Reportaasi itärajalta: Tällaista on kymenlaaksolaisten arki Nato-Suomessa – ”Jos rajan takana on harjoitus käynnissä, heti sen huomaa täällä”
Kymenlaaksossa elämä järkähti Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Nyt rajan lähellä totutellaan uudenlaiseen arkeen Nato-Suomessa.
Millaista on arki Nato-Suomessa Kymenlaaksossa? Seura otti selvää.
Pittoreski tie mutkittelee syksyisen maalaismaiseman halki. Tien reunaan jää laidun, jossa vaaleat lehmät käyskentelevät vasikoidensa kera. Toisella puolella kellanvärinen sänki muistuttaa valmistuneesta sadonkorjuusta. Nato-Suomessa sitä ollaan ja sen kaakkoisimmassa kulmassa Virolahdella ja sen rannikkokylässä Pyterlahdella.
Vaalimaan ja Pietarin kyltit matkan varrella muistuttavat, että rajalle on matkaa vain muutama kilometri ja sen takana sijaitsee arvaamaton, sotaa käyvä naapurimaa Venäjä.
Tie kaartaa mäkeen, sitten näkyviin ilmaantuu komea punamullalla sudittu maitolaituri ja sen viereen parkkeeratut kolme ehtaa pappatunturia. Kuva on kuin suoraan vuosikymmenten takaa.
Näky on hätkähdyttävä ja tuo hymyn huulille. Ja niin sen on tarkoituskin.
”Kun näillä ajelee, happamia naamoja ei tule vastaan”, Seppo Rintelä kertoo.
Pappatunturit omistavat Rintelä, Jarmo Peltola ja Matti Ihalainen kuuluvat pyterlahtelaiseen El Reinos -mopokerhoon. Nimi on moottoripyöräjenginimen ja rakastetun kotimaisen tossukuosin yhdistelmä. Samaisilla pappatuntureilla ajettiin kesällä ensi kertaa Suomen Nato-rajalle.
Mopojen kokoontumisajoja
El Reinos sai alkunsa runsaat kymmenen vuotta sitten, kun yksi mopoharrastaja toi Tallinnasta matkamuistonaan komean nahkaliivin ja hänen vaimonsa koristeli sen Reinojen kuosilla. Pian muutkin harrastajat halusivat samanlaisen, ja siitä syntyi El Reinos -kerho. Jäseniä on nyt kolmisenkymmentä, ja yhdistyksen puheenjohtajan arvonimi on residentti.
”Edelleen kerhon valtuuskunta käy hankkimassa liivit Virosta”, Jarmo Peltola kertoo.
Perinteeksi on muodostunut myös mopojen kokoontumisajo, jonka nimi on Wanhaa rautaa rajalla. Tänä vuonna nimi muuttui ensi kertaa muotoon Wanhaa rautaa Nato-rajalla. Kerholaiset pääsivät tutustumaan rajavartijoiden työhön Vaalimaalla ja Salpamuseoon Miehikkälässä.
Ajon nimi keksittiin tietysti kieli poskessa, mutta taustalta löytyy vakava asia. Mopokerho osallistuu säännöllisesti sotaveteraanien hyväksi järjestettävään Kauniala-ajoon, johon kokoontuu mopokerholaisia ympäri Suomen. Tänä vuonna tuottoa ohjattiin myös ukrainalaisille lapsille.
Yhteydet pätkivät
Suomi on ollut sotilasliitto Naton jäsen nyt puoli vuotta, ja Venäjän hyökkäyssodan alkamisesta on kulunut kohta kaksi vuotta. Molempien seuraukset tuntuvat pienessä rannikkokylässä.
Huhtikuussa, kun Suomi liittyi Natoon, Venäjä häiritsi tietoliikenneyhteyksiä. Virolahden kylissä mykistyivät sekä puhelimet että tietokoneet. Samankaltaista häirintää koetaan aika ajoin edelleen.
”Jos rajan takana on harjoitus käynnissä, heti sen huomaa täällä”, Matti Ihalainen kertoo.
Raja-alueella on totuttu arkisiin kohtaamisiin viranomaisten kanssa. Nyt heidänkin toimintansa näyttää selkeästi terävöityneen.
Seppo Rintelä on innokas luontokuvaaja, ja harrastuksen takia hän liikkuu erityisesti kesäisin aamutuimaan rajavyöhykkeen läheisyydessä tarkkailemassa eläimiä.
”Usein rajavartiolaitoksen auto ajaa ohi. Hyvähän se on, että tarkistavat, kuka on asialla”, Rintelä sanoo.
Droonien lentokieltoalueita on laajennettu, eikä poikkeuslupia rajavyöhykkeellä liikkumiseen saa enää yhtä helposti kuin aiemmin.
Venäläisten käytös muuttui
Kaakonkulma oli yksi niistä seuduista, jotka hyötyivät vilkkaasta rajaliikenteestä ja venäläisistä ostosmatkailijoista. Virolahdella Vaalimaan raja-aseman vieressä sijainnut Zsar-ostoskylä meni konkurssiin vuosi sitten, mutta sodan vaikutukset näkyvät myös Virojoen taajamassa.
Seppo Rintelä on työskennellyt kylän rautakaupassa vuosikymmeniä. Ostosmatkailijoita riitti myös sinne.
Rintelä kertoo, että venäläisten asiakkaiden käytös muuttui sodan alettua.
”He puhuivat venäjän sijaan englantia ja käyttäytyivät korostetun kohteliaasti.”
Sittemmin venäläisten kävijöiden määrä on supistunut olemattomiin, sillä matkustus- ja viisumirajoitukset ovat kiristyneet kaiken aikaa.
Nato-Suomessa evakuointisuunnitelmat valmiina
Mutta nyt maitolaituriin nojailu saa riittää. Kolmikko polkaisee ajokkinsa käyntiin. Ilmoille kajahtaa pappatuntureiden nostalginen kaksitahtisen moottorin raksutus hienoisen bensiininhajun saattelemana.
Mopot kääntyvät korkealle mäelle, jossa kohoaa Pyterlahden torni. Se on rakennettu talkoilla uudelleen vanhan ilmavalvontatornin paikalle. Sotien aikaan lotat tähystivät sieltä vihollisen ilma-aluksia.
Venäjän aloittama hyökkäyssota Ukrainassa järkytti myös suomalaisessa rajapitäjässä.
Kukin käsitteli hyökkäystä omalla tavallaan. Jarmo Peltola sattui osallistumaan leikkimieliseen hiihtokilpailuun Kurkelan kylässä heti hyökkäyksen alettua. Kisapaikalta oli esteetön näkymä rajalle, ja kisaajat pohdiskelivat, mitä toisella puolella oli.
”Ei siellä ainakaan tankkien piippuja näkynyt”, Peltola muistelee.
Virolahdella tiedetään, että asukkaita varten on evakuointisuunnitelmat ja uudet kotipitäjät suunniteltuna, jos sota alkaisi. Raja-alueesta tulisi ensimmäisenä taistelutanner.
Tornin laella on lipputanko. Siihen on nostettu sinivoittoinen Naton lippu. Se näkyy kauas rajan taa ja viestii, että vastassa on nykyisin muitakin kuin yksin Suomi.
Hulluus jatkuu yhä
Olgalla (nimi muutettu) on kaksi sydäntä, ja nyt ne molemmat ovat särkyneet. Näin hän kuvaa Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.
”Ajattelin, että kyse on hetken hulluudesta, mutta se jatkuu edelleen”, hän sanoo.
Nelikymppinen Olga on juuri lopettelemassa työvuoroaan asiakaspalvelussa. Hän nappaa mukaansa takin ja teen, jonka seassa on sitruunanviipale, istahtaa puistonpenkille ja alkaa kertoa.
Olga asuu Kymenlaaksossa ja on naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Heillä on kolme lasta. Jutussa Olga ei esiinny omalla nimellään, sillä hän pelkää turvallisuutensa puolesta.
Olga on Suomen ja Venäjän kaksoiskansalainen. Heitä on Suomessa vajaa 38 000 ja Kymenlaaksossa noin 2 500. Olga on myös ukrainalainen, sillä hän syntyi ja kasvoi Ukrainassa Hersonin kaupungissa.
Olgan venäläinen äiti ja ukrainalainen isä tapasivat Viipurissa, kun molemmat olivat neuvostoarmeijassa. Perheen he perustivat Ukrainassa.
Olga muutti Hersonista Viipuriin yli kaksikymmentä vuotta sitten, tapasi siellä suomalaisen miehen ja rakastui.
Hän päätyi ottamaan Venäjän passin, sillä hän oli menossa miehen kanssa naimisiin ja asia oli Viipurissa helpoin hoitaa venäläisen passin avulla. Hän luopui Ukrainan kansalaisuudesta siis käytännön syystä.
Venäjän hyökkäyssota jakaa suvun
Olga on elävä esimerkki siitä, kuinka läheisesti venäläiset ja ukrainalaiset ovat sekoittuneet keskenään ja miksi Venäjän hyökkäys on vieläkin isompi tragedia monelle heistä kuin ehkä lännessä ymmärrämme.
Nyt sota on jakanut suvun. Olgan kahdeksankymppiset vanhemmat sekä kaksi hänen sisaruksistaan asuvat nykyisin Viipurissa. Heidän kanssaan Olga ei voi puhua sodasta.
”He sanovat, että ukrainalaiset pommittavat itse itseään”, Olga kuvaa.
Kyse on Venäjän valtionjohdon hallinnoimien televisiokanavien propagandasta. Se puree erityisesti iäkkäisiin vanhempiin.
Olga käy edelleen Viipurissa tapaamassa vanhempiaan. Käynnit ovat kuitenkin harventuneet Venäjän hyökkäyssodan alettua.
”Tunnen oloni siellä epämukavaksi. Pelkään, että minut otetaan rajalla kiinni ja pakotetaan armeijaan.”
Venäjä ei tunnusta kaksoiskansalaisuutta vaan katsoo Olgankin vain venäläiseksi. Suomessakin on keskusteltu siitä, että Venäjä voi tarvittaessa painostaa kaksoiskansalaisia.
Sisko koki miehityksen
Olgan veljenpojan perhe ja sisar perheineen asuivat Hersonissa, kun Venäjä hyökkäsi. Venäjä valtasi kaupungin. Miehitys oli pelottavaa aikaa.
”Sisko kertoi, miten aseistetut sotilaat tulivat vaalien aikana kotiovelle”, Olga kertoo.
Hän viittaa Venäjän vuosi sitten järjestämiin laittomiin kansanäänestyksiin Ukrainalta valtaamillaan alueilla. Keksittyjen vaalien tulosten mukaan asukkaat toivoivat alueiden tulevan liitetyiksi Venäjään. Vaaleja pidettiin laittomina ja tuloksia huijauksena.
Ukrainan onnistui vapauttaa Hersonin alue venäläisiltä viime vuoden marraskuussa. Joulukuussa sisko perheineen pääsi pakenemaan Suomeen.
”Olen kiitollinen, että siskoni on nyt täällä ja hänen poikansa pääsee suomalaiseen kouluun”, Olga kertoo.
Veljenpojastaan Olga ei uskalla puhua. Hän palvelee Ukrainan armeijassa ja yrittää kammeta venäläisiä pois maasta.
Veljenpojan vaimo on joutunut jäämään Hersoniin pommituksista huolimatta, sillä hänellä on työ, ja perhe tarvitsee hänen palkkansa. Vaimon äiti ja pieni tytär ovat paenneet pois kaupungista.
Olga seuraa sotaa joka päivä erityisesti sosiaalisesta mediasta.
”Toivo on kova, mutta epätoivo on alkanut kolkuttaa. Mietin, jaksavatko länsimaat enää kauan auttaa Ukrainaa”, hän sanoo.
Valmiina jälleenrakennukseen
Huomioliivi toimii juuri niin kuin sen pitääkin. Lisäksi katse kiinnittyy näyttäviin Ukrainan lippuihin, joita on painettu sekä miehen pipoon että paidan rinnuksille.
Tapio Porkka nousee autosta Karhulan keskustassa ja suuntaa kahvilan terassille. Naapuripöydissä istuvien ihmisten huomio on taattu. Nyt ei ole kyse aivan tavallisesta työmiehestä.
Porkka ottaa Ukrainan tukemisen tosissaan, ainakin vaatetuksessaan.
”Jos vihaa tuntee, se pitäisi suunnata venäläisiin sotilaisiin”, Porkka sanoo ja esittelee hupparia, jonka selkämykseen on painettu vähemmän kohtelias maastapoistumispyyntö venäjäksi.
Vaatteita hän on teettänyt Venäjän hyökkäyssodan alkamisesta lähtien. Hän haluaa osoittaa sillä tavalla tukea Ukrainaa kohtaan ja varmistaa, että muutkin sen muistavat.
”Ruokakaupan ovella tuli kerran yksi suomea venäläisittäin puhuva mies kyselemään uhkaavasti, miksi minulla on tällaiset vaatteet”, hän kertoo.
Muuten palaute on ollut myönteistä.
Porkka on asunut ikänsä Laajakoskella. Kymissä, hän tarkentaa, vaikka kunnan olemassaolo virallisesti loppui Kotkaan liittämisen yhteydessä vuonna 1977.
Raja on joka tapauksessa lähellä. Porkka on käynyt Venäjällä satoja kertoja, viimeksi ennen koronaa alkuvuodesta 2020. Rajan takaa hän on hakenut edullisia elintarvikkeita ja polttoainetta autoon. Samalla hän on tutustunut venäläisiin ja pitää edelleen yhteyttä joihinkin heistä.
”Venäläiset tuttuni ovat vaisuja. He ihmettelevät, miten sota ylipäätään alkoi”, Porkka sanoo.
Rajan toisella puolella kaivataan suomalaisia matkailijoita.
Satama hiljeni
Porkka työskentelee Kotkan satamassa ahtaajana. Viime vuonna töitä riitti niin paljon, että kaikkea ei ehditty tehdä. Sota Ukrainassa heijastuu kuitenkin talouteen. Viime aikoina satamassa on ollut hiljaista, kun suomalainen teollisuus sekä tuonti ja vienti ovat kyykänneet talouden hidastumisen takia. Ensimmäisistä lomautuksistakin on jo kerrottu.
Porkka on jo ehdottanut työnantajalleen, että hänen kaltaisensa yli kuusikymppiset voisi laittaa korvausta vastaan pois töistä. Niin toimittiin silloinkin, kun Neuvostoliitto ja samalla idänkauppa romahtivat.
Työnantaja ei asiasta innostunut, mutta Porkan eläkeikä häämöttää ensi vuonna. Sitten hän olisi valmis toteuttamaan haaveensa.
Porkka haluaisi olla mukana Ukrainan jälleenrakentamisessa, kun sota on loppu. Ahtaajan kokemuksesta voisi olla Ukrainassa hyötyä.
”Ajan trukkia ja sillä voisin siirrellä puuta, kiveä ja muuta rakennustavaraa, jota tuodaan maahan”, hän visioi.
Mutta ensin pitää saada venäläiset painettua ulos Ukrainasta. Vaikka niillä sanoin, jotka on painettu hupparin selustaan.