Anneli Saaristo suodattaa kohtaamansa surut tulkintaansa – ”Menetys on monen ihmisen kohdalla ollut täysin korvaamaton”
Anneli Saaristo kertoo menetyksistään, menestyksistään, sekä mietteitään tämän päivän Euroviisuista ja Käärijästä.
Anneli Saaristo juhlistaa tänä vuonna 75-vuotissyntymäpäiväänsä.
Laulaja Anneli Saaristo täyttää 15. helmikuuta 75 vuotta. Juhlavuotensa kunniaksi Saaristo lähtee La Dolce Diva -kiertueelle, jossa kuullaan hittejä vuosien varrelta.
Mitä olet oppinut?
”Minulla on aina ollut taipumusta siirtää asioita seuraavaan päivään. Vieläkin täytyy käskeä itseäni, että saan asiat tehdyksi. Olen muuntanut Niken sloganin, Just do it, suomeksi. Mee ja tee.”
Olet saanut taiteilijaeläkkeen. Miksi pysyt edelleen aktiivisena estradeilla?
”Konsertteihin hakeutuu ihmisiä, jotka tykkäävät ja haluavat kuulla minua. Minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka tuuppaavat eteenpäin. On ystäviä, jotka yksinkertaisesti haluavat vieläkin kuulla minua näyttämöllä. He eivät hellitä, ja annan puhua itseni taas jotenkin ympäri. Juhlavuoden konsertteja on jakautunut koko vuodelle, mutta 12 keikkaa on minulle raju täräytys.
Matkustin ystäväni syntymäpäiväkeikalle. Esiintyminen on kivaa, mutta matkustaminen, laittautuminen ja kamojen roudaaminen Tampereelta on raskasta. Nukuin koko seuraavan päivän. Olen autoton ihminen, minulla ei ole autoa eikä ajokorttia. Liikenteestä on jäänyt pelko. Isäni kuoli auto-onnettomuudessa, niin en koskaan hankkinut ajokorttia.”
Et haaveile kokopäiväiseksi eläkeläiseksi ryhtymisestä?
”En. Olen tehnyt jotain oikein, kun olen saanut valtion taiteilijaeläkkeen. Todellisuudessa olen ollut eläkkeellä jo 10 vuotta, mutta Suomessa voi tehdä töitä niin pitkään kuin jaksaa.
Aira Samulin teki koko ikänsä töitä ja kuoli saappaat jalassa. Olen laulanut koko elämäni ja olisi raju tipahtaminen, jos lopettaisin kokonaan.”
Mikä kohokohta uraltasi on ylitse muiden?
”Ainakin kansainvälisen Knokke-festivaalin voitto vuonna 1983, kun minut valittiin parhaaksi naissolistiksi. Siitä levytysurani alkoi. Tietenkin Euroviisut oli tärkeä.
Nythän se on kokenut Suomessa Käärijän myötä renessanssin. Nyt panostetaan ja suitsutetaan Uuden musiikin kilpailua, kun sieltä lähti artisti, joka menestyi niin hyvin. Hän on saanut mahtavan nosteen siitä, kaikki kunnia Käärijälle.”
Seuraatko Euroviisuja nykypäivänä?
”Karsintoja en seuraa, se on herroissa, kenet sinne lähetetään. Loppukilpailun katson aina yhdessä kälyni kanssa.
Euroviisut ovat seuranneet minua ja minä olen seurannut niitä, ihan alusta asti. On jännittävä nähdä, keitä sinne tulee. Siellä on paljon hirveää iskelmähuttua, kamalaa poppia ja nyt joka paikassa kuulee räppiä, jota en pidä edes musiikkina.
Sieltä nousee kuitenkin joitain todella hienoja lauluja, joita olen vuosien saatossa saanut myös levyilleni. Eräs vuosi espanjalaiset olivat varmoja voitostaan, mutta eivät pärjänneet yhtään. Nappasin sitten sen kappaleen, La fiesta terminon, ja Liisa Ryömä käänsi laulun suomeksi, Päättyneiksi juhliksi.
Minua harmittaa, kun kapellimestari ja iso orkesteri jätettiin pois ja Euroviisuista tuli videoshow. Nyt näyttää siltä, että siitä on tulossa rap-kilpailu. Suomenkin edustajat ovat kaikki räppäreitä, olisi sinne yksi laulajakin mahtunut joukkoon. Yksi laulaja, vaikka Diandra. Hän on hieno nuori laulaja, joka voisi laulaa hienon tekstin ja sävellyksen.
En ymmärrä miksi Yle tekee kaikesta aina niin ärsyttävää. Kun yksi voittaa niin kaikki laitetaan perässä tekemään samanlaista. Kaikessa on kyse persoonallisuudesta.”
Onko viime vuosina noussut sellaista, josta olet pitänyt?
”Pidin Conchita Wurstista ja hänen biisistään älyttömästi. Kappale oli loistavasti tehty ja hänen ironinen imagonsa vangitsi, kun hän on naiseksi pukeutunut parrakas mies. Pelkäsin, ettei hän menesty, sydän hakkasi, kun ajattelin ettei hän pärjääkään.
Pidin erittäin paljon myös norjalaisesta viulistista Alexander Rybakista. Jotenkin omat suosikkini aina voittavat. Käärijäkin teki omassa kappaleessaan pienen myönnytyksen ja lauloi vähän lopussa.”
Onko Käärijä jäänyt omalle soittolistallesi?
”Minulla ei ole soittolistaa, en kuuntele musiikkia lainkaan. Kuuntelen korkeintaan klassista musiikkia, jolloin menen konserttitaloihin tai kirkkoihin. Monet alani ihmiset eivät itse kuuntele musiikkia lainkaan. Pave Maijanen oli sellainen.
Se torppaa oman säveltämisen, jos alkaa kuuntelemaan musiikkia. Meitä on monta. Ja nykypop varsinkin on niin kuolettavan tylsää, eikä kappaleita erota toisistaan. Jos kuulen musiikkia esimerkiksi taksin radiosta, niin pyydän vaihtamaan Nostalgia-kanavalle.”
Ketkä yhteistyökumppaneistasi ovat merkinneet sinulle eniten?
”Oli ihana tehdä Eija Kantolan ja Marjorien kanssa kolmen naisen juttuamme. Erityisen suurella rakkaudella muistelen kaikkia edesmenneitä muusikoitani, kuten Matti Puurtista ja Turkka Malia.
Pedro Hietasella oli tärkeä rooli elämässäni. Sain tehdä ensimmäisen levyni, koska Pedro kannusti levy-yhtiötä siihen. Hän oli minulle avainhenkilö numero yksi. Olen myös todella surullinen Matti Siitosen, Fredin, kuoleman johdosta. Meillä oli suunnitelmiakin tehdä yhdessä asioita, mutta hän meni ja kuoli. Mietin häntä päivittäin.”
Miten olet selvinnyt surusta, jota elämässäsi on ollut?
”Isäni ja pikkuveljeni kuolemista, kaikesta, surut eivät mene millään muulla tavoin ohi kuin suremalla. Siitä ei koskaan pääse täysin eroon. Menetys on monen ihmisen kohdalla ollut täysin korvaamaton.
Työkykyyn se ei ole vaikuttanut, mikä on hyvä asia. Keikalla puhkean aina kukkaan, vaikka muuten yritän arkena elää niin, etten erottuisi joukosta. Lavalla olo ja laulaminen saa minut syttymään. Surut suodattuvat tulkintaani.”
Olet myös feministi, vaadit samaa palkkaa kuin miehet 60-luvulla ja sait potkut bändistä. Näetkö naisten asemassa parannettavaa vielä vuonna 2024?
”Totta kai. Muutamissa paikoissa olemme menneet suorastaan taaksepäin. Tässä asiassa on edelleen paljon töitä, varsinkin niissä maissa, joissa naisilla ei ole mitään arvoa. Minussa on pieni feministi.
Olen tehnyt hienon biisinkin tästä, Olen nainen. Se pätee, aina ja ikuisesti. Maailma ei muutenkaan ole kääntynyt hyvään asentoon, takapakkia otetaan muutenkin. Rauhanlaulut ovat nyt todella ajankohtaisia.”
Mikä tuo elämääsi iloa juuri nyt?
”Vaikka nautin syksyn pimenevistä illoista, niin nyt on ollut rankkaa, kun ollut niin kylmä ja pimeä. Valo selvästi piristää mieltä, mutta myös alkava konserttikiertue, jossa pääsen yleisön kanssa taas kosketuksiin.”
Mikä saa sinut itkemään?
”Monet asiat liikuttavat. Yleensä minua liikuttaa ihmisten hyvyys, ei pahuus.
Ystäväni syntymäpäiväjuhlilla oli fantastinen oopperalaulaja, Irma Urrila. Liikutti kovasti, kun hän kovan suostuttelun jälkeen suostui laulamaan pari laulua.”
Mitä La Dolce Diva -konserteissa on luvassa?
”Luvassa on sitä mitä voi tehdä loistavan pianistin kanssa. Liikumme nyt Eliina Taalin kanssa kahdestaan. Ainakin Evakon laulu, Appelsiinipuita aavikkoon, La Dolce Vita ja Kypsän naisen blues kuullaan. Muutama poisjäänyt biisi esitetään syksyllä Helsingissä ja Porvoossa, kun minulla on orkesteri.
Halajan esittämään myös sellaisia biisejä, joita muut ovat tehneet. En kuitenkaan halua hypätä kenenkään varpaille. Pyrin aina löytämään oman näkemykseni asioihin.
En pidä vallitsevasta kulttuurista, että kaikesta tehdään versioita. Inhoan sitä, minusta on henkistä laiskuutta vain versioida muiden biisejä. Olen muutaman kerran tehnyt sen itsekin, mutta en enää, koska se ärsyttää minua tavattomasti. Vaiva täytyy nähdä, jos haluaa alalle, pitää etsiä itselleen ohjelmisto.”
Mitä koet saavasi yleisöltä?
”Annan yleisölle mitä osaan ja pystyn, ja yleisö vastaa siihen. Olen epäonnistunut, jos yleisö on tympääntynyt. Esiintyminen on antamista ja saamista, ilman aplodeja saattaa olla hyvinkin tyhjä olo. Yritän vietellä yleisön, siitä on kysymys.”
Mikä on paras keikkamuistosi?
”Yleensä keikan jälkeen siirryn eteenpäin, en rupea muistelemaan enää parin päivän jälkeen. Vuosia sitten esiinnyin Turun urheiluhallissa, joka oli täynnä karjalan evakkoja. Kun lauloin Evakon laulun, koko halli itki.
Myös minä itkin, jota ei yleensä saa tapahtua. Artistin pokka ei saa pettää, mutta silloin oli vaikeaa. Se oli mieletöntä. Kaikilla kuulijoilla oli jotakin kautta kokemus pakolaisuudesta omassa maassaan.”