotojen mukaan ja johdattavat paikkoihin, joiden tunnelma vaihtelee voimallisesta Karelia-sarjasta (1893) tummasävyiseen Valse Tristeen (1903).
Kuljin ohi pienen suon, ihailin keto-orvokkeja ja mäkitervakoita aurinkoisella kalliolla, hiippailin yli kesän hiljentämien purojen. Virallisella reitillä vastaan tuli välillä kävelijöitä, mutta kapeammilla poluilla en tavannut ketään lajitoveria. Tunnetustakin metsästä voi siis löytää omaa rauhaa, jos sitä kaipaa.
Sudenmarja tuikkii kuin tähti metsän siimeksessä.
Synkkä ja syvä
Sibeliuksen metsässä on mahdotonta käydä huomaamatta vastarannalla kohoavaa Aulangonvuorta, monelle tuttua retkikohdetta.
Kun rantapolulta katsoo Aulangonvuorelle, kohtaa suorastaan dramaattisen näyn. Latvusten yläpuolelle kohoaa pyöreä kivitorni kuin satulinnan huippu. Kestää hetken ennen kuin mieli taipuu ymmärtämään, että se on vuonna 1907 rakennettu näkötorni.
Sibeliuksen metsä kutsuu – polku johdattaa oksaholvin alta.
Komeasta vaikutelmasta huolimatta tarkastelin tornia hieman surumielisesti. Ennen sitä Aulangonvuoren harjalla tiedetään olleen esihistoriallisia kivivalleja, linnavuoren puolustusrakenteita. 1900-luvun alussa ne hävitettiin, kun vuorelle rakennettiin englantilaistyyppistä puistoa.
Muinaismuistot menetettiin, vaikka tuolloin oli jo voimassa asetus niiden suojelemiseksi.
On mahdollista, ettei valleja pidetty säilyttämisen arvoisina, koska niitä oli rikottu aiemminkin. Suomen valtionarkeologi Hjalmar Appelgren-Kivalo kertoo teoksessaan Suomen muinaislinnat (1891), että Aulangonvuorelta on vieritetty kiviä alas huvin vuoksi ja rakentamistarpeiksi.
Kun rantapolulta katsoo Aulangonvuorelle, kohtaa suorastaan dramaattisen näyn. Latvusten yläpuolelle kohoaa pyöreä kivitorni kuin satulinnan huippu.
Aulangonjärveä arkeologi kuvailee ”synkäksi ja syväksi”. Romanttinen luonnehdinta uurtuu mieleen, vaikka järvi on todellisuudessa vain 12 metriä syvä.
Viitat auttavat löytämään metsän kiinnostavat kolkat.
Luonto säilyy ennallaan
Ennen uskottiin, että Aulanko-nimi viittaa vanhaan uskomukseen, jonka mukaan vuorella olisi ollut oikea linna auloineen päivineen. Suomalaisessa paikannimikirjassa (2007) kallistutaan kuitenkin siihen, että nimen taustalla on sana ”oulu” (tulvavesi) tai ”aula” (vetinen maa), sillä järven luoteis- ja kaakkoispäässä rannat ovat melko alavia.
Sibelius oli suuri luonnonystävä. Kesäretkellä hänen nimikkometsässään tuntui välillä siltä, että luonto on ennallaan, vaikka elämme tyystin erilaista aikaa.
Sibelius kulki nuorena metsissä viuluineen ja kielellisti havaintojaan: soitti linnunlaulua, auringonsäteitä, tuulen huminaa. Retkelläni kuulin lukuisia samoja lintuja, jotka mitä todennäköisimmin siivittivät myös hänen askeliaan: käki, palokärki, mustapääkerttu, lehtokerttu, sirittäjä…
Vaikka Sibeliuksen metsässä kävisi silloin, kun linnut eivät laula, siellä kohtaa hänen teoksistaan tuttuja hahmoja – kuusia, haapoja, koivuja, pihlajia ja mäntyjä. Sibelius sävelsi näistä puulajeista kertovan sarjan pianolle vuosina 1914–1919.
Puron yli pääsee luonnonsiltaa pitkin.
Valoisat soinnut
Polku pujahtaa pois Sibeliuksen metsästä kohdassa, jossa portinvartijana seisoo vankka rauduskoivu. Viivyin sen juurella hetken. Metsässä ihminen voi kokea jäävänsä hyvällä tavalla toisten varjoon. Puut, kivet ja sammalmättäät eivät puhu, mutta säveltäjä saattaa tavoittaa niiden olemuksesta jotain.
Kotimatkalla mielessäni polveilivat Sibeliuksen Koivu-pianoteoksen valoisat soinnut.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 8/20.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti